(Nimetön)

 Tarttuminen oli viimeinen ajatukseni, 

kunnes harasin ohi, ja vaivuin, 

syvyyteen, pimeään, kylmään.

--

kun kuolen                                                                                    minä

helmikuussa epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora, tai akselinsa ympäri kiertyvä. 

tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.

monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.

landing

 matkaisin kauas ja pois, etkä enää näkisi minua

pari

olen unelmissani pieni ja nautin valosta kuten nytkin
teen pidempiä kävelyjä ja vaihdan pyörääni talvirenkaat

minulla on toimivat jäsenet ja keho ja mieli
unelmissani teen töitä

_____

en odota, ehkä pitäisi

samalla en voi taipua mukaasi

katosta riippuvat sydämet valaisevat sinut takaapäin
ja vangitsevat minut niin kauas 
kuin vain kantojesi jyske kantaa
minun ohuuteni ohi
tietoisuuteni silmästä silmään  
vaikka vain seuraavaksi askeleeksi
   

homes

salaa itselleni sallin omistaa tämän. sen selkeyden ja sumun, katoavat korkeudet ja kalpeiden kasvojen heijastukset ei märältä eikä kuivalta pohjalta. miten haikeaa onkaan jättää näitä hyvästejä, päivä päivältä, niin; ja nämä yöt.

(t)

aukean reunat näkyvät
aukea on valtava, mutta reunat lähellä
nurkkia sillä on ja katseita
käsiä ja kihisevää hikeä mukulakivien kuiluissa
valuvia parvekkeiden kuolaisia kieliä

 petturi
olkoon se hänen paheensa
tiedämmehän että on olemassa pahempaa
vaikka asioita tuskin verrataan niin
tai voidaan vain arvailla mitä olisi käynyt
jos olisi

seuratessani niiden odottavaa ja häpeilemätöntä kahleiden sumaa
saatan tuskin eksyä, mutta kadottaa kyllä

suureellisuutesi, ikään kuin kaikki olisi mitattavissa

surullisuutesi, maut tuskin tuntuvat sekoittuessaan

tiedäthän vietetyn huolettomuuden vahvan vieraantuneisuuden tunteen. vaikkei sitä silloin erittele, ehtii sen analysoida osaksi kaikkea muuta. meinaan tukehtua tupakan savuun ovella, se on kuin uneksimani pakokauhu. olen yksi niistä, ei siitä voi kertoa. olen tavutettu numero, vaikkei kukaan sitäkään ääneen. mutta siitä olisin ylpeä, vaikka vajoava. tekopyhyyttään sen vaikutuksia, sairastan vain avunhuutoja. polkuja läpi, aina vain ja halki, ja aina vain kunnes kylmä huurtaa minusta otteen pois. normaali on hälvennyt, ainakin melkein, mitä nyt

your heart is

  olen vihannut jo kauan. miten minä itseäni vihaankaan.

to walk this path alone

koen sen jotenkin välttämättömäksi
mutten vieläkään ole tehnyt surutöitäni
sikälikään kun se mitättömältä tuntuu
kun kierrän mittanauhani yhä uudelleen auki
en usko sitä, kuten en montaa muutakaan
mutten koskaan aloita, enkä koskaan lopeta
eikä minulla ole kuin reunoja
joita ei pitkään aikaan ole koristanut pitsi
vaikka se kylmyydessään kuvaisikin parhaiten
mitä teenkin
on poissa ulottovuuksista
on poissa jokaisesta
jälkeni on vain aamuja
haihdun heijastuksista
oletko sinä koskaan tuntenut itseäsi niin mitättömäksi
lausuin siitä vahingossa
miten valitsin materiaalit olla enää olemassa

taiten sen lomassa
mitä ikinä sattuisikaan 
sattuisi se kovempaa

horisontissa

päästä irti kynnyksellä, en ehtisi perääntyä

ei mikään ole sen enempää rehellistä

eivät suojatieni pimeällä

tai ajatukseni kääntyvistä käsistä

aloittaa alusta, kun kaikki on niin kesken

mikä sitten valheeni, mihin pakenen

 

Tuomiokirkon edestä, märkiä mukulakiviä

oikeastaan missä vain säässä

se on aina yhtä ihanaa

join ensimmäistä kertaa vuosiin kaksi kupillista teetä yhden päivän aikana

ja olin niin onnellinen siitä väsymyksestä, mikä minut sai vallata kotona

villasukat ja piparminttuteetä, tuntui niin hyvältä

en tiedä kauniimpia aamujakaan, ehkä siksi, että olen herännyt

elettyäni jo jonkin aikaa nukkumatta lähes ollenkaan

kesän aikana olen käynyt huomaamattani korkealla

absurdeja laskevia iltoja 

kaikki on oikeasti vaikeampaa kuin uskoisit

ei se mitään, päätin 

 

hei te siellä, teitä on jo niin monta, tervetuloa♥

cover my arms

and so, be it

  
Arvaa mitä

arvaa uudelleen

 Kuuntelen turvaasi juuri niin usein kun haluan

vaikka miten paljon rukoilit
miten käteeni piirsit
en aio luvata
että haluan vielä huomenna  

Saatat vain karata

 

Hajoan ajatuksiisi siitä, että pellot eivät tänä aamuna olleet tyyntä. Minä vaellan niille poluille sen pellon reunaan, joilla tapasimme juosta kuin villihevosia olisimme olleet. Saatoimme juosta ja juosta; aina sama reitti, sama ilo. Aina nähdessämme saatoimme sanaakaan sanomatta vain lähteä kirmaamaan ensin hiekkatietä, kiertää asuinalueen kauttaa leikkipuistoon, kadota hiekkakentän vierestä lähtevälle polulle, johon ei nähnyt mistään, juosta toisen asuinalueen kautta toiselle salaiselle polulle, joka näin keväisin saattoi olla aivan veden vallassa yhdestä kohtaa niin, ettemme päässeet etenemään toiselle leikkipuistolle. Ja villi laukkamme päättyi samoin: mummosi ja ukkisi luo syömään jäätelöä. 

Älä tule kesä, minä rakastan muita enemmän. Ahdistun, kun kylmä ei enää ole luonani; kun sormenpäätkin tunnen ja ruumiini ei jaksa mitään. Kylmä; minä odotan taas sinua kesän jälkeen luokseni. Mutta älä sula suruna minun luokseni, vaikken enää aio psykologille sinusta puhua. Minä häpeän ja kadun. Äläkä laula, kun näen sinut. En jaksaisi enää enempää. Ajattelen vapautta, ajattelen pois. Kylmä, auta minua, kerää siipeni ja koveta takaisin. Järjestä minut, äläkä anna minun enää puhua. Sanat eivät ole koskaan tuhonneet minua pahemmin. Eivät pettäneet. Samana se tuntuu kuin koko vuosi: vetää selkärankaa myöten terällään ja raastaa lapaluideni muodot. Ikäänkuin en itse siihenkään pystyisi. Toisaalta taas: omia sanojani ne ovat.

Valkeaa, josta yritin etsiä mustikoita

Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.

 Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua.
 Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.

Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.

Yes There Was a Little Bliss

Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
 Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
 Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
  Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
  Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.

Minulle tärkeitä ihmisiä osa joaikamones.

 Ihan vaikka jonkinmoisen vuosipäivän kunniaksi.

 Ja muistoksi siksi kunnes tulet takaisin. 

Yhdelle neiti Keväälle taannoiselta pakkaspäivältä.

Kiitos

And I Choose to Forget

Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin. 

Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli

                                                                 vieraantuminen saunasta,          

 en ole varma, pimeä, kesä uimatta,                                                 

                       yrittäminen, 

hiusten harjaamattomuus,       

 sukkahousut, 

        rakastaminen,syksyn värit, 

          puiden lehdet,
menettäminen

olen niin väsynyt, 

valehteleminen, kevät, 

vesimelonin tuoksu, leikitään, 

                           the xx, pakahtuminen, 

pitkät kävelyretket, ammattiapu,        

särkyminen, mitä, 

epävarmuus, nauraminen,                 

 kaadun, äänet, oksentaminen,

 lopputyö, vesi, eristäytyminen,

 mieletön onni, sekavuus,

              valo, jotkin haaveet, loppu

                     itsekeskeisyys, viinirypäleet, 

salla ja miro, huutaminen, turhautuminen, 

huivit, aikataluttaminen, 

jotkin muutokset, 

näköala,              

punaiset aamut, 

                                           valinnat,        

rakastuminen ja lisää rakastaminen.

 Kuoleminen. 

Mutta myös:

Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minua joulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.

 Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä.

Kiitos
sydämellä Inkeri.

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

Häkkilintu

Onhan yksinäisyyskin vain sana

ei se merkkaa sinulle tai haarukan vedoille

se miten voin kaataa tuolin kenenkään huomaamatta on sitä

ja se kun ristiriidan repimät tunnelit täyttävät elämän muiden tietämättä

sitä alkaa nähdä varovaisesti

toisaalta sokeutuu kaikelle

kuuroutuu jopa kosketukselle

Minä sen sallin, enkä pitkään aikaan ole ollut rehellinen

luotan juoksevaan kylmään, joka sekin luulee olevansa jotain

hymyilen, sillä tiedän sen vain olevan ylimielinen ja itserakas

liitän sen perään sekä sen edelle lisää ja lisää aikatauluja

laitan juoksemaan vielä kovempaa ja pidemmälle,

kylmempänä kuin eilen.

We Were Light and Paper-Thin.

 Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.

 Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti,  Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.

 Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi. Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi tuhkauurnaa.

 Ei sillä jos katoan

kerroit ettet pelkää.

Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa

senkin, mitä on

Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,

en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi

Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;

tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.

 Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana. Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita, värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan. Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.

 Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.

Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.