Liitokset

mikä on totta
tuntuu uni, vaikka valvon
johtuu ehkä sanoista, joihin koitin tiivistää
pelkäsin, että menette
ja lopulta menimme

ensin tiivistää ja sitten hajota huonolaatuisista liitoksista
tuli sammuu ja tuntuu, että sammun sen mukana
tiivistää, ja sitten hajota, saumat tungen täyteen pelkoa
ei ihme, että kaikki muuttuu keinotekoiseksi vartissa

tietäminen on suhteellista, mutta aina sillä hetkellä sisälläni

meneekö elämä todella seitsemän vuoden sykleissä. ajattelin, että oman syklini murroskohta kehittyi hiljalleen kolme vuotta sitten. mutta kai siinä oli liikaa lohtua, eikä sellainen aika voinut olla heräämiseni. vuotta myöhemmin löysin niin paljon itseäni, etten saattanut käsittää, olin niin onnellinen. joku sanoisi, ettei todellinen onnellisuus katoa samoin kuin se tuntui tehneen kohdallani kenties jo samana vuonna, mikäli se oli "oikeaa" onnellisuutta. olen muodostanut tästä muiden kuuntelemisen perusteella, luonnollisesti, oman mielipiteen myös tästä. onnellisuus on jatkuvan tavoittelemisen arvoista siksi, että se ei kestä itsessään kuin hetkiä. hetki voi olla monta vuotta, hyvä olo, perus elämä, jota välillä halkovat paha olo, epäonnistumisten käsitteleminen, menetykset, kriisit ja vastaavat. tai paha olo, jota halkovat hetket, joina tajuaa olla kiitollinen enemmän kuin yleensä. 
onnellisuus on pysyvää ja hetkittäistä, sillä, millä sitä mittaamme, määrittää sitä. pyrkimys onnellisuuteen on tunnetusti pyrkimystä tilaan, jossa kokee merkityksellisyyttä. miten olla merkityksellinen on samoin yhtäaikaa; yksilöllistä, yhteisöllistä. 

olen päässyt eroon siitä, ettenkö tietäisi, mitä on onnellisuus. jopa valtava määrä onnellisuutta, ettei tiedä, miten päin olisi. nauttinut hetkessä, nauttinut ajasta. se, mitä pari vuotta sitten minulle tapahtui, on edelleen itselleni käsittämätöntä, mutta muistan sen silti. poimin sen jälkeen sen onnen vuoden. pyyhin kulunutta rappausta, ja näen raa'an pinnan, jossa oli hyvä, jossa oli selkeää, vaikka oli paljon selvittämätöntä. minua oli rakastettu niin paljon, että olin oppinut luottamaan. sitä en saa takaisin, se tulee vain opetella, sillä nythän tiedän, että ei onnellisuus ole minulle mahdotonta. se on uskomaton tunne.

kesäsade kylässä

saattelen pitkin kallion seinämää
malttamattomat,
välissämme puristuksessa nääntyvät nuput

aseman yö,

ja aamuyö

yllä pellavaa ja mustaa tekonahkaa

sen viimeiset pisarat tanssivat korvalehdillä vielä pitkään

opastaen minut pidemmälle, jaetun kaupungin kaduilta takaisin

valkoisen ja mustan niityn rajalle

ruohonkorsiin jo yhtyviä latvojani ei piinaa enää mikään

puristan ne käteeni irroittaen samalla loputkin

sidon niillä kädet

kesäsateesta lämpimät