ikinä keksitkään, et enää koskea mitenkään

Flow'n jälkeen oon saanut siivottua. En oikeastaan uskonut sitä enää koskaan tapahtuvan. Kävin palauttamassa leffan filmariin keskellä yötä, kun niin tyypillisesti taas kerran sain bläkärin yhtä hyvään saumaan ja leffa jäi liian hyvin organisoimalleni työpöydälle. Ulkona oli ihanan viileää ja puin mekon, sukkahousut, neuleen ja huivin. Odotan niin baskerilämpötiloja! 

  Minun seurassani on yksi häiritsevä, en ymmärrä miksei se voi myöntää. Vihaan jäähyväissuukkoja, ne tuntuvat kaikista petollisimmilta. Ja ne ovat niin tosia. 

  Syksy jännittää hirveesti. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä, että en teekkään vielä kandia, enkä siitä, että olen alkanut pelätä omia juttujani. Tai ainakin pelko nyt ensimmäisenä tuntuu kuvaavalta, mutten tiedä, tuntuisi niin uskomattomalle, joskaan ei täysin absurdille omalla kohdallani. 

Siellä oli ahdistavuuteen asti ihmisiä. Nukuin sylissä Kampissa, kunnes haettiin viideltä aamulla kamat rautatieasemalta. Toisen kerran syötiin Marianne-kuulia ja Toffee Centereitä.

  Oon haaveillut koko päivän, että lähden ostamaan maalia. Enkä vielä ole soittanut.

miltä se tuntuu, 

kaipaatko takaisin

siellä enää

tärisevä liike, en muista 

haljennut huuma

saa viereesi katsomassa

tämä talo on tyhjä

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

I just can't keep

silloin satoi
siten alkavat kosket
sekä tarinoiden turhat odotukset

vaikka olen kasvanut yhden sellaisen äärellä, huomaan yhdennäköisyyttä vasta nyt
niiden suunpielet ovat väsyneet
hymyt kääntyneet samanaikaisesti seuraamaan olevan kevyttä joko tarkentavaa tai taivaaseen kohtotettua, sinua
tottumuksesta
ne eivät ole. ne ovat ainoastaan nykyisyys
satumaisesti varjoihin käypä mekko yllään on lupa tanssia maailman ääriin.
sitä minä kutsun rakkaudeksi

Imatralta kahteen kotiin

 Se on rakkautta, hän sanoo. En minä sitä kiistämään, mutta seuraavana päivänä; olen jo päättänyt. 

liian iso takki

johon hukun

 käänny, käänny

ei se satuta meistä kumpaakaan

ei niinkuin toivoisit ja teet siirtosi

tuskin minua silloin enää onkaan

kunnes pysäytät

vaunut vievät turhaan

pois, niin kuin poissa olisin 

mutten koskaan

ei tämä kylmä tapa

eikä se arvuuttele

vielä kerran vetten päälle

on taas se aika vuodesta

minä seuraan aina vain

kunnes jäljet päättyvät

 soljahtavat edestäni

kuin saadakseen minut samojen sävyjen 

tunnistamattomaan harmoniaan

älä luule, etten tiennyt jo silloin

ettei tarvitsisi olla heikko

 eikä mekkoni tarraisi koskaan kiinni

seuraisi vain likaisena perässäni

kunnes pysäytät

jäljet päättyvät

 

horisontissa

päästä irti kynnyksellä, en ehtisi perääntyä

ei mikään ole sen enempää rehellistä

eivät suojatieni pimeällä

tai ajatukseni kääntyvistä käsistä

aloittaa alusta, kun kaikki on niin kesken

mikä sitten valheeni, mihin pakenen

 

Tuomiokirkon edestä, märkiä mukulakiviä

oikeastaan missä vain säässä

se on aina yhtä ihanaa

join ensimmäistä kertaa vuosiin kaksi kupillista teetä yhden päivän aikana

ja olin niin onnellinen siitä väsymyksestä, mikä minut sai vallata kotona

villasukat ja piparminttuteetä, tuntui niin hyvältä

en tiedä kauniimpia aamujakaan, ehkä siksi, että olen herännyt

elettyäni jo jonkin aikaa nukkumatta lähes ollenkaan

kesän aikana olen käynyt huomaamattani korkealla

absurdeja laskevia iltoja 

kaikki on oikeasti vaikeampaa kuin uskoisit

ei se mitään, päätin 

 

hei te siellä, teitä on jo niin monta, tervetuloa♥

Black Sands

 Sydämet jäävät aloilleen, pelkään että paljastumme. 

Levität eteeni yksitellen. Vankilasta, maista, niiden rajoista, joilla käyt. 
Kerrot miksi ne sinua siellä pitävät.

Yksin ei ehdi kämmentesi väliin, 
katoat ja valut sinä hiekkana, jota tämä maailma sille on.

Jossa luopuva vain varjoinen maa, 
vaatinut kaksi vuotta antautumaan.

Muttei totta, kuten liukenee lopulta.

Älä mene suunniltasi. Älä siltä yhdeltä, johon henkäät pois huolta.
Näillä mustepulloilla on tapana läikyttää, 
pese pois ennen kuin ne raapivat nämä säikeet. 
Äläkä anna kadota, palvelevat pelkoa, keräävät elävien sulkia.

 

Mistä sinä tulet. 

Pitkästä aikaa ihmisten kanssa: tyttöjä, Minä ja Ville Ahonen, tyttöjä, brunssi Marialla, Sin Cos Tan. Kolme ekaa kertaa. Tai useampi. Iih ja kiitos jälleen uusille lukijoille♥

En ole vieläkään päättänyt suunnista. Täynnä ja yhä enemmän täynnä ristiriitoja. Mutta ajattelin, ettei tee pahaa että asetan itseni eteesi vielä kerran. Kolme on teitäkin. Tämä meri ei anna minulle kuitenkaan yhtään lisää, te katsotte samoin kuin se meri. Se ei ole kohtaamisia, eikä se toisaalta ole raapivaa. Tietoisuus saa minut tajuamaan; vangitsee, mutta vain siksi kunnes tarvitsee lisää, alan riittämättömyydestä, päätyn huokaavaan. Minun täytyy vain päättää, mikä on minulle tärkeää.

Karku teillä

Suuni käy. Ovi käy. Rakkautta käy. Sekin käy. Sukkikset käy. Kello käy. Postilaatikko käy. Aamu käy. Seison kohti seiniä: ette näe, en ihmettele ja lopulta on vain olemassa. Seuraan sitten selkiä keittiöön. Seuraan kahvia ja seuraan nuudeleita. 
Ja lopulta olen onnea, kun asemalla ollaan vastassa, sateenkaarimattoja laiturilla. Ei kuulema haittaa. Se keittiö aamulla ja aamuyöstä. Ne selät aamulla ja aamuyöstä. Suihkun jälkeen valoa aamulla ja aamuyöstä.

Kuvittelen, se on lunta

Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.

Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.

Hauraita suoria,

peittäisitkö ne auringolta

kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.

  Luulen minun löytyvän nurkasta.       

Nouset aamuisin

Sen luona kävelee edes ja takaisin käsikädessä. Täynnä sanattomuutta, vaikka jokainen molekyyli tuntuu suorastaan säteilevän ympärillä musiikkia. 

 Se on vanhaa karusellimusiikkia. Sellaista, mikä aina vetoaa, mutta samalla pelottaa. Tulee tunne, että kiipeän vielä äidin avustuksella haalean lilan hevosen selkään, hevosen silmissä innostus tulevasta kierroksesta. Yllään kulunutta kultaista, minulla mekko, kuten joka päivä alle kouluikäisenä. Kuvittelen itseni salaa myös lapsuudesta tuttujen äänikirjojen maailmaan. Valitsen Maija Poppasen ja muistan aukeaman, jolla Miss Mary Poppins johdattaa karusellihevoset kohti sekaestelaukkarataa.- Muistan miten ylpeä olin tietäessäni enemmän kuin vanha tuttu miesääni kasetilta minulle puhui. - Tuo aukeama oli tarinan kohokohta. Ihmeitä ja kaikki oli mahdollista. Kun karuselli lähtee liikkeelle, olen siinä ihmeiden maailmassa. Ja vaikka niin sanotusti ohitin karuselli-iän, tahdoin silti käydä sellaisessa, koska niin olin aina tehnyt ja siitä luopuminen tuntui luonnottmalle. Sitten viimeinen karusellikierros. Huvipuiston pienin karuselli. Vähiten hevosia. En muista, mitä silloin tapahtuu, mutta sen jälkeen olen varma, etten enää koskaan aio sellaiseen kiivetä. Ei yhtäkään haaleaa hevosta. Musiikkikin kuuluu vain ajoittain niin, että sen aktiivisesti tiedostan. Muuten sitä en edes muista, kytken pois päältä elämästäni. Eikä kukaan muu sitä voi enää käynnistää nauraville kasvoille kuin minä. Olen jälleen monen onnen välissä.

 Se ei ole vihainen, vaikka ilmassa on vaikeutta. Mustalla sateenvarjolla me voimme ikuisuuden ja mahdottomuuteen katsella taivasta. Se lepää ja pitää meidät paikallaan, vähän ravistaa, kun meinaamme nukahtaa. Se ajastaa pommin. Sillä suunnitelma.  Pidän kädestä ja pitää takaisin. Olin unohtanut Maija Poppasen, mitä hän opetti sateenvarjoista ja karuselleista, sateen ja miten valo on parasta, kun se saa kadota, miten se saa kiiltää taivaana varjolla. Siellä, missä pidämme toisistamme kiinni. Emme aio pudota yksin.

Omistettu sateelle, serkuille ja sateenvarjoille.♥

Säilytkö ikkunalaudalla rakkaani

 Elän nyt rakennuksessa. Milloin aamuisin. Milloin iltaisin. Päiväunia ei sallita eikä aamiaisena odota kaakaota ja tuoreita sämpylöitä. Joten olen havainnut, ettei tämä ole päiväkoti. Silti täällä kaikuvat lasten tuskastuminen, hälytykset ja lankapuhelimen vanhanaikainen soiminen. Ei; en ole myöskään sairaalassa. Olen paikassa, jossa tädit ovat avainasemassa. Jossa kaikki saattavat olla tätejä, vaikka sukututkimuksen valossa vain noi puolet meistä täyttäisi kriteerit. Minuakin on nyt virallisesti täditelty. Hei kirjasto 08.00 ja 11.00. Osaan nyt aakkoset.

 Ja voi niitä tyhmiä hymyjä, kun näet kaksi vaaleanpunaista hahmoa liikkuvan tilassa nopeammin kuin ehdit seurata.  Osaksi näet itsesi ja osaksi iloitset vain uusista vieraista. Sitten sisään kävelee paljain jaloin valtaviin ruskeisiin kankaisiin verhoutunut hahmo. Pää on vedetty kaljuksi lukuunottamatta pientä täplää takaraivosta, jonka hiustuppo on vedetty nutturalle. Pyytää kuulokkeita ja uppoutuu harmaan päivän harmaaseen nurkkaan.  Nämä ja muita uusia.

Olen ottanut jälleen hieman kiinni elämää. Eihän se loppujen lopuksi kauas ehtinyt eikä sitä lopulta vaikea ollut kiinni saada. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, vaikka tietäisikin tekevänsä vääryyttä itseään, kesää ja lomaa kohtaan. Mutta päätin mahtaa ja tuloksena vieressäni on pino levyjä, raparperisimalasillinen, Image ja Kalevi. Lisäksi sekalainen ja sekainen valikoima muuta esineistöä, joita olen kaivellut jostain ja mitä ilmeisimmin jättänyt työpöytäni kesänäyttelyyn. Se on ollut suorastaan yleisömagneetti; on se Kalevi sen verran komia mies.

  Ystävän kanssa teimme pienimuotoisen seikkailun aivan ihanalle vanhalle koululle. Mitä sieltä ikuistin? Ikkunoita, lämpöpatterin säätövempaimen ja takaoven lukon? Kyllä: pyrin aina supertaiteellisuuteen. Kotiin palatessani vietin aikaa myös lupiinimeressä. Samalla hyväntahtoisuuteni pääsi valloilleen, kun niin keskittyen olin luontokuvauksen ytimessä, että annoin hyttyshattaran syödä jalkani.
 Pelleilyksihän se toisen ystävän kanssa tuppaa menemään. Niimpä kuviin pääsi livahtamaan astetta mauttomampia ja kliseisemmin liikehtiviä yksilöitä. Mitäpä muuta voisin sanoa kuin ups. Sekä tietysti lisäyksenä: huomatkaa inspiroiva tiiliseinä; toimii aina(kin yleensä) jos tahdot erottua taustasta.

Hope that wasn't poisonous.

 No seuraava askel oli luonnollisesti ujous. Löytyi vanhoja tuttuja. Ja kuten kunnon seikkailulla, myös uudet tutut tahtoivat esittäytyä. Muiden muassa pioni, joka houkutteli minut leikkimään mehiläistä ja niimpä minäkin päädyin medenhakureissulle.

Miksi olet surullinen,

 miksi löydät ne pienimmät sirpaleet

Minä olen antanut sinulle lasilintuja

 monestiko sinä olet niiden selästä tippunut

Montako hengenvetoa tänään otat

 monesko päivä olet lähdössä

Vieläkö minua tuijotat

 vaikka olet jo menossa.

Bittersweet goodbyes

 

Niin hän meni, kääntyi ja sulki kaksi ovea. Enää kaksi jäljellä. 

Niin hän hyppäsi kattoa vasten ja mursi niskansa katsoessaan liian korkealle.

Hänellä ryppyjä, kun avaa silmät.

Silittelee valkean muhkuraista pintaa ja ihmettelee oksakohdista valuvia vanoja.

Hänellä on yhteensä kymmenen sormea. Hän laskee. Yksi kaksi kolme. Neljä. Viisi.

Kaikki tallella molemmissa käsissä. Uskomatonta. 

 Ei tänään enempää satuja. Kiitos ja kiitos Leolle leikkihetkestä kanssani ♥.

The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 

Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.