tiistai 10. heinäkuuta 2018

rytmi


lähtisin kuumeessa
pelkäisin ja rakastaisin aamunkoittoja
silloin talvessa
silloin syksyssä

jo nähnyt kallion viettävän aavaan

valkoiset ja harmaat raidat, satunnaiset mustat ääret
olisin jättänyt jäähyväiset mielessäni monesti
lopulta en tuntisi niistä väliä
riippuisin tupapöytien kulmilta
vetäisin helmani verhoiksi 

eräänä päivänä aava ottaa minut 
yksi ilta ja vihreään taipuva puupinta nojaa enää pohjoistuulta vasten





tiistai 15. toukokuuta 2018

Olisi



massa
massiivia
ei puuta

ilta illan jälkeen 
silmistä sisään 


maanantai 14. toukokuuta 2018

Kesä ei ole Katri Valan puisto



on helppo puhua, että tämä on paras aika vuodesta. olen yhtä kevään kanssa. allergia ei erota minua sen öisistä yöttömyyksistä. pidän joka vuosi töksähtävän puheenvuoron siitä, miten vihaan kesää. kesä ei puhuttele, se ei ole muutosta. se on tukehtuvaa ukkosta ja tragedioita. valosta tulee pimeää, mikään ei ole mitään, en pysty elämään. yhteys katoaa ja minä lähden sen mukaan. en voisi elää ilman.

toivon, että teeskentelen myös itselleni tarpeeksi hyvin. että auringonsäteet eivät ole aina samanlaisia samojen puiden lävitse. metsän valoviidakot ovat lähin, mihin pääsen pakoon kaikkea. 

ehkä menetin jotain aina kesäisin. pelkäsinkö riitoja mökillä, pelkäsinkö, etten saa olla sisällä; pelkäsinkö; että sitten pitää kohdata ihmisiä; pelkäsinkö itseäni; pelkäsinkö, etten näy, kun en käy koulussa? 

onneksi on kevät. se sopivasti minut voimauttaa joka kerta, harhauttaa ajattelemaan, että tämä kesä on erilainen. toivon niin jälleen.



sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

sopivasti



miten kaatuisi, jotta tekisi sen juuri sopivasti
oikealla hetkellä, oikeaan suuntaan, haluaisi sitä enemmän kuin mitään
raa'at linjat peittämässä  siloa, 
käsi vietynä nopeasti ja paljastuu raa'an luonne
katsoa saa ja koskea


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Purku

Vihasin tänään taas itseäni. Olin toki väsynyt vuosijuhlien ja vuosijuhlajännäämisen jäljiltä, mutta täysin toiset asiat saivat minut tänään jälleen rankempaan koettelemukseen siitä, miten kestän itseäni. Koska en vain voi paeta. En nähnyt ulospääsyä tunteista, joihin kieltäydyn vastaamasta itsevihalla, - syytöksillä tai -tuhoisuudella. Kovin selvästi tunsin sen ulkopuolisen vihan ja inhon, jota niin kauan olen itseni päälle kasannut heti kuin vain se on ollut mahdollista.


Tunteet ovat tällä hetkellä hyvin aitoja ja pinnassa. Itken herkemmin, mutta annan sen myös tapahtua. Tunnen ehkä puhdasta surua kaikkien näiden vuosien ajalta yhtä aikaa. Tai ehkä yleensä vain tunteet ottavat nyt sen muodon. Niiden on päästävä ulos useampaan otteeseen: ei riitä, että katsoo Henkien Kätkemän alun ja itkee joka kerta samassa kohdassa.

Pettymykseltä, ahdistukselta ja epäonnistumisen kokemukselta en kuitenkaan voinut suojautua. Itsen sietäminen tällaisessa tilanteessa oli ja on erityisen vaikeaa, kun oli tsempannut itseään kauan, teki jatkuvasti töitä, jotta tällä kertaa todella tekisi sen: jotta sitten ei kaduttaisi, ettei edes yrittänyt. 

Lopulta olin pyöräillyt niin monta ylämäkeä, mennyt harhaan, palannut, mennyt uudelleen harhaan ja epäillyt itseäni, pyöräillyt lopulta ahdistuneena aikaa vastaan, lopulta kääntyen itkien kotiin. Olin niin uupunut. Enkä tiennyt, miten käsittelisin kaiken sen. Eikö tätä varten minulla ole ystäviä? Tai tyttöystävä? Tuntui, että jos avaisin itseäni yhtään enempää, muistaisin taas, etten tule ymmärretyksi, tuottaisin pettymyksen niille jotka yrittäisivät lohduttaa, sillä kaikki ne, nämä, tunteet tuntuivat ja tuntuvat vähintäänkin ylitsepääsemättömille. Tai, jos yhtään enempää vatvoisin tätä asiaa jonkun kanssa, paljastuisin: kyse ei ole vain siitä, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä tai että huono itsetunto estäisi minua, en vain yksinkertaisesti pystynyt. Henkilökohtaisesta tulisi julkista omaisuutta, joka pisteyttäisi minut heidän silmissään: tuo juttu ei ole kyllä hänelle. 

Vaikka en minäkään niin ajattelisi, jos joku kertoisi minulle. Enkö luota tämän enempää läheisiini? Tai oliko minulla edes oikeutta harkita, että puhuisin ystävälle? Tällaiset arkielämän murheet pitäisi varmasti osata käsitellä niin itsensä kanssa, etteivät ne joka kerta syökse syvimpään alhoon. Tai mistä minä tiedän. 

*

Jokin silti oli muuttunut. En jotenkin mielessäni vastannutkaan itselleni kuolemanhalulla sekä mitä kamalimmilla haukkumasanoilla. Koin yhtäaikaa jonkinlaisia helpotuksen väreitä, joskaan en valtavasti. Tunsin myös hyvin puhdasta hämmennystä juuri tapahtuneesta ja siitä, mitä tunteita vuorotteli mielessäni. Saako tälle itkeä. Asia joka liittyi puhtaasti minuun ei voi olla näin raskas kantaa. Sen kun vain jatkat elämää. Ne ovat vain tunteita itseäni kohtaan, eivät parannettava nälkä tai kuolemansairas läheinen.

Minulla oli silti kiharat jäljellä kampauksestani ja ne olivat söpöt. 

Minä pelkään tulevaa, että tämä "jää päälle". Pelkään, että en silti jaksa.

En muista milloin äitini sanoi minua kauniiksi. En tiedä varmasti, onko niin käynyt joskus. Se on paljon mahdollista, sillä en tosiaan välttämättä muista, olen kuitenkin kääntänyt sen päässäni joksikin muuksi. Mutta nyt hän sen sanoi ja se oli ihmeellistä.

En muista kehuiko joku minua tai oletettavasti ulkoisesti näkyvää erityisesti vuosijuhlien aikana. Kehuin itse monia, kunpa olisin voinut kehua jokaista erikseen. Mutta se ei häirinnyt. Tiesin, ettei minussa ole mitään vikaa. Sillä ei muissakaan ollut.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Koti, valo



Keltainen on keväälle. Kukat ja aurinko olivat. Olin liikkellä kotoseudulla, kuten niin moni muukin. Söin paljon mämmiä, tein kalenteriani, maalasin.

Ensimmäinen kerta kotona sitten Valon. Oikeastaan se sujui hyvin. Pari kertaa tunnetusti keskustelu kiihtyi suuntiin, joista en niin pitänyt, mutta joko tosiaan pystyn suhtautumaan asioihin tällä hetkellä niin eri tavalla, tai kerta kaikkiaan oli ihan onnellista aikaa. Aikaa on suhteessa vähän, olemme aina olleet kovin vahvoja persoonia, jotka ottavat helposti yhteen ja niin edelleen. Mutta lauantaina unta hakiessani kuitenkin tajusin, että kyyneleet putoavat silmäkulmistani. Ja sitten putosi lisää, kun tajusin, että se on jotain, mitä en ole koskaan kokenut. Onni ei kuulosta oikealle sanalle, mutta jotain sisäistä - no, valoa.


Tai vapaus, sekin on ihan hyvä sana.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018