who you were

hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on

rare

niitä ei ollut vielä montaa viikko sitten

ainoita aikoja vuodesta, kun vaaleanpunaiset sopivat, mahtuvat

kirsikankukat saapuvat. muttei kukaan tunnu muistavan kuin koristelajikkeet

vähän niin kuin yksi ajanjakso omistetaan niin väkevästi julmalle narsissille
ja tummanpunaiset ruusut ovat aina juhlavia, suruun, onneen, dramaattisiin käänteisiin
koetan kokea jotain mitä muutkin, onnea, kun aurinko paistaa ja syntymäpäivinä

joskus edes jotain yleisesti hyväksyttyä kaunista, siitä iäti vieraantunut omiin tummiin poukamiin

poistun vain kirsikankukkien ja varjojen kalastelemana raskaan verhomassan takaa

eivätkä koskaan ole samanlaisia, niistä huokauksia, frappée-räjähdyksiä, 

lainehtivat viimeisenä valona,väristen ja syöpyen sormien väleihin 

mutta niitä edes kehtaa tavoitella, toiset ovat helyjä, jotka eivät tiedä surusta

siksi ne ovat surullisia kaiken aikaa

gardens

taittelen valon 

pysyn siinä kiinni

 Kenkäveroiltiin!

escape me and my

erota
sataa

taisimme pilata toistemme elämät. tai pelastaa. 

mitään ei ollut, mihinkään en koskenut. tarkkaan sen pilarin takaa, palaat kotiin. kadotan sinut matkalla, kävelen loppuun. toinen. erotan olemuksesi, joka on juuri niin miellyttävyyttä ulos henkivä kuin vain olen nähnyt. kätesi ovat aivan liian pitkät. suoristuneet aina, käännät ne kuten minua satuttaa. pakoon. 

cover my arms

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

Se on erilaista, kun se on totta

Ja kun lopulta katsoo, on vain häipyvää heijastusta ja varjoa,
 nytkin viimeinen toivoni on, että katsot oikeasta kulmasta

Minun piti kirjoittaa jotain aivan muuta, linkittää jotain aivan muuta musiikkia, ja näitä kuvia piti julkaista ajat ja päivät sitten. Mutta näin ajatusten kuoltua eilisestä, on ehkä vain hyvä, että katselen kauempaa, jälleen kerran en välitä.


"...katse poimii pilvenhattaran, --korkean taivaan reunattomuuden--"

Sentti kertaa sentti

Helmikuun alkuun tammikuisia omakuvia,
 jotka tuntuu just nyt olevan ainoa keino mitään kertoa

One to Blame

Kohdataan putkitelevision ruudulta. Virhe vaatia, olla suvaitsematta, kun valtaa on revitty sinisinä nauhoina luideni alta. Ilkeästi liikkuvia, joissa ei tunneta, joissa mitätöidään, joissa on oltava ollakseen, muttei kuoltava kuollakseen.

Hetki siitä käyn tummumaan, väljähdyn keskelle.

Uudelleen kiinni, rukoilen anteeksiantoa. 

Tietää nauhat, tietää kahleet, jotka on veistellyt hiuksistani.

Vetää niillä horisontit selkäni pinnalle,

kaarrun ylle, muistan kaipaukselle, enkä jätä mitään jäljelle.

 Tapaan yöllä viimeistä kertaa, ikävöin pelottavia käsivarsia. Valun hopeiseen rantaan, sen lähimpään viivaan, tahrattuun hiekkaan.Vain toiveeni täyttymys: valo, jota ei nähdä tai kuulla. Valo, joka tunnetaan. 
Valo, joka voi olla tuhkaa.  

Autuaat

Tolstoi

Häiriö. En muista sen sarjanumeroa, enkä uskalla tarkistaa. Se on salaisempi, vaietumpi kuin pankkitunnus. Määrittävämpi, petollisempi, turvallisempi. On vain reilua, että määritän sen, sikäli kun se annetaan määrittämään minua. Sikäli kun sen mielelläni otan. Mielelläni. Annettu, ansaittu, anastettu, ammennettu, aamen. 

Heräänkö, sammunko, haluanko, kuuntelenko, umpeudunko, seuraanko, tummunko. 
Tuntematon voisi tappaa minut. 

Mahassani möyrii. Se on ehkäpä onnea.

Black Sands

 Sydämet jäävät aloilleen, pelkään että paljastumme. 

Levität eteeni yksitellen. Vankilasta, maista, niiden rajoista, joilla käyt. 
Kerrot miksi ne sinua siellä pitävät.

Yksin ei ehdi kämmentesi väliin, 
katoat ja valut sinä hiekkana, jota tämä maailma sille on.

Jossa luopuva vain varjoinen maa, 
vaatinut kaksi vuotta antautumaan.

Muttei totta, kuten liukenee lopulta.

Älä mene suunniltasi. Älä siltä yhdeltä, johon henkäät pois huolta.
Näillä mustepulloilla on tapana läikyttää, 
pese pois ennen kuin ne raapivat nämä säikeet. 
Äläkä anna kadota, palvelevat pelkoa, keräävät elävien sulkia.

 

Mistä sinä tulet. 

Pitkästä aikaa ihmisten kanssa: tyttöjä, Minä ja Ville Ahonen, tyttöjä, brunssi Marialla, Sin Cos Tan. Kolme ekaa kertaa. Tai useampi. Iih ja kiitos jälleen uusille lukijoille♥

En ole vieläkään päättänyt suunnista. Täynnä ja yhä enemmän täynnä ristiriitoja. Mutta ajattelin, ettei tee pahaa että asetan itseni eteesi vielä kerran. Kolme on teitäkin. Tämä meri ei anna minulle kuitenkaan yhtään lisää, te katsotte samoin kuin se meri. Se ei ole kohtaamisia, eikä se toisaalta ole raapivaa. Tietoisuus saa minut tajuamaan; vangitsee, mutta vain siksi kunnes tarvitsee lisää, alan riittämättömyydestä, päätyn huokaavaan. Minun täytyy vain päättää, mikä on minulle tärkeää.

Halves

 

En vain katso, kymmeniä liimasin taivaaseen, ei laske irti edes syntymäpäivänäsi, se on minun vikani.
Eihän se ole kuin itsestä kiinni.Pitäisi kieltää tarttumasta, se siihen jää. Pitäisi tietää enemmän, paremmin. 
Lisään vaaleinta.´Pyydän kaksinkappalein.

Ruma on kirosana

Kietoo minulle kaulakorun, kietoo ristit kuin valvomaan. Se tunne ei ole valhetta, eikä se tunne ole oppikirjoista. 
Se ei ollut sanoilleni, ei käy sivuilleni.

 Paikassa välimaasto