keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Aurinkoaurinko




...blaablaablaa.
(Hei mitää, blogiini nyt rantautunut syömistäni. Kohta tulevat varmaan myös treenipäiväkirjat ja hikisenä kännykällä otetut kuvat salin peilistä ja raejuustopuurosta.)

'Tältä näytin tänään'. Ei, vaan tältä näytän, kun nauran. Kun hymyilen. Hampaita esittelen. Sen varalta, että näin kävisi, päätin pitkästä aikaa kiharrella hiuksia. Jostain syystä kiharran vain, kun minulla on kiire johonkin ja siksi kiharat ehtivät vain kasvoja kehystämään. Nytkin oli kiire. Kaksi minuuttia kuitenkin enemmän aikaa, joten ehdin kärvistää hiuksia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi vielä periaatteella 'en aio laittaa lakkaa jos eivät kestä niin eivät kestä'. Mikä on vähintäänkin terve suhtautumistapa mitä tulee vapaina liehuviin hiuksiin, joiden pelkkä yrittäminen saada pysymään niin sanotusti kuosissa on turhuutta. Eivät ne kestä. Kammannut ne paristi tässä aivan suoriksi. Tukkaa on paljon. Mutta vaikka se juuri siivottuun huoneeseni levittäytyy yksittäisinä ääriviivoina päästäni hiljalleen kuollessaan, tajuan, etten ole valmis ainakaan vielä siitä kaikesta luopumaan. Mitä väliä, vaikka näyttäisin sen tähden vielä viiden vuodenkin kuluttua samalle babyface itselleni. Niin kauan kuin sen kanssa voin edes tällä tasolla elää, niin voin elää vastaedeskin. Joo-o hiukset ja niin edelleen.

Mutta tosiaan. Tulossa Pietari. Aiheena jännitys. Jonkinnäköinen pelko ja ahdistus määrittelemättömistä asioista. Tulossa muutama deadline. Mutta tulossa myös pääsiäinen. Onko minulla oikeus viettää se syöden mämmiä ja iloiten keväästä? Vastaus on ei. Vihaan sitä. Miksei muka ole lupaa? Perus 'et ole ansainnut sitä' ei riitä enää vastauskeksi edes itseltäni itselleni. Sitä lähden selvittämään. Mutta Pietari!

 Kuten kuvista myös voi nähdä: keltaista, kahvia ja kakkua. Kevätpäivän pyhäkolminanisuus. Keltaista keltaisen perään. Kahvia ja kakkua soljuvana ilona; vuorotellen niitä huomioin kunnes täytyn. Nauran taas. Nauran. Ihastelen kahta tuttuani väritöntä valoa vasten. Rakastan hetkeä, jona jokainen nauraa kuvan epäonnistumiselle, ehkä siihen liittyvälle kommentille sekä yleisesti elämästä poimitulle sattumalle. Nauran taas. Nauran.
 Onnellinen? Suunta sinne.



Eikää pääsiäinen! En koskaan ole elämässäni siitä varmaan ollut näin iloinen! (Olempas, silloin kun suuren laumana kiersimme kaikki kujan lapset yhdessä kaikki kujan talot läpi saaden korit täyteen makeita herkkuja. Ja näytin noidalle ja minulla oli maalattu naama ensimmäistä kertaa elämässäni) Tervehdin iloa saippuakuplillani. Niitäkin rakastan. Ja sinua. Kaipaan pääkaupunkiin ja rakastan lisää. Sekä kiitän seuralaisiani Kaisaa ja Mariaa. Olinhan taas edes jokusen tunnin poissa juoksemasta itseäni takaa. Se minut uuvuttanut kaikilla tasoillaan. Vihannut kaikkea ja kaikkia. Sitä helpompaa on rakastaa. Eihän kyse ole vain helpoista valinnoista; vaan niistä, jotka voi itse tehdä.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kotoa


Mutta ei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti. Mämmi ja narsistisia seuralaisia. Tasoittavat vähän otsaryppyjäni. Narsisseista pakko mainita sen verran, etteivät tosiaan kuulu lempikukkiini. Äidin antamina ne ovat kuitenkin kuin aivan eri kukkia! Joulun jäljiltä myös amaryllikseni on lähtenyt ns 'uuteen nousuun' ja kasvattanut pari lehteä. Sen historia taas on, että siitä pidin kovin; eli luonani viime joulun jälkeen siihen nähden erittäinkin häviävän hetken. Leikkaukseen se joutui ja vaipui koomaan. Luulin, ettei selviäisi ja jopa unohdin, että se ylipäätään enää huoneessani oli. Nyt näkyy vihreää lehtien päässä: se elää! Johtopäätös = en ole huoneessani yksin.
 Ja tiedän: blogithan eivät tule jo muutenkin täyttymään narsissien kanssa pelleilystä. Ne saavat tahtonsa läpi aina näin keväisin. Ehkä hieman ironista, kun miettii että vain itsestään välittävät eivätkä sinänsä kuuntele mitä muut niistä ovat mieltä. Samalla myös loogista; kevätkin kumartaa niille. Se, jos mikä tekee niistä jumalaisia olentoja. 
  Pointti kuitenkin oli: en kestä kuin ihana äitini on.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Epä


Tänään laitoin rairuohoa kasvamaan. Heräsin valkoisiin ikkunoihin. Huomasin, että amaryllikseni kasvattaa itseään uudelleen. Selannut mielessäni sanaa mustikkahyytelökakku. Sotkisiko se paikat? Molemmat peukalot olivat vielä aamulla tallessa.

Heipähei siis! Tulevaisuus on ennen kaikkea kevättä. Epäonnistumisen karvaus pelottaa ja maistuu jo etukäteen tietenkin siemauksieni seassa. Olen kuitenkin ylpeä, että sain vihdoin laitettua kunnon teet, enkä vain tyytynyt uittamaan pussukkaa vedoten kiireeseen.Tätähän se oli, käväisi useampaan otteeseen mielessäni. 
 Lisäksi kartoitin niinkin syvällistä pohdintaa vaativaa osa-aluetta kuin vaatekaappi. Mitäpä elämä olisikaan ilman pienempiä ja suurempia kriiseilyjä aina silloin tällöin kyseisen aiheen äärellä. Elämä olisi paljon helpompaa. Tällaisia vaiheita minulla nykyään on ollut yhä harvemmin, joten päätin sitten oikeuttaa tällaisen harjoittamisen itselleni. Eihän kukaan nähnyt. 
 Mitäs vielä. Kyllä, aivan: palautin mieleeni jotain myös koskien blogia. Totesin, että tästä lähtien se kulkee suuntaan, joka minusta hyvälle tuntuu. Joka minulle itselleni antaa eniten. Tai sen verran, että voin jatkaa tästä eteenpäinkin päivittämistä ja muistaa mitä on olla minä. Laitan jonkinmoisen toivoni siihen, että voisin onnistua.

Huomatkaa mummolapurkkien takana: Olavinlinnan säälittävä siluetti.



Ompa viikonloppu. Tipun lujaa latvasta.
  //mitä ihmettä tää musa kuuluu tosi laiskasti.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Sata











 Näissä tunnelmissa. Sadas päivitys ja sen kunniaksi punaista, virta jäässä ja satama kylvyssä. Kipukin katosi tanssiin. 
 Helpotusta osaltaan. Enenevissä määrin silti annoksia ahdistusta. Sitä suorastaan tunnun ahmivan. Huono puoli on, ettei tällä kertaa voi oksentaa kaikkea ulos. Vain täyttyy. Ja täyttyy. 

Onneksi minulla tee ja Taika.

 

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Mummolasta




Olen myös leiponut pullaa.