Tuulta

 veressäni oli tuulta

sekä sitä suolaista piirakkaa vielä eiliseltä

vaihduin kesken yötä toiseen

ja pelot katosivat

sittemmin opettelin, miten sivuja voi kääntää

miten hevosilla ei ole välttämättä tarkoitus ratsastaa

että löydän unta joka nurkalta, vaikken voisi nukkua

lista, jota voi kirjoittaa yhä uudestaan

haluamani asiat ovat koko ajan uusia

kuten

viimeisiin uurteisiini ulottuvat maut

ja hopeinen huopa 

ja

joka alkaa uudelleen

toisto

täsmennys

tältäkö tuntuu kadota

joka alkaa uudelleen

ja tuntuuko tältä tuuli

ja kannanko

ehdinkö

vai

(Nimetön)

 Tarttuminen oli viimeinen ajatukseni, 

kunnes harasin ohi, ja vaivuin, 

syvyyteen, pimeään, kylmään.

vaikka tiesit, että tiedän jo

 

 Heräsin aiemmin, jotta et repisi minua heti sijoiltani. Pelkään yhä, pelkään. Säilytit osan niistä viesteistä, etkä kai tajunnut miten hauraalta se saa sinut näyttämään, sillä tiedän, että pelkäsit näyttää sitä kohtaa, josta sinuun pääsisi. Pelkäsit sitä, vaikka tiesit, että tiedän jo, ja pelkäsit lisää.

Säilytit myös pitkään jääkaapissasi vanhentuneen filmipätkän vuosien ja vuosikymmenten takaa. Se, mitä siitä olisi jäljellä enää oli osa sitä haurautta, jota päin syljit. 

Tukkasi hulmusi eteeni tuon tuosta. Koska en voinut tukehtua, testasin, koetin niellä, ja niellä, niitä sanoja, jotka pulppusivat silmistäni ja jotka tuntuivat varpaankynsien alle työnnettyinä, ja joiden seassa kylpivät filosofien päät elinvuosineen.

 

Lämpö on jäänyt kaappeihin

 

lämpö on jäänyt kaappeihin

siirsin tänään pois sinut

kehitin lääkkeen itselleni

muutin paria kohtaa siitä mitä sovittiin

ajattelin ettet huomaa, vaikka tekisin siitä numeron

hävitin yhden muiston, ja koetin hävittää toista

kumpikaan ei mahtunut enää sängyn alle, tai alimmalle hyllylle

houkutteleeko se löytämään vai unohtamaan

vai muistamaan?

sen hämyn, tyynyn jonka nukkaan upottaa tunne tästä päivästä

tunne kävelevistä jaloista niskastani selälleni,

hiipii loppumatkan, etten huomaisi, etten heräisi, etten muistaisi

pian en muista

väistävien katseiden päivettämät jäljet juuri siinä, mihin sinäkään et yllä

kuin olisin suunnitellut kauan sitten, että tähän jäät sinä, enkä minä

eikä lämpö, eikä alimman hyllyn vitamiinipurkit

Unettomuutta

Olin aamuauringon kanssa viereisillä varjopaikoilla. Syliini lukitsin kirjan, sivunsa reisiäni vasten ja kermanvärinen kansi heijastuen kasvoilleni. 

 

- On ollut vaikeaa nukkua, sanon.

- Nukuitko viime yönä?

Pudistan päätäni ja poimin kirjan kannet yhteen jättäen vielä pikkusormeni väliin. Hapuilen katseellani kirjanmerkkiä, mitä tahansa pyyhkeestä irronnutta lankahaituvaa tai hiuksistani kimmonnutta pinniä. Lopulta luovutan ja katsahdan aamuauringon polkkaan taittavaa rytmikkyyttä. Huulilleni muodostuu hymy kuin itsestään, vaikka minun pitää pian jo katsoa muualle. Sen unelias olemus puolestaan siirtyy nyt tarkkailemaan minua, paksut kulmat piirtyvät selkeinä vaikken katso suoraan kohti. 

läheisriippuvuutta

 ihmiset ja hälinä muistuttavat erehdyttävästi toisiaan

 ne viihtyvät yhdessä enemmän kuin kumpikaan myöntää

 molemmat jäävät kaikumaan ahtaisiin talojen väleihin

siellä missä jalkakäytävät koettavat pitää valuvat räystäät ja ranskalaiset parvekkeet erossa toisistaan

autot ahtautuvat väleistä ja vyöryvät ihmisten tielle

kaikki sekoittuu lämpimän ja kylmän valon osuessa vuorotellen peltipinnoituksiin ja sateen valelemaan asfalttiin

niin sadevesi kuin ihmisetkin pakenevat asfaltilta ja tippuvat niille osoitettuihin viemäreihin, kunnes nekin ovat täynnä ja on rakennettava korkeita kerrostaloja asunnoiksi, joissa parhaiten säilyy sulkemalla oven

pitää sisällään ja ulkopuolellaan asioita, määrittelemättömän hälinän

 

hälinä ei myöntäisi läheisriippuvuuttaan, ja takertuu tiukemmin 

ihmisillä mekkoja, shortseja, puhetta hiljaisuudesta, projekteja, Saanan huiputus ja sosiaalinen media

Sukupolveni

keväältä:

minun sukupolveni meni sairaalaan ensimmäisenä

suurin osa meistä pääsi myös pois

uudelleen elämään, jos joskus sellainen oli ollut

kerrottiin uudesta, rajat ylittävästä juonesta, jossa jaetaan iloa ja surullisia kasvoja

epäilen, että silloin omistaminen alkoi kiinnostaa 

olla ainoa, olla yksin, mutta olla osa

käytävät hengittivät ja hyväilivät jokaista, valo oli sisällä ja ulkona

haaveilin peitosta, katosta, muovista, kevyistä ruokailuvälineistä, kylkiasennon kivusta, kirjoista, unesta

Puuvillaa ja pumpulia

lepäämme yhdessä

vähän, mutta eniten yhdessä

etäältä ei näe unta

täytät rannat, joiden kasvillisuus houkuttelee meitä samoamaan yhä ylemmäs, josta näkisimme iltapäivän; avaruuden vailla vastarantaa 

kun sormeilen karheaa puupintaa, puuvillaa ja pumpulia    

kun erehdyt peilistä, ja silmistä  

ja siitä kuka olen,

voisin vannoa, että yllät minuun

ja ylemmäs 

 

kaupungissa

kiihtyy ja kuoriutuu

pesen itseni tuulessa ja kalliissa kylpyvaahdossa

suuntani on suurpiirteinen siinä tahdissa, jossa puhun

alan itkeä taas silloilla ja kaupassa

Ote III

 --

toipuminen alkoi monta kertaa

peityin rappukäytävillä ja roskakatoksilla ja sopivasti, aina silloin tällöin, bussipysäkkien kylttien varjoilla

vuosikymmen myöhemmin päädyin lopulta kahden rakennuksen viiden, tai kenties seitsemän, vuosikymmenen väliseen räystäskuiluun

 

toivuin joka kerta hitaammin, sellainen loppuun kulutettu akku, jonka teho heikkenee nopeammin ja nopeammin, vaikka käyttö vaatisi enemmän ja enemmän nopeutta ja tehoa

– lakonisen havainnollistava teknologian kietoutuminen milleniaalityypilliseen arkikuvaukseen aikuisuuden kynnykseltä

upea, mietin

joku asiasta tietävämpi kertoisi, että palautuminen ei ollut riittävää

palautuminen, vaikka tuntui, että vain palauduin (vaikka silloin sitä kutsuttiinkin halveksien yläkäsitteellä lepo) ja katsoin kattoa, ja välillä oli niitä hetkiä

niitä hetkiä 

-- 

Kierroksia

--Mutta aioin palata samaa tietä takaisin.

Kiersin mustikkakeittopurkkien tekstejä ja ajattelin jääväni siihen. Tunsinko itseäni liikaa vai liian vähän? Toistin kierroksia, tarkistin kelloa. Juoksin lyhyen matkan taas itseni kiinni itse teossa.--

Tahti

 

 

-- Aloitan jostain, ajattelen. Otan käteeni siistimmän takkini vuoritaskusta liinan, jolla puhdistaa edes auttavasti objektiivin lasi. Aloitan jostain, joka on tässä, niin lähellä kuin vain saattaa olla, ihan kiinni minussa. Sitten minua ei estä enää mikään. 

  Kävelen kiinni tahtini ja käyn läpi mielessäni vielä, mihin tänään olen suuntaamassa. Itseni, elämäni, kaiken. Eihän mikään ole niin tärkeää kuin tietää, mihin on menossa, ja miten yksinkertaista se onkaan vain kävellä eteenpäin, pysähtyä punaisiin liikennevaloissa ja jatkaa matkaa vihreiden vaihtuessa. Miten yksinkertaista jatkaa.-- 

   

pauhu

seurasin ylimpien portaiden välistä, miten koski, joka tippui kuin vahingossa karmien väliin, vääntyi lämmöstä kohti kaupunkia

mikä helpotus, vaikkei se itse sitä tajunnut

tunsin sen vuoden painavan enemmän kuin omani 

maalasin mieleeni tietysti heti mastojen ja piippujen siluetteja, joiden hampaat jyystivät horisontin hajalle, tartuin sen ikeniin niin, että lopulta ne valuivat verta

tyylisuunta houkutteli paikalle tuntemattoman kuristuksen, tartuin sen lupauksiin tunneista, tahdoin kertoa mitä tiesin

Venetsian laidalla tyylisuunta saa yhä uudelleen sen saman, yhä uudelleen kurkottaen kaupungista maalle, yhä uudelleen salaa peläten pimeää

tai tulkinnoissa pilvisen Oravin ja Turun linnan räystäiden jääseipäistä; odotettu ja odottamaton, vanha ja lähes vanha eivät pyydä anteeksi, salaa peläten kuolemaa 

piilopaikastani seurasin kehyksiään nuolevan pauhun kuolemanpelon häpeilemättömyyttä  

suoremmin kuin uoma, se kysyy minua matkaansa, ja katsoo kaupunkia 

 

_______________________

Hyvää 10-vuotis juhlaa blogi!