dreams - dreamlife

purin lattiani
työ repiä muovin säikeitä luovuttamaan 
seuraavaksi ajattelin kostaa seinieni valkean 
harmaan
kerman
vaahdon



menneisyydestä ei tule koskaan kylläiseksi
huonekasviksi, sitä se ei ole, tahdon, että se on myrkyllinen
sanon, että se on tärkeämpi
annan sille nimen, joka on kilpikonnan
mietin taas, oliko sitä koskaan olemassa
mutten luovuta, kun kerron saman tarinan
siihen sekoittuu silmiesi väri
kitchit kukkaseppeleet, okkultistiset asetelmat 
latinat, loitsut, suoria lainauksia elottomuudelta
puoliksi kuivuneet, sairaina siitä, että sinäkin tiedät
lähes kuolleet
aloittamassa uutta,
elämää, joka on vain esteettistä
sille annetaan palkinnoksi esteettisyys, muttei estetiikkaa
ja ladotaan riveittäin koruja, sotkuksi ja kaapin perälle
eivät voi olla runoja, ei ole olemassa nollatulosta
ja minusta on sinuksi
jotta voisin jotenkin voittaa

 

d i s p a r u

 vaivun huudoiltani pienille poluille, jotka virtaavat kaikki yhdessä. en saa selvää sen ääristä, enkä pienistä katseista. se on voimakas tai heikko, sillä en tiedä, miten itse suhteudun siihen, olen vain nauru. 
 
se syntyy ahdistuksesta
niin minä sanoisin teille
saattelen sen ovelle
suutelen vain odottavasti
ei vieläkään unta
nousevat, nautin  
 
 
kaipaan silmiä, jotka katsovat ylöspäin,                                                kirjoitan kandia näköjään öisin. 
puhdasta tukkaa.                                                                                    kihelmöi. tiedätkö mitä tämä on

              

haven't me

tuntuu, että kaikki mitä tahtoisin sanoa ei löydy täältä
muttei ole muutakaan, eikä se taida löytyä muualtakaan

 ja ollakseen, minun pitäisi sanoa, edes jotenkin

mutten edes tiedä kenelle sanani osoitan
enkä soita hammaslääkäriin
tai mihinkään muuallekaan
mutten varsinkaan lääkäriin
enkä äidille
kyseenalaistan jo, miten saatan edes mennä kotiin jouluksi
vaikken mitään niin odota
olen niin eron ja puistattavan rutistuksen rajamailla
etten erota, mikä on totta
missä varjot oikeasti ottavat paikkansa 
ja kenen ne ovat

suureellisuutesi, ikään kuin kaikki olisi mitattavissa

surullisuutesi, maut tuskin tuntuvat sekoittuessaan

tiedäthän vietetyn huolettomuuden vahvan vieraantuneisuuden tunteen. vaikkei sitä silloin erittele, ehtii sen analysoida osaksi kaikkea muuta. meinaan tukehtua tupakan savuun ovella, se on kuin uneksimani pakokauhu. olen yksi niistä, ei siitä voi kertoa. olen tavutettu numero, vaikkei kukaan sitäkään ääneen. mutta siitä olisin ylpeä, vaikka vajoava. tekopyhyyttään sen vaikutuksia, sairastan vain avunhuutoja. polkuja läpi, aina vain ja halki, ja aina vain kunnes kylmä huurtaa minusta otteen pois. normaali on hälvennyt, ainakin melkein, mitä nyt

kangas tuoksuu pehmeälle 

huutaa, silittää ja saa minut

minua ei voi löytää

kun se vie 

autuaan rakkaani huomen 

maksaa vähemmän kuin eilen

minä olen ollut niin vihainen

tuskin jaksan keinua, tuskin vaihtaa katseita

käteisellä sen jo näinä päivinä saa

ilmaista ei kannata 

pyytää, kun jo olen taas

yksin

 ovat sinun lapsuutesi ja minun nuoruuteni

minne kadottiin, mistä tuskin puhutaan, vaikkei mistään muustakaan

minne se saattaakaan

viidelle ovelle ja varastoon

rappusille kellariin ja 

suolle 

niin että unohdan

niin että

jaksan

enää

saman kuin minä 

escape me and my

erota
sataa

taisimme pilata toistemme elämät. tai pelastaa. 

mitään ei ollut, mihinkään en koskenut. tarkkaan sen pilarin takaa, palaat kotiin. kadotan sinut matkalla, kävelen loppuun. toinen. erotan olemuksesi, joka on juuri niin miellyttävyyttä ulos henkivä kuin vain olen nähnyt. kätesi ovat aivan liian pitkät. suoristuneet aina, käännät ne kuten minua satuttaa. pakoon. 

niin hiljaa katosin

2011 mitä siitä sanoisin

horisontissa

päästä irti kynnyksellä, en ehtisi perääntyä

ei mikään ole sen enempää rehellistä

eivät suojatieni pimeällä

tai ajatukseni kääntyvistä käsistä

aloittaa alusta, kun kaikki on niin kesken

mikä sitten valheeni, mihin pakenen

 

Tuomiokirkon edestä, märkiä mukulakiviä

oikeastaan missä vain säässä

se on aina yhtä ihanaa

join ensimmäistä kertaa vuosiin kaksi kupillista teetä yhden päivän aikana

ja olin niin onnellinen siitä väsymyksestä, mikä minut sai vallata kotona

villasukat ja piparminttuteetä, tuntui niin hyvältä

en tiedä kauniimpia aamujakaan, ehkä siksi, että olen herännyt

elettyäni jo jonkin aikaa nukkumatta lähes ollenkaan

kesän aikana olen käynyt huomaamattani korkealla

absurdeja laskevia iltoja 

kaikki on oikeasti vaikeampaa kuin uskoisit

ei se mitään, päätin 

 

hei te siellä, teitä on jo niin monta, tervetuloa♥

cover my arms

caught my

Niitä sanoja,

 joita käännän saumoistaan

 käytän yhä uudestaan

 laitan ne toimimaan

Mitkä ovat tämän pisteen ääret, mitä minun ääreni, mikä luettelossa on minun pisteeni,

 mikä diagnoosini, tahdon nyt toisilta suunnitelmani.

tiedätkö nyt, mistä puhun

Haunted by Hallows

 :Iina Saavalainen

 :Henni Leikas

Ei miulta sanat lopu, tuntuvat vaan ehkä vähän turhilta tällä hetkellä. Eikä kukaan minua usko.

Ja toistuvilta kliseiltä.

Kuvat viikonloppuiselta extemporematkaltani Savonlinnaan. Ylimmät kuvat lopputyönäyttelystä.

Se on erilaista, kun se on totta

Ja kun lopulta katsoo, on vain häipyvää heijastusta ja varjoa,
 nytkin viimeinen toivoni on, että katsot oikeasta kulmasta

Minun piti kirjoittaa jotain aivan muuta, linkittää jotain aivan muuta musiikkia, ja näitä kuvia piti julkaista ajat ja päivät sitten. Mutta näin ajatusten kuoltua eilisestä, on ehkä vain hyvä, että katselen kauempaa, jälleen kerran en välitä.


"...katse poimii pilvenhattaran, --korkean taivaan reunattomuuden--"

Black Sands

 Sydämet jäävät aloilleen, pelkään että paljastumme. 

Levität eteeni yksitellen. Vankilasta, maista, niiden rajoista, joilla käyt. 
Kerrot miksi ne sinua siellä pitävät.

Yksin ei ehdi kämmentesi väliin, 
katoat ja valut sinä hiekkana, jota tämä maailma sille on.

Jossa luopuva vain varjoinen maa, 
vaatinut kaksi vuotta antautumaan.

Muttei totta, kuten liukenee lopulta.

Älä mene suunniltasi. Älä siltä yhdeltä, johon henkäät pois huolta.
Näillä mustepulloilla on tapana läikyttää, 
pese pois ennen kuin ne raapivat nämä säikeet. 
Äläkä anna kadota, palvelevat pelkoa, keräävät elävien sulkia.

 

Mistä sinä tulet. 

Pitkästä aikaa ihmisten kanssa: tyttöjä, Minä ja Ville Ahonen, tyttöjä, brunssi Marialla, Sin Cos Tan. Kolme ekaa kertaa. Tai useampi. Iih ja kiitos jälleen uusille lukijoille♥

En ole vieläkään päättänyt suunnista. Täynnä ja yhä enemmän täynnä ristiriitoja. Mutta ajattelin, ettei tee pahaa että asetan itseni eteesi vielä kerran. Kolme on teitäkin. Tämä meri ei anna minulle kuitenkaan yhtään lisää, te katsotte samoin kuin se meri. Se ei ole kohtaamisia, eikä se toisaalta ole raapivaa. Tietoisuus saa minut tajuamaan; vangitsee, mutta vain siksi kunnes tarvitsee lisää, alan riittämättömyydestä, päätyn huokaavaan. Minun täytyy vain päättää, mikä on minulle tärkeää.

Sairaalan seiniltä

Sille pitsille, joka murtuu käsissäni

onnettomuudeksi, savukelmuksi

jonka läpi näkee huonosti ja hengittää voi vain jokaisen minuutin kohdalla kerran

Kietoudun siivenrippeisiin ja toivon, että saattaisin ne vielä päästää lentoon;

vapaudelle ne toimivat

Oloni ei kai koskaan ole ollut näin turvaton,

ehken koskaan ole sitä kaivannut vain yhtä paljon

Puhutaan parantumisesta, jos sairautta

Minä sairaudesta, minä parantumisesta, en kumpaakaan,

siksi apua tyynylle aamuyöstä 

Pukeudun sairaalaan

 Numero kolme

pelkään

en osaa käyttää paikallisbusseja,

välitän koko ajan vähemmän.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Epä

Tänään laitoin rairuohoa kasvamaan. Heräsin valkoisiin ikkunoihin. Huomasin, että amaryllikseni kasvattaa itseään uudelleen. Selannut mielessäni sanaa mustikkahyytelökakku. Sotkisiko se paikat? Molemmat peukalot olivat vielä aamulla tallessa.

Heipähei siis! Tulevaisuus on ennen kaikkea kevättä. Epäonnistumisen karvaus pelottaa ja maistuu jo etukäteen tietenkin siemauksieni seassa. Olen kuitenkin ylpeä, että sain vihdoin laitettua kunnon teet, enkä vain tyytynyt uittamaan pussukkaa vedoten kiireeseen.Tätähän se oli, käväisi useampaan otteeseen mielessäni. 

 Lisäksi kartoitin niinkin syvällistä pohdintaa vaativaa osa-aluetta kuin vaatekaappi. Mitäpä elämä olisikaan ilman pienempiä ja suurempia kriiseilyjä aina silloin tällöin kyseisen aiheen äärellä. Elämä olisi paljon helpompaa. Tällaisia vaiheita minulla nykyään on ollut yhä harvemmin, joten päätin sitten oikeuttaa tällaisen harjoittamisen itselleni. Eihän kukaan nähnyt. 

 Mitäs vielä. Kyllä, aivan: palautin mieleeni jotain myös koskien blogia. Totesin, että tästä lähtien se kulkee suuntaan, joka minusta hyvälle tuntuu. Joka minulle itselleni antaa eniten. Tai sen verran, että voin jatkaa tästä eteenpäinkin päivittämistä ja muistaa mitä on olla minä. Laitan jonkinmoisen toivoni siihen, että voisin onnistua.

Huomatkaa mummolapurkkien takana: Olavinlinnan säälittävä siluetti.

Ompa viikonloppu. Tipun lujaa latvasta.
  //mitä ihmettä tää musa kuuluu tosi laiskasti.

Nurkkia, joilla olikin kädet

Aamuni alkavat aikaisin. Suuntaan tai toiseen juoksen jo yhdeksännettä lukua, aion lopettaa kymmenennen jälkeen. Ihan varmasti aion. Sitten kävelen kaksi väliä ja hyppään mukaan, kun joku sattuu juoksemaan ohitseni kolmannen vainioilla. Leikkaan kiinni unohtaessani portaat ja meinaan kaatua samantien takaisin jyrkkyyteen. Kymmenennen koittaessa en pelkää viisarien hidastumista; jatkan kunnes ne palaavat luokseni itkien voimattomuuttaan ja lisään vauhtia. Se tarkoittaa, että ne ovat minun ja minä niiden päältä voin asettaa tehtäviä. Eikä niiden auta kuin totella. Iltaan asti odotan ennen kuin jälleen kello lyö kiinni pakottaen minut viisareiltaan. Pakottaen maat lainehtimaan.
 Luotan, etteivät katkea. Tyyntäkin tulee.

 Minun jalkojeni alla hiekkalaatikko, kun kolistelen lapiolla siniseen muoviämpäriin. Siinä laatikossa lukematon määrä elämää. Minun valtakuntani, jonka koossapitävä voima on minussa. Ruohonleikkurin ääni on oma taustani. Olen turvassa valtakuntani puisten muurien sisällä. Siellä minulla on kaikki; ystävät ja perhe. Viisi koiraa ja vähintään kahdeksan suloista leijonanharjakania. Hevonen ja kolme tallia täynnä My Little Pony - ystäviä.

 Jalkojeni alla ei ole enää hiekkaa, vaan väistelen vettä. Valtameri, jota kierrän kävellen sen reunamia ja peläten tippuvani mustekalojen lonkeroihin. Minua häiritään. Menetän viisarit. Tipun ikuisuuden. Mutten uppoa. Leijaan vain pois. Kurkistan varovasti yli laidan. Ei ruohonleikkuria. Ei kukaan saa koskaan tietää, että epäonnistuin, että niin kaukana kävin, vaikka on vannotettu pysymään pihapiirissä. Tai ehkei kukaan saa koskaan tietää, että minua koskaan olikaan. Kadottanut taustamusiikkini, koittanut poimia itseni. Rippeeni. Hiekkalaatikosta, jota ei enää ole ollut viiteen vuoteen.

 



Tänä viikonloppuna olen laittanut asioita järjestykseen. Bloggerista huolimatta myös hieman ulkoasua. Tehnyt viimeisen kupen työn ikinä. Tehnyt matkan syksyyn sen johdosta. Kirjoittanut yhteensä neljä ainetta ruotsin ja ranskan tunneille. Poiminut sanan pasifismi. Juossut puolikuntoisena pelkästä juoksimisen ilosta. Ihastellut upeaa kuvausjälkeä elokuvasta. Kertonut ystäville jotain tärkeää. Kirjoittanut. Ylittänyt jään. Ikävöinyt pitkästä aikaa äitiä. 

Kiitos

Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.

We Were Light and Paper-Thin.

 Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.

 Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti,  Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.

 Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi. Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi tuhkauurnaa.

 Ei sillä jos katoan

kerroit ettet pelkää.

Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa

senkin, mitä on

Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,

en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi

Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;

tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.

 Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana. Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita, värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan. Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.

 Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.

Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.

Her Raspberry Heaven

Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.

  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.

  

Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.