maanantai 16. huhtikuuta 2018

Purku

Vihasin tänään taas itseäni. Olin toki väsynyt vuosijuhlien ja vuosijuhlajännäämisen jäljiltä, mutta täysin toiset asiat saivat minut tänään jälleen rankempaan koettelemukseen siitä, miten kestän itseäni. Koska en vain voi paeta. En nähnyt ulospääsyä tunteista, joihin kieltäydyn vastaamasta itsevihalla, - syytöksillä tai -tuhoisuudella. Kovin selvästi tunsin sen ulkopuolisen vihan ja inhon, jota niin kauan olen itseni päälle kasannut heti kuin vain se on ollut mahdollista.


Tunteet ovat tällä hetkellä hyvin aitoja ja pinnassa. Itken herkemmin, mutta annan sen myös tapahtua. Tunnen ehkä puhdasta surua kaikkien näiden vuosien ajalta yhtä aikaa. Tai ehkä yleensä vain tunteet ottavat nyt sen muodon. Niiden on päästävä ulos useampaan otteeseen: ei riitä, että katsoo Henkien Kätkemän alun ja itkee joka kerta samassa kohdassa.

Pettymykseltä, ahdistukselta ja epäonnistumisen kokemukselta en kuitenkaan voinut suojautua. Itsen sietäminen tällaisessa tilanteessa oli ja on erityisen vaikeaa, kun oli tsempannut itseään kauan, teki jatkuvasti töitä, jotta tällä kertaa todella tekisi sen: jotta sitten ei kaduttaisi, ettei edes yrittänyt. 

Lopulta olin pyöräillyt niin monta ylämäkeä, mennyt harhaan, palannut, mennyt uudelleen harhaan ja epäillyt itseäni, pyöräillyt lopulta ahdistuneena aikaa vastaan, lopulta kääntyen itkien kotiin. Olin niin uupunut. Enkä tiennyt, miten käsittelisin kaiken sen. Eikö tätä varten minulla ole ystäviä? Tai tyttöystävä? Tuntui, että jos avaisin itseäni yhtään enempää, muistaisin taas, etten tule ymmärretyksi, tuottaisin pettymyksen niille jotka yrittäisivät lohduttaa, sillä kaikki ne, nämä, tunteet tuntuivat ja tuntuvat vähintäänkin ylitsepääsemättömille. Tai, jos yhtään enempää vatvoisin tätä asiaa jonkun kanssa, paljastuisin: kyse ei ole vain siitä, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä tai että huono itsetunto estäisi minua, en vain yksinkertaisesti pystynyt. Henkilökohtaisesta tulisi julkista omaisuutta, joka pisteyttäisi minut heidän silmissään: tuo juttu ei ole kyllä hänelle. 

Vaikka en minäkään niin ajattelisi, jos joku kertoisi minulle. Enkö luota tämän enempää läheisiini? Tai oliko minulla edes oikeutta harkita, että puhuisin ystävälle? Tällaiset arkielämän murheet pitäisi varmasti osata käsitellä niin itsensä kanssa, etteivät ne joka kerta syökse syvimpään alhoon. Tai mistä minä tiedän. 

*

Jokin silti oli muuttunut. En jotenkin mielessäni vastannutkaan itselleni kuolemanhalulla sekä mitä kamalimmilla haukkumasanoilla. Koin yhtäaikaa jonkinlaisia helpotuksen väreitä, joskaan en valtavasti. Tunsin myös hyvin puhdasta hämmennystä juuri tapahtuneesta ja siitä, mitä tunteita vuorotteli mielessäni. Saako tälle itkeä. Asia joka liittyi puhtaasti minuun ei voi olla näin raskas kantaa. Sen kun vain jatkat elämää. Ne ovat vain tunteita itseäni kohtaan, eivät parannettava nälkä tai kuolemansairas läheinen.

Minulla oli silti kiharat jäljellä kampauksestani ja ne olivat söpöt. 

Minä pelkään tulevaa, että tämä "jää päälle". Pelkään, että en silti jaksa.

En muista milloin äitini sanoi minua kauniiksi. En tiedä varmasti, onko niin käynyt joskus. Se on paljon mahdollista, sillä en tosiaan välttämättä muista, olen kuitenkin kääntänyt sen päässäni joksikin muuksi. Mutta nyt hän sen sanoi ja se oli ihmeellistä.

En muista kehuiko joku minua tai oletettavasti ulkoisesti näkyvää erityisesti vuosijuhlien aikana. Kehuin itse monia, kunpa olisin voinut kehua jokaista erikseen. Mutta se ei häirinnyt. Tiesin, ettei minussa ole mitään vikaa. Sillä ei muissakaan ollut.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Koti, valo



Keltainen on keväälle. Kukat ja aurinko olivat. Olin liikkellä kotoseudulla, kuten niin moni muukin. Söin paljon mämmiä, tein kalenteriani, maalasin.

Ensimmäinen kerta kotona sitten Valon. Oikeastaan se sujui hyvin. Pari kertaa tunnetusti keskustelu kiihtyi suuntiin, joista en niin pitänyt, mutta joko tosiaan pystyn suhtautumaan asioihin tällä hetkellä niin eri tavalla, tai kerta kaikkiaan oli ihan onnellista aikaa. Aikaa on suhteessa vähän, olemme aina olleet kovin vahvoja persoonia, jotka ottavat helposti yhteen ja niin edelleen. Mutta lauantaina unta hakiessani kuitenkin tajusin, että kyyneleet putoavat silmäkulmistani. Ja sitten putosi lisää, kun tajusin, että se on jotain, mitä en ole koskaan kokenut. Onni ei kuulosta oikealle sanalle, mutta jotain sisäistä - no, valoa.


Tai vapaus, sekin on ihan hyvä sana.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

maanantai 5. maaliskuuta 2018

dreams - so long


sanot sinä ja nytkähdän niin huomaamatta kuin vain osaan
mutta myöhemmin on kirjoitettava mihin vain, mihin vain


se tietty lehdettömyys odottaa minua kun herään aamulla ja menen nukkumaan illalla
se tietty käsien kuivuus, jonka reunat tuntuvat niin oikeilta
 

minun maaliskuussani on toiveita, nolla kesätyöhakemusta 
surua neljästäkymmenestäviidestä minuutista kotona
 

kaaviot kolmen alueen leikkauspinnasta ovat kuin hyppynaruleikki
niistä on tullut ilkkuvia loruja, joita hokea liikkeelle kuin liikkeelle, niihin liittyy kikatuksen ääni, verenmaku ja pelko
ne oksentavat vessoille kynnysmattoja, kun vain kello käy







torstai 15. helmikuuta 2018

visions - old sofas living in the room in the living room


(Pelkään) sanoa, mitä toivon, sillä tuntuu, että kaikesta olen vastuussa itse. Olen vastuussa siitä, mitä toivon, miten toivon, milloin toivon. Olen vastuussa siitä, etten toivoisi, koska voin toteuttaa. Rantahiekan valkeudesta, haudatuista rakkaudentunnustuksista, kyynelistä kuorma-autoissa. Violetin läpinäkyvyydestä, seuraavasta valosta. 

Käyn yhä luonasi ja selaan läpi takapihan lajikkeet. En tunnista, enkä muista. Mumisen jotain pätevää minun takapihastani. (Sitä ei ole.) Pitelen kiinni ylimmästä napista. Minua pelottaa, etten tunne enää sinua, kun kiipeät sohvaryhmän nurkkaan. Katoat matkan varrelle. Käyn läpi sitä sopivaa, hukuttavan harvaa tupakansavua, joka vihasi romantiikkaa. Sitten selaan läpi olohuoneen lajikkeet, heräät viesteihini. Katoat niihin, etkä kerro. Kerään sen kohdan reunat ja jätän valkoisen, epäsuhdan kohdan keskelle huonetta. Sillä on sinun kätesi.

perjantai 2. helmikuuta 2018

visions - dreamlife


keep me

dreams - dreamlife

purin lattiani
työ repiä muovin säikeitä luovuttamaan 
seuraavaksi ajattelin kostaa seinieni valkean 
harmaan
kerman
vaahdon



menneisyydestä ei tule koskaan kylläiseksi
huonekasviksi, sitä se ei ole, tahdon, että se on myrkyllinen
sanon, että se on tärkeämpi
annan sille nimen, joka on kilpikonnan
mietin taas, oliko sitä koskaan olemassa
mutten luovuta, kun kerron saman tarinan
siihen sekoittuu silmiesi väri
kitchit kukkaseppeleet, okkultistiset asetelmat 
latinat, loitsut, suoria lainauksia elottomuudelta
puoliksi kuivuneet, sairaina siitä, että sinäkin tiedät
lähes kuolleet
aloittamassa uutta,
elämää, joka on vain esteettistä
sille annetaan palkinnoksi esteettisyys, muttei estetiikkaa
ja ladotaan riveittäin koruja, sotkuksi ja kaapin perälle
eivät voi olla runoja, ei ole olemassa nollatulosta
ja minusta on sinuksi
jotta voisin jotenkin voittaa