helmikuussa
epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden
voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän
hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora,
tai akselinsa ympäri kiertyvä.
tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.
monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.
olen unelmissani pieni ja nautin valosta kuten nytkin teen pidempiä kävelyjä ja vaihdan pyörääni talvirenkaat minulla on toimivat jäsenet ja keho ja mieli unelmissani teen töitä
_____
en odota, ehkä pitäisi
samalla en voi taipua mukaasi
katosta riippuvat sydämet valaisevat sinut takaapäin ja vangitsevat minut niin kauas kuin vain kantojesi jyske kantaa minun ohuuteni ohi tietoisuuteni silmästä silmään vaikka vain seuraavaksi askeleeksi
salaa itselleni sallin omistaa tämän. sen selkeyden ja sumun, katoavat korkeudet ja kalpeiden kasvojen heijastukset ei märältä eikä kuivalta pohjalta. miten haikeaa onkaan jättää näitä hyvästejä, päivä päivältä, niin; ja nämä yöt.
aukean reunat näkyvät aukea on valtava, mutta reunat lähellä nurkkia sillä on ja katseita käsiä ja kihisevää hikeä mukulakivien kuiluissa valuvia parvekkeiden kuolaisia kieliä petturi olkoon se hänen paheensa tiedämmehän että on olemassa pahempaa vaikka asioita tuskin verrataan niin tai voidaan vain arvailla mitä olisi käynyt jos olisi
seuratessani niiden odottavaa ja häpeilemätöntä kahleiden sumaa saatan tuskin eksyä, mutta kadottaa kyllä
maanantai 14. syyskuuta 2015
suureellisuutesi, ikään kuin kaikki olisi mitattavissa
surullisuutesi, maut tuskin tuntuvat sekoittuessaan
tiedäthän vietetyn huolettomuuden vahvan vieraantuneisuuden tunteen. vaikkei sitä silloin erittele, ehtii sen analysoida osaksi kaikkea muuta. meinaan tukehtua tupakan savuun ovella, se on kuin uneksimani pakokauhu. olen yksi niistä, ei siitä voi kertoa. olen tavutettu numero, vaikkei kukaan sitäkään ääneen. mutta siitä olisin ylpeä, vaikka vajoava. tekopyhyyttään sen vaikutuksia, sairastan vain avunhuutoja. polkuja läpi, aina vain ja halki, ja aina vain kunnes kylmä huurtaa minusta otteen pois. normaali on hälvennyt, ainakin melkein, mitä nyt
koen sen jotenkin välttämättömäksi mutten vieläkään ole tehnyt surutöitäni sikälikään kun se mitättömältä tuntuu kun kierrän mittanauhani yhä uudelleen auki en usko sitä, kuten en montaa muutakaan mutten koskaan aloita, enkä koskaan lopeta eikä minulla ole kuin reunoja joita ei pitkään aikaan ole koristanut pitsi vaikka se kylmyydessään kuvaisikin parhaiten mitä teenkin on poissa ulottovuuksista on poissa jokaisesta jälkeni on vain aamuja haihdun heijastuksista oletko sinä koskaan tuntenut itseäsi niin mitättömäksi lausuin siitä vahingossa miten valitsin materiaalit olla enää olemassa
taiten sen lomassa mitä ikinä sattuisikaan sattuisi se kovempaa
Hajoan ajatuksiisi siitä, että pellot eivät tänä aamuna olleet tyyntä. Minä vaellan niille poluille sen pellon reunaan, joilla tapasimme juosta kuin villihevosia olisimme olleet. Saatoimme juosta ja juosta; aina sama reitti, sama ilo. Aina nähdessämme saatoimme sanaakaan sanomatta vain lähteä kirmaamaan ensin hiekkatietä, kiertää asuinalueen kauttaa leikkipuistoon, kadota hiekkakentän vierestä lähtevälle polulle, johon ei nähnyt mistään, juosta toisen asuinalueen kautta toiselle salaiselle polulle, joka näin keväisin saattoi olla aivan veden vallassa yhdestä kohtaa niin, ettemme päässeet etenemään toiselle leikkipuistolle. Ja villi laukkamme päättyi samoin: mummosi ja ukkisi luo syömään jäätelöä.
Älä tule kesä, minä rakastan muita enemmän. Ahdistun, kun kylmä ei enää ole luonani; kun sormenpäätkin tunnen ja ruumiini ei jaksa mitään. Kylmä; minä odotan taas sinua kesän jälkeen luokseni. Mutta älä sula suruna minun luokseni, vaikken enää aio psykologille sinusta puhua. Minä häpeän ja kadun. Äläkä laula, kun näen sinut. En jaksaisi enää enempää. Ajattelen vapautta, ajattelen pois. Kylmä, auta minua, kerää siipeni ja koveta takaisin. Järjestä minut, äläkä anna minun enää puhua. Sanat eivät ole koskaan tuhonneet minua pahemmin. Eivät pettäneet. Samana se tuntuu kuin koko vuosi: vetää selkärankaa myöten terällään ja raastaa lapaluideni muodot. Ikäänkuin en itse siihenkään pystyisi. Toisaalta taas: omia sanojani ne ovat.
Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.
Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua. Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.
Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.
Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.
Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin.
Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli
vieraantuminen saunasta,
en ole varma, pimeä, kesä uimatta,
yrittäminen,
hiusten harjaamattomuus,
sukkahousut,
rakastaminen,syksyn värit,
puiden lehdet,
menettäminen
olen niin väsynyt,
valehteleminen, kevät,
vesimelonin tuoksu, leikitään,
the xx, pakahtuminen,
pitkät kävelyretket, ammattiapu,
särkyminen, mitä,
epävarmuus, nauraminen,
kaadun, äänet, oksentaminen,
lopputyö, vesi, eristäytyminen,
mieletön onni, sekavuus,
valo, jotkin haaveet, loppu
itsekeskeisyys, viinirypäleet,
salla ja miro, huutaminen, turhautuminen,
huivit, aikataluttaminen,
jotkin muutokset,
näköala,
punaiset aamut,
valinnat,
rakastuminen ja lisää rakastaminen.
Kuoleminen.
Mutta myös:
Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minuajoulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.
Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä. Kiitos
sydämellä Inkeri.
Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.
En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.
Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.
Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti, Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.
Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä
koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi.
Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten
koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan
vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona
Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa
molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei
soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi
tuhkauurnaa.
Ei sillä jos katoan
kerroit ettet pelkää.
Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa
senkin, mitä on
Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,
en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi
Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;
tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.
Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen
odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas
kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana.
Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita,
värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni
ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin
nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan
suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan.
Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen
lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.
Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.
Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.