Sanomalehtisuu

Ne räjähtävät, eikä happea kulje. Tämä on tuttua; kun suljet ikkunat, ovet, verhot ja lukitset minut aloilleni. 

Tukin suusi sanomalehdellä ja kiireettömyydelläsi. Kun silmäsi välttää, silitysrauta polttaa sormesi kiinni lautaan. Kurota vain puhelimeesi, jätit sen vessaan. Oksennat imuroimattomalle matolle ja minä olen sopinut jo muuta kuin sinut. Tarkistan vielä, että väliovi menee kiinni. Ole hiljaa, kävin eilen kaupassa.

(t)

aukean reunat näkyvät
aukea on valtava, mutta reunat lähellä
nurkkia sillä on ja katseita
käsiä ja kihisevää hikeä mukulakivien kuiluissa
valuvia parvekkeiden kuolaisia kieliä

 petturi
olkoon se hänen paheensa
tiedämmehän että on olemassa pahempaa
vaikka asioita tuskin verrataan niin
tai voidaan vain arvailla mitä olisi käynyt
jos olisi

seuratessani niiden odottavaa ja häpeilemätöntä kahleiden sumaa
saatan tuskin eksyä, mutta kadottaa kyllä

Tällainen klassinen "pako kouluhommista". Käytiin Marian kanssa maanantaina illansuussa Ruissaloilemassa. Tai keijumaailmoimassa, miten sen ottaa. 

Ihan vain

     ja monille niistä

                vaikka tiedostan muuttuneeni itsekin

                          tiennyt
                                      pelänneeni

                                mutta nyt huomattavasti vähemmän

          nyt

      nousevat hämyisät kuvat

                              seuraavat ja edelliset
                                       massiivipuiset käytävät

 

                                                                           suussani tuntuvat ohuet helmet                    

 kierrän niiden porraskäytävissä  

kerään kättäni jäljessäni 

kun piti

 nyt

hartiani niin tummat kivusta
näen niin kauas
saavuta

sitä en

cover my arms

have it, drowned out

isketään joka puolelta, ehdi suojautua, ehdi parantua,
päästäkää jo, teen mitä pitää

enkä tiennyt, kuten en tähänkään mennessä

kuivatin entisestään, kuin kuivatettavaa vielä olisi, 

pesin, järjestin, kuin ei mikään koskaan loppuisi

tiennyt miten voisin

miten juurikaan enää 

olla, missä minut tapaat,

minä lupaan, lupaan, minä lupaan

missä minut tapaat

ei se eikä se

päästäkää, teen mitä pitää

Vain ne joita ei ole petetty

"Miksi he tarvitsevat aina jonkun muun sanomaan sen" 

Olen valvonut ja valvonut lisää. Ei ihme siis jos vähän väsyttää; joskus tarvitaan ulkopuolinen siitä muistuttamaan, vaikka miten on itse perehtynyt terveellisiin elämäntapoihin. Enkä muuten - näin välihuomiona - ole hurahtanut tähän niin kovin puhuttaneeseen (urheiluhomoilun lisäksi) fitness-ilmiöön; ajatellut vain ihan kaiken ihan alusta asti uudelleen. 

Katkeruus, häpeä, sääli ja rumuus ovat tämän yhteiskunnan pahimmat kirosanat.

Tällä hetkellä olen iloinen, että sain vaihdettua siniset sukkahousut luumunvioletteihin. Ja siitä, että ostin parsakaalin, sain luettua pitkästä aikaa Imagen kunnolla, Image oli hyvä ja paras, että tein avokadopastaa, sää salli käyttää anorakkia ja että äiti ei ollut vihainen. Tein teeleipiä ja sisustin keittiötä. Ajattelin lisää.

 

Ja että minä pakahdun tähän tunteeseen, jonka voin haistaa. Se tuoksuu ja tuntuu niin että minua itkettää.

Halves

 

En vain katso, kymmeniä liimasin taivaaseen, ei laske irti edes syntymäpäivänäsi, se on minun vikani.
Eihän se ole kuin itsestä kiinni.Pitäisi kieltää tarttumasta, se siihen jää. Pitäisi tietää enemmän, paremmin. 
Lisään vaaleinta.´Pyydän kaksinkappalein.

Ruma on kirosana

Kietoo minulle kaulakorun, kietoo ristit kuin valvomaan. Se tunne ei ole valhetta, eikä se tunne ole oppikirjoista. 
Se ei ollut sanoilleni, ei käy sivuilleni.

 Paikassa välimaasto

Last

Asfaltti sammuu,

valitsinko jo

 viisisataatuhatta

piiritys

Hiukset tippuu viimeistään suihkussa,

tiedän, ei niin saisi sanoa.

Ja kun kyse on enää niistä kieltämistäsi rajoista,

vannon että neljän täydellisen jälkeiselle maalle, jos jonnekin, aion kuolla.

Uskon ja en usko, mutta kuulemma se ei uskon asia olekaan.

Inkeri aloittelemassa lukion kakkosta. Tampere pisti käppyräksi.

Oh viipurikissakiitos uusille lukijoille♥ ja kaikille♥. 
-Tänään söin ensimmäistä kertaa elämässäni aaplusjogurttia
-Kipeilen nykyään (suhteessa tähänastisen elämäni kipeilytahtiin) paljon.

Miksi puhut niin oudosti

Tänään kaikki tuntuu niin erilaiselle.

Se on uusi tunne.

Pelästyn ja helpotun yhtä aikaa, kun en löydäkään profiiliasi. Mutta kuulen, että se yhä on. En ole itkenyt sitten sen kun kannoin sydämenmuotoista sylissäni. Se tapahtui kylässä. En ole koskaan käynyt sellaisessa kirkossa. Äiti itkee ajaessaan meidät kolme pihaan, soitan hän hakee meidät. Rusettiballerinani hiertävät, en käytä niitä sen koommin.

  Tänään ensimmäistä kertaa, luulen löytäneeni sitä tuskaa, mistä minulla on ollut huono omatunto. Se, joka ei suostu tulemaan pois. Niin useasti kuin olisinkin tahtonut näyttää, että minuunkin sattui. Tuntui, että epäonnistuin siinäkin. Isä ei ymmärtänyt kun pyysin ajamaan toista kautta. Olen yhä katkera. Jälkeenpäin katsoin netistä ne uutislähetykset, luin ne artikkelit. Lasken unissani yhä ne iskut. 

Samaa asetta minäkin käytän väärin. Siksikö minusta tuntuu, että se oli minun syyni.

 Luulin hyväksyneeni, minähän olen järkevä. Mutta vasta nyt nousee se viha. En ymmärrä, miksi noin vain joku saatetaan ottaa pois. 

Minä en pidä niistä muistovideoista. Se asfaltti tehtiin uudelleen viime kesänä. Sinulla oli aina risti kaulassa.

 Päätin, lopettaa siitä puhumisen.

En tiedä, mikä suunta on nyt. Mutta kaipaan niin.

Ohitan. Ohitan.

Oikean.

Toisella puolella

Häivyn, kun voin kuulla täriseviä kosketuksia. Tunnen että, vaikka väylän reunamia ei voi enää hahmottaa, sille ei enää mahdu kulkemaan samaa matkaa. Kantapääni menivät kuitenkin verille aikaa sitten. Sekin kadonnut minulta, en tiedä milloin oli silloin ja onko minulla varaa ostaa laastareita estämään virtaavaa punaista. Edes halua. Olen siirtänyt itseni taakse. Koettanut parantaa hankaumia. Kun väylä aukeaa risteykseen, en seuraa kannoilla. Vielä viimeinen silmäys, pitäähän minun varmistaa, että edes toinen voi tulevaisuudessakin vetää kengät jalkaansa.

 Diagnosoimattomia vetoja takaani juuri, kun käännän selkäni tiskatakseni teekuppini. Olin unohtanut sen siihen, missä näköalaa ei pian olisi. Aamutunnin madeltua jalkojeni juuressa - olen varma että sihinänkin kuulin, kun tapetoin katseeni kuution määrittelemättömän väriseen lattiaan - päässäni ei ollut mitään. Tahdoin unohtaa. Sen tunnin, sen lattian, ne sanat, joiden välissä ehdin uittaa pääni kuten tapasin pienempänä mökin saunan järvivesisaavissa. Kuten eletyssä elämässäkin, nytkin kylmä vesivana valuu hyytävänä selkääni pitkin, vaikka pääni olisikin jo unohtanut kylmän. Se iskee yhä uudestaan. Sanat ja äänet loppuvat ja virta alkaa tulvia sisältäni. Kuplat eivät enää naurata vaan syöksyvät salamoiden tavoin suoraan alaripsilleni vieden osan niitä mukanaan. Siinä kohdassa niillä on jo oma tahto.

  Yhtäkkiä minulle olikin määritys, jonka silti ei ollut tarkoitus määritellä minua. Sitten elän vihassa ja ahdistuksessa. Elän maailmassa, jossa nuudelien syönti on ollut enemmän kuin vaikeaa. Vähemmän kuin mahdollista. Ajelehdin vallihaudassa, joka kuhisee pelkojani. Kuin se, mitä en nieltyä saa. Olen tulossa jostain, päämäärä minulla on ollut, mutta unohtanut keinot, miten sinne aijoin kiivetä. Miten tavoitella vastarantaa. Missä se lopulta olikaan, mitä sieltä hain.
Välillä se minuun kiinnittyy. Päämäärä. Jälleen palaa kupliminen ympärilleni, minä en sitä voi enää käsitellä. Sulkea pois. Katsoa ulos tunnistamattomaan lumeen ja pyyhkiä vaivihkaa meikit paikoilleen. Ei se enää ole enää täysin tiedostettua. Mielikuva terästä vetämässä lapaluideni muotoja ja selkärangan vierestä ovat se vana. Ovat se, mikä kuplii ympäriltäni. Se, mitä tiedän, ettei ole olemassakaan. Ja se, jolla kylliksi jo alaa nipistää heti, jos luulen voivani jatkaa. Mahdollisuus oli se, jonka turvin jatkoin ennen. Nyt joka puolella on niitä seiniä. Peilejä. Osoittelua. Lopulta teräviä kuplia. Niillä ei ole puhtaat jauhot pussissa, minä tiedän. Vaikkei se totta olekaan. Tiedän senkin.

  Eremitaasi, Kunstkamera, Venäläisen taiteen museo, Etagi, kävelyä ja vaellusta kävelyn ja vaelluksen perään. Varomista. Liikenne. Sienilettua. Imelääkin imelämpää aamua. Kattoja ja katteja. Uudet aspektit vessoihin. Vanha tuttu ja yhä ihanampi rakennuksiin ja rakenteisiin. Ystävät ikuistettu ikkunoiden äärellä. Pitkä postaus Pietarista. Niin paljon mätti verrattuna kotoSuomeen, mutta silti jäi aivan mielettömän ihana fiilis. Että joo. Tänne palaan jonain päivänä. 

 Kiitos Pietari, Viipuri, Venäjä, paras matkaseura ja elämä. Tätä voisi kutsua jo askeleeksi.

P.s. Kissoja ja kissanaisia. Cute Girls with Cats. (plus kestoaihe: parrat.) 

And I Choose to Forget

Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin. 

Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli

                                                                 vieraantuminen saunasta,          

 en ole varma, pimeä, kesä uimatta,                                                 

                       yrittäminen, 

hiusten harjaamattomuus,       

 sukkahousut, 

        rakastaminen,syksyn värit, 

          puiden lehdet,
menettäminen

olen niin väsynyt, 

valehteleminen, kevät, 

vesimelonin tuoksu, leikitään, 

                           the xx, pakahtuminen, 

pitkät kävelyretket, ammattiapu,        

särkyminen, mitä, 

epävarmuus, nauraminen,                 

 kaadun, äänet, oksentaminen,

 lopputyö, vesi, eristäytyminen,

 mieletön onni, sekavuus,

              valo, jotkin haaveet, loppu

                     itsekeskeisyys, viinirypäleet, 

salla ja miro, huutaminen, turhautuminen, 

huivit, aikataluttaminen, 

jotkin muutokset, 

näköala,              

punaiset aamut, 

                                           valinnat,        

rakastuminen ja lisää rakastaminen.

 Kuoleminen. 

Mutta myös:

Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minua joulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.

 Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä.

Kiitos
sydämellä Inkeri.

Tarpeeksi myöhä aamulle

Liian myöhä olla väsynyt

Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  

Ihoni alla ollaan,

 ollaan niin että kädet tärisseet

Luihin pyritään

ei minun

Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet

kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin

kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin

viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla

selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole

 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.

I'm going to laugh before sunset

Ilman sitä, sen kanssa ja sen vieressä.  

Jälleen sinä tervehdit minua. Kylmine kameroinesi nautit, kun uskaltaudun portaita yksi kerrallaan alas päin. Hitaasti silmäni sulkeutuvat. Puristan olematonta kaidetta kämmeneni alla. Vajoan hitaasti istumaan edelliselle askelmalle. Räväytän silmäni auki.

Tuijotan suoraan jäiseen hahmoosi. Asentosi on levollinen. Tunnut nauttivan - pidän sitä hyväksyttävänä. Jään odottamaan hetkeä, kun näen edessäni sen Lontoon, joka minulta viimeksi jäi kesken, kun tulin tajuihini.

 Kaivat taskustasi aseen. Jokin poliisin virka-ase kai - mikä muukaan? Osoitat tietysti minua. Kohautan olemattomasti olkiani ja toivon päätyväni Kaapelitehtaan pihalle. Nyt olisi oikea hetki kertoa, miksi. Mutta mitäpä sinä selittämään, kun olet jo päättäny riistää kaiken. Olin jo odottanutkin milloin onnellisuus päästäisi minut otteestaan. Kauan ehdinkin rimpuilla. 

Hienosti ammuttu. Riuhtaisen syövän rinnastani ja roikotan sitä epämuodostumaa välissämme. Olet kuin riivattu. Hakkaat pääsi kaiteeseen ja kaadut lattialle räsynuken lailla. Olet varmaan tämänkin kirjoittanut käsikirjoitukseesi. Olet aina rakastanut draaman poikasia. Syöpä roikkuu kuolleiden sormieni välistä. Epämuodostuma. Pelkään, että se vie hengen. Tungen sen takaisin ja halvaannuttava kipu kivistää käsiäni. Se on syöpä. Niin kaikki sanovat. Sen on määrä tappaa; tavalla tai toisella. 

Siinä vain hymyilet. Ja hymyilet sateenkaaren toiselle puolelle.

Kaikille, jotka taistelevat syövän kanssa. Kaikille, jotka ovat syövän selättäneet. Kaikille, jotka sen näkevät arkipäivässään ja joiden läheisiä se on koitellut. Niille, jotka ovat selviytyjiä, jokapäiväisessä elämässään.