en tiedä oliko se n ä l k ä ä . mutta tunsin sen taas. sairauden joka valui tänään kalvavana pääni päältä pintojani lattialle saakka. samalla pelkäsin. kuinkas muuten. olisin ollut tässä jo silloin aiemmin. vuosia ja vuosia. en tiennyt nimiä. tiesimpäs. ainakin osasin unohtaa. samalla tiesin ylittäväni kauan seuraamaani rajaa. laukussanikin raja. nyt se piirtyi kuten näytelmässä. se oli varsin selkeä, kun näin jälkeenpäin siihen uskalsin tiirata ohuiden ja vahingoittuneitteni välistä. muttei sitä saata nähdä. niitä juttuja, joita ei paljaalla silmällä, ei paljaalla kädellä. sen sinisyys oli minussa. kauttaaltaan ja verisenä. sen teräksinen olemus oli kylmä, samalla niin lämmin ja pehmeä. ei mitään. ei mitään, se kai se oli. sen nimi, ja vihjeet lukivat samalla listalla. köytin käteeni sen saatesanat, vaikka lupasin, etten ikinä ihoni alle anna sen mennä. ei, en siitä puhu. enkä puhu siitä siten. 

olemme huokaisseet, kuin se olisi sinetti päättymiselle. se päättäisi kasvottomien kuolon. se vesihana. ja niin moni muu. niiden rajat häilyvät yhä enemmän. vaikka raja olenkin minä, kun en. 

sinisyys minussa. sinisyys pinnalla. puoli yhdeksi, puoli yhdeksi. ainakin kadonnut. olikohan se. silmukkaat ja haarautuvat jatkeeni valuvat sitä samaa. kauanko olet seissyt siinä.

käyttämättömiä ruumiita

juoksin ohi kivusta huolimatta
ikävöin jo ennen maaliskuuta


muuten saattaisin ehtiä ylpeyteen
edes niiksi sekunneiksi, joita tavoittelin,
joiden vuoksi luulin

rinteeseen kadotan vapaan mieleni
edes hetken saan kasvoni

pelottavat raitansa
olen menettänyt otteeni, kiirehdin molempia suuntia
kun en oikein tiedä niiden pituutta
minne voisin palata, minne vielä kätkeä ja salata
olenko oikeasti liian kaukana
ei vielä siihen uskota

en minä kuten et sinäkään
käärin tunteeni yhä ylemmäs

eikö siis vielä
entäpä yhä 

säästä minut kysymyksiltä, 
kerro miltä niiden, sen ja meidän pitäisi näyttää
sait jo lupasi minut käyttää

we all became such fragile, broken things

 

yhtä kaunis, yhtä määrittelemättömän kova, kiiltävä

rakastan sen lähes ulottumattomissa, hajuton, ja silti tuoksutan, ja olen ensihetkistä täynnä

valkoisten seinien lehvistö saa rauhoittumaan, vaikka monesti tajuan heikkouttani harhaan

puhumatta, vai pulputa sanoja niin, ettei niitä ulos saakaan

vastaan samalla kylmällä, vastaan lusikan peilipinnalla, vastaan vain jollekin, en muista niiden nimiä

oli vain pakko päästä edes jokseenkin turvaan

antakaa se, antakaa tämä; ihan vain hetki, lupaan, voida taas luottaa

and so, be it

  
Arvaa mitä

arvaa uudelleen

 Kuuntelen turvaasi juuri niin usein kun haluan

vaikka miten paljon rukoilit
miten käteeni piirsit
en aio luvata
että haluan vielä huomenna  

have it, drowned out

isketään joka puolelta, ehdi suojautua, ehdi parantua,
päästäkää jo, teen mitä pitää

enkä tiennyt, kuten en tähänkään mennessä

kuivatin entisestään, kuin kuivatettavaa vielä olisi, 

pesin, järjestin, kuin ei mikään koskaan loppuisi

tiennyt miten voisin

miten juurikaan enää 

olla, missä minut tapaat,

minä lupaan, lupaan, minä lupaan

missä minut tapaat

ei se eikä se

päästäkää, teen mitä pitää

caught my

Niitä sanoja,

 joita käännän saumoistaan

 käytän yhä uudestaan

 laitan ne toimimaan

Mitkä ovat tämän pisteen ääret, mitä minun ääreni, mikä luettelossa on minun pisteeni,

 mikä diagnoosini, tahdon nyt toisilta suunnitelmani.

tiedätkö nyt, mistä puhun

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

Paljonko

"Ahtaaseen koppiin tottuneelle maailma oli liikaa." "--tai syksyllä kun katsoo tuvan ikkunasta peltoa, sumua ja loputonta latomerta.  Sen voi tuntea herätessään hilpeän illan jälkeen kerrostalokaksion sängyllä, kun elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja oudolta."

Useasti lapsuuteen.

Muutettiin.

Autuaat

Tolstoi

Häiriö. En muista sen sarjanumeroa, enkä uskalla tarkistaa. Se on salaisempi, vaietumpi kuin pankkitunnus. Määrittävämpi, petollisempi, turvallisempi. On vain reilua, että määritän sen, sikäli kun se annetaan määrittämään minua. Sikäli kun sen mielelläni otan. Mielelläni. Annettu, ansaittu, anastettu, ammennettu, aamen. 

Heräänkö, sammunko, haluanko, kuuntelenko, umpeudunko, seuraanko, tummunko. 
Tuntematon voisi tappaa minut. 

Mahassani möyrii. Se on ehkäpä onnea.

Kuvittelen, se on lunta

Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.

Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.

Hauraita suoria,

peittäisitkö ne auringolta

kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.

  Luulen minun löytyvän nurkasta.       

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Sairaalan seiniltä

Sille pitsille, joka murtuu käsissäni

onnettomuudeksi, savukelmuksi

jonka läpi näkee huonosti ja hengittää voi vain jokaisen minuutin kohdalla kerran

Kietoudun siivenrippeisiin ja toivon, että saattaisin ne vielä päästää lentoon;

vapaudelle ne toimivat

Oloni ei kai koskaan ole ollut näin turvaton,

ehken koskaan ole sitä kaivannut vain yhtä paljon

Puhutaan parantumisesta, jos sairautta

Minä sairaudesta, minä parantumisesta, en kumpaakaan,

siksi apua tyynylle aamuyöstä 

Pukeudun sairaalaan

 Numero kolme

pelkään

en osaa käyttää paikallisbusseja,

välitän koko ajan vähemmän.