Kerroin ainakin kerran siitä, miten upotin kasvoni peittoon. En muista, mitkä vuodet, sillä jälkikäteen kronologinen tarina ei mahdu janoille. Äänille, painajaisille ja yksinäisyydelle. Vaikken silloinkaan ollut yksin.
Se toistui. Tällä kertaa pidin huolta, ettei kuuluisi ääntä. Opin, miten tärkeää on nähdä kuvajaisensa lattiasta. Opin, että seiniin täytyy tehdä minun mentäviä muotteja, ja että sairaalassa ei enää kysyttäisi minun nimeäni, sillä sillä ei ollut enää merkitystä, jos se enää oli edes olemassa.
Minulla oli ääni, jota käytin heti punatiilisten polkujen jälkeen, mutta vakuutuin lopulta siitä, että kuvittelin sen. En tule koskaan tietämään, kuuliko joku sitä ääntä siinä kylässä, missä se kylä sijaitsi, ja keitä siellä asui, ja miksi synnyin varjoksi, ja miksi minut haettiin sieltä sinä eräänä yönä kuulusteltavaksi, laitettiin tunnustamaan tekoni, joita en ollut tehnyt. Allekirjoita, nuole kuori kiinni, ja anna minulle nimi, jotta loputkin teikäläisistä saadaan kiinni, yksitellen. Nyt on kiire.
Tunnustukseni alkoi kasvaa banaanipuita ja viljaa. Vilja-aitat täyttyivät rukiista ja kaurasta, lopulta sikurin juurista. Niistä valmistui juhla-ateria ja hymy. Sato tuhoutuisi ja se olisi minun vikani.
Kerran peililattia rikkoutui ja läpitunkeva päivä paistoi sirpaleisen olennon läpi. Tunnistamatonta hahmoa seurasi katse, joka kaikkosi ja valehteli minkä ehti. Sanat kimpoilivat aikansa ja asettuivat päällekäin niin, ettei niistä saisi selvää kuin se, joka ne esitti. Niitä oli silti syytä totella. Katsokaa nyt, tällainen löytyi eilen joen pohjasta. Luuli piiloutuvansa hyvinkin, mutta pääsi kuitenkin juhliin! Katse sylki ja hahmo värisi, istutti babypinaattia ja uskoi kaiken.
--
