torstai 15. helmikuuta 2018

visions - old sofas living in the room in the living room


(Pelkään) sanoa, mitä toivon, sillä tuntuu, että kaikesta olen vastuussa itse. Olen vastuussa siitä, mitä toivon, miten toivon, milloin toivon. Olen vastuussa siitä, etten toivoisi, koska voin toteuttaa. Rantahiekan valkeudesta, haudatuista rakkaudentunnustuksista, kyynelistä kuorma-autoissa. Violetin läpinäkyvyydestä, seuraavasta valosta. 

Käyn yhä luonasi ja selaan läpi takapihan lajikkeet. En tunnista, enkä muista. Mumisen jotain pätevää minun takapihastani. (Sitä ei ole.) Pitelen kiinni ylimmästä napista. Minua pelottaa, etten tunne enää sinua, kun kiipeät sohvaryhmän nurkkaan. Katoat matkan varrelle. Käyn läpi sitä sopivaa, hukuttavan harvaa tupakansavua, joka vihasi romantiikkaa. Sitten selaan läpi olohuoneen lajikkeet, heräät viesteihini. Katoat niihin, etkä kerro. Kerään sen kohdan reunat ja jätän valkoisen, epäsuhdan kohdan keskelle huonetta. Sillä on sinun kätesi.

perjantai 2. helmikuuta 2018

visions - dreamlife


keep me

dreams - dreamlife

purin lattiani
työ repiä muovin säikeitä luovuttamaan 
seuraavaksi ajattelin kostaa seinieni valkean 
harmaan
kerman
vaahdon



menneisyydestä ei tule koskaan kylläiseksi
huonekasviksi, sitä se ei ole, tahdon, että se on myrkyllinen
sanon, että se on tärkeämpi
annan sille nimen, joka on kilpikonnan
mietin taas, oliko sitä koskaan olemassa
mutten luovuta, kun kerron saman tarinan
siihen sekoittuu silmiesi väri
kitchit kukkaseppeleet, okkultistiset asetelmat 
latinat, loitsut, suoria lainauksia elottomuudelta
puoliksi kuivuneet, sairaina siitä, että sinäkin tiedät
lähes kuolleet
aloittamassa uutta,
elämää, joka on vain esteettistä
sille annetaan palkinnoksi esteettisyys, muttei estetiikkaa
ja ladotaan riveittäin koruja, sotkuksi ja kaapin perälle
eivät voi olla runoja, ei ole olemassa nollatulosta
ja minusta on sinuksi
jotta voisin jotenkin voittaa

 





torstai 25. tammikuuta 2018

humming days





Kuuntelin tänään depressiopäiväkirjoja. Kurssia varten vaan. En tiedä, onko voimaantuminen oikea sana, enkä tiedä ovatko samaistuminen tai vertaistuki sen oikeampia. Mikään ei tunnu oikealta luonnehdinnalta, joten ehkeivät edelliset ole sitä. Tuntui ihanalta, ettei tarvinnut vastata, vaan sai kuunnella.

 Se tunne on: minä tiedän tämän, minä joskus opettelin itsekin, että on oltava armollisempi, ja että toimintakykyni ei määrity sillä, pystynkö pakottamaan itseni; ainakaan koko aikaa. Se tunne on: minulla on sama peitto ja tahdon monta lisää päälleni. En tahdo soittaa kellekään, enkä varsinkaan minnekään, enkä äidilleni. Enkä tahdo, että minulle soitetaan. Se tunne on: ihanaa, että se ääni ja sanat eivät tunnu vähättelevän ja miten paljon on kuvailua, ylitsevuotavaa, ja saan salassa tykätä siitä, vaikka joku (minä) huutaa samalla, miten ylidramaattinen olen, miten tuo ei edelleenkään ole totta, eikä minulla ole mitään syytä pitää itseäni minään, jolla olisi omakohtaista sanottavaa asiasta. Tahdon, että se kerrankin vuotaa kunnolla, vuotaa niin, että seison lammikossa. Joo ylitsevuotava, vuoda ylitse. Se on niin sopivasti juuri nyt. Vuoda hitto. Ylitä mitä ikinä, niin ikinä se ei ole liikaa. Eikä ole liikaa, vaikka olisi liikaa, ylitä sekin, vuoda. Lupaan hukkua, lupaan, että tämän jälkeen kritisoin, enkä uhriudu, enkä dramatisoi, enkä edes vihjaa, että olisin kokenut yhteyttä tarinaan.



_______________

Kirjoitin isot alkukirjaimet. Se ei ole ollut mikään statement, ei mitään originaalia, ei tosin kopioituakaan. Tajusin vain, ettei minun täällä tarvitse jaksaa alleviivata ensimmäistä kirjainta, jos ei tunnu siltä. Se tuntui alleviivaamiselta. Tuleeko minusta täysjärkisempi vaikutelma, jos kirjoitan kuten kuuluisi? Varmaan toivon sitä. Toivon. Korjaan nimeni, ja poistan Inkerin, no en varmaan kuitenkaan, tykkään siitä. Mutta jospa kasaisin itseni yhden nimen alle, jospa sillä tavalla jotenkin hiljalleen nivoudun yhteen itseni kanssa. 




 Hassua muuten. Mustikkamuffinitee, en ikinä ajatellut juovani tällaista vapaaehtoisesti. Ihan hassu tunne, että se yhtäkkiä täytti minut omilla ajatuksillaan. Haalean makeilla ajatuksilla, joista ei tiedä itkettääkö vai onko onnellinen fiilis, vai molempia vai mitä. Muffinitaikina ei ole niin vastenmielistä. Meinasin jättää teen valitsematta; lukee "Tsemppiä!". En olekaan hokenut sitä vuosikausia. Täytyy vain taas tsempata. No käänsin lapun toisinpäin. Nyt olen yhtä hämmentävää teehetkeä, mustikkamuffineja, lukupiirejä, ainejärjestöjuttuja ja vaaleanpunaisia post-it -lappuja. Että mitäs varaa mulla on puhua, että vitsit kun ei jaksa perusjuttujakaan. Yks päivä muuten jaksoin! Siivosin taas.  




tiistai 23. tammikuuta 2018


joka jakoi pellon ja toisen pellon.
metsänreunojakin oli kaksi
kun talvi tuli vastaan, olin muuttunut
puhuin sitä kieltä
päivistä tuli yhä syvemmin kylmän vaaleanpunaisia
sihahtivat avatessa, kirkkaus kaukana

sarastus, autuus, kirkastus, aukeneva taivas, johdatus, polvet, kädet
valokiilat, jumalat, seuraamukset, kyljet, luut, 
likaisen vaalea tukka, joka on aallokkoa ja orjanlaakeria ennen yötä

muskottipähkinän karvaudesta voisi tehdä luettelon

         laukaukset             ranta





sunnuntai 17. joulukuuta 2017

17.12. aatoksia


 Otin tukea aamun lisäksi iltapäivästä. Omatuntoni, kadotin samalla silmäni. Kadotin harmauden, vihreyden ja vehreyden. Puolen tienoilla, kahvin saartaman jalat eivät mahdu syliini. Opitko vasta hymyilemään, sinuttelenko sinua.
 



Viimeiset läsnäolot oltu. On tosi raskasta mennä, mutta en kestä kotonakaan. Matkustan taas pian Varkauteen. Siellä on kuulema paljon lunta, jäistä, kylmää. Veljieni hupparit lähtevät mukaani. Hankin myös yhden oman. Vuoteni on tuonut ne tullessaan, erona siis edeltävään aikaan. Ne ovat osa häpeääni, josta itsestään pidän monologeja ajatuksiini. Hupparihäpeä. Mutta samalla: eipä sinänsä kiinnosta.

Pidin pienen fangirl-hetken, kun bongasin, että Ruka Prideen on tulossa Daniela Sea Gunn Lundemon kanssa, tätä ei tainnut kukaan ymmärtää. Ja koin jonkinlaisen yhteyskokemuksen Juho Karjalaisen grafiikkateosten kanssa (Galleria Joella). Jo aiemmin syksyllä sudet vain tulivat luokseni. Ja juuri edellisenä iltana joutsenet melkein lensivät. 

Kahdet pikkujoulut. Paljon mieltä ravisuttavia hetkiä. 

 Kalenterikäytännöissä en suostu vertaamaan enää kehenkään, ainakaan niin, että tuntisin epäonnistuneisuutta jostain sellaisesta. Sain aikaiseksi spontaanisti pestä pyykkiä. Liukastelin aamuauringossa. Kuudenkympin pyykit jäivät vielä.


lauantai 9. joulukuuta 2017

through her hair




Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne.