Tällainen klassinen "pako kouluhommista". Käytiin Marian kanssa maanantaina illansuussa Ruissaloilemassa. Tai keijumaailmoimassa, miten sen ottaa. 

Ihan vain

     ja monille niistä

                vaikka tiedostan muuttuneeni itsekin

                          tiennyt
                                      pelänneeni

                                mutta nyt huomattavasti vähemmän

          nyt

      nousevat hämyisät kuvat

                              seuraavat ja edelliset
                                       massiivipuiset käytävät

 

                                                                           suussani tuntuvat ohuet helmet                    

 kierrän niiden porraskäytävissä  

kerään kättäni jäljessäni 

kun piti

 nyt

Valkeaa, josta yritin etsiä mustikoita

Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.

 Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua.
 Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.

Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Her Raspberry Heaven

Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.

  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.

  

Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.

Näetkö sen kuoren, jota pinnoitan yhä harmaammaksi?

 

Ääriviivat

Ajettiin toisaalle. Metsäteiden sylissä, kallioilla ja jäkäliä silitellen vietimme reilun puolituntisen. Ei kumpikaan kuitenkaan mitannut aikaa, joten loppujen lopuksi on vaikeaa sanoa, kuinka kauan ajaton aika ehti pitää meitä hyvänään. Tarpeeksi kuitenkin, että värejä ehti tulla ja lähteä.  Tarpeeksi tosiaan, että aika ainakin omalla kohdallani ehti hämärtyä samoin kuin aurinko leikki pilvien seassa ja soi vain satunnaisia katseitaan Sikokallion kahdelle seikkailijalle. Eipä sillä väliä, sillä alkukesän ärhäkät hyttyset olivat liikkeellä ja tahtoivat myös piinata seikkailijoita. Mutta niin Kalevi hyppäsi kourasta toiseen ja ikuistettin keijuja, satumetsiä ja värejä.

 Koin ensimmäistä kertaa auton sammuvan epävarmuuteni alaisena. Sain kesän ensimmäiset hyttysenpuremarykelmät jalkoihini. Silitin ensimmäistä kertaa jäkäläpeittoa. Pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun Monopoly valvotti pitkällepitkälle yli puolen yön. Ensimmäistä kertaa näin jalkojen taipuvan luonnottomasti hypyn aikana. Ja ensimmäistä kertaa pääsin näkemään, millaiset ovat ne pellot, joista niin usein olen ehtinyt haaveilla. Toivon, että niitä löydän lähempääkin, että haaveni toteutuu. Tuo sie ne mansikat.

  

Lopulta palasivat värit ja aurinko. Sitten satoi. 

 Iisalmi antoi minulle myös kesän ensimmäisen veneajelun. Ja jälleen tunsin sen, minkä usein tunnen vasta keskikesän mökkireissuilla: kesän alkamisen. Tuuli, aurinko, vesi. Mikään ei ole niin kuin se tunne ja kiitos sen voin ehkä alkaa tosiaan elää kesässä ja ottaa ilon irti näistä päivistä. Sen mukana on tullut päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet itsekkäitä. Mutta olen noina hetkinä samantien päättänyt, etten ole velkaa ja tehnyt kuten olen itse tuntenut parhaaksi.

 Sain myös, mitä salaa haen reissuiltani serkkuni kanssa: elokuvasivistystä. Tällä kertaa pääsin kahden uuden elokuvakokemuksen lisäksi kokemaan behind the scenes. Neljä tuntia (anteeksi tuotesijoitteluni) Filmtownin epävirallisena harjoittelijana. Kukapa ei olisi aina halunnut tietää, miten systeemi toimii ja mitä virkaa toimittavat oikeasti välillä toimettomilta näyttävät tyypit tiskin takana? Niin: en minäkään ole sitä aina miettinyt, mutta tajusin että pitkään olen sitä kuitenkin pohdiskellut. Nyt tästä tiedän jonkin verran enemmän ja jälleen olen sivistyneempi. 

Kuten käväisimme menninkäisen kanssa lapsuudessa. Kuten teimme mitä suunnittelimme ja suunnittelimme lisää. On aika edetä ja juoda lisää uutta rakkauttani: greippimehua. Eikä mikään ole kai muuttunut. Ei naurusikaan.

Piirrän ääriviivat sänkyyn, josta nouset aamuisin.

suuria kuvia. suuria toiveita. ja suuria voimia. suuria sanoja, joiden lukemisesta sinua kiitän.

Oh These Dandelion Days

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että asettuisin nyt tuolle sametille. Enää se ei ole kallellaan jouluun, eikä vivahda harmaaseen. Eikä siinä ole Itämeren myrkkyjä. Ainoastaan harvojen valittujen joukko koivun lehtiä. Väliäkö sillä ovatko hieskoivun vai raudoskoivun. Mutta väliä sillä, etten niitä halua liiskata.

Olipa kerran paita, peppu ja sukat. Toinenkin sukka löytyi ja niin nelikko päätti lähteä tervehtimään aurinkoa. Pakkasivat koriin ja kasseihin mukaan nokkosvohveleita, hilloja, vuohenjuustoa, viinirypäleitä, puolukkapiirakkajäätelöä, hunajamelonia, suklaakeksejä ja tietysti -kuten kesän aloittamiseen kuuluu- kuohuvaa. Sitten paita, peppu ja sukat saivat seuraa kirsikankukkapuiden seassa seikkailevalta ja kakki viisi lähtivät yhdessä katsomaan Unennäkijää. Siellä oli kantele ja sen soittaja ja musiikkia. Aurinko laski ja toisen sukan oli aika mennä nukkumaan. Sen pituinen se.

 Mutta, mitä on tapahtunut? Kesä ja loma joillain tasoilla aloitettu. Lukion toinen vuosi päätetty. Jäätelöt nautittu. Ylioppilaita juhlittu. Elämä pakattu neljään suureen laatikkoon. Samaiset neljä lojuneet toisen elämän lattialla viemässä kaiken liikkumatilan. 

 

 Toisin sanoen muutin kesältä pakoon Savonlinnasta. Tähän liittyivät kolmen päivän aikana juuri ja juuri kuusi tuntia unta, turhautuminen huoneen tukkeutumiseen ja lopulta tietysti huojennus kun oli jälleen tilaa liikkua ja tehdä kuvitellun lumen kanssa lumienkeleitä niin leveästi kuin vain lystäsin. Ja voi minä lystäsin ja levitin itseni puiselle lattialle. Tykästyin olotilaan niin, etten saanut enää unta parvisängyssäni ja palasin kesken yön lattialle. Tai aamun, joka oli jo sarastamassa. Keijujen velvollisuudet pitävät hereillä ja niimpä piti jo juosta pyydystämään auringonsäteitä, kun vasta ajattelin alkavani oikeasti nukkumaan. Eli yksi tunti rimpuilua katon rajassa ja toinen autuaan pienenä kippurassa lattialla. Tuon toisen tunnin aikana ympärillä kohosivat valtavat kirjahyllyt joiden hyllyille en ylettänyt. Sekä valokatkaisin, jota en pystynyt painamaan, vaikka kuinka kurotin kohti kattoa. Milloin viimeksi olen ollut näin pieni? Milloin viimeksi muu maailma oli näin iso? Onhan siitä aikaa, eikä sitä nytkään kestänyt kuin hetki ennen ja jälkeen höyhensaarien.    

 Jälleen ristiriitainen kesänalkulupaus: ottaa rennosti ja samalla tehdä kaikki eikä vähempää. En itsekkään usko tähän ja siksi lupaan varmaksi ainoastaan yhden asian: laatuaikaa Kalevin kanssa. 

Eihän tässä kai kun: Pohojois-Savosta hyvvee kessee kulloselleki! Kiitos♥

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.

  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?

Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.

 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 

Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.

Like a ghost I've been recently

 Voi ei hei; miksi tämä menee niin usein näin? Että, kun pitäisi tehdä yksi vähemmän kuin kymmenenmiljoonaa muuta asiaa, mutta silti tehdä ne kaikki, niin päätän lähteä väsäämään ja leikkimään tänne. Eihän siinä; leikkiminen on aina yhtä mukavaa; varsinkin, kun kyseessä on vuoden ensimmäinen lumileikki. Mutta tiedän, mihin tämä johtaa. Maanantaiseen aamuun, jona huomaan, etten tippakaan alkoholia ole juonut, mutta olen silti kansankielellisesti ilmaistuna darrassa. Pienikin ääni ärsyttää ja kuulostaa kuin viisi norsulaumaa pitäisi reivejä juoma-alueellaan, joka kulkisi koko ajan aivan selkäni takana. Ja kun käännän päätäni; kaikki piiloutuvat lähelläolevien näköesteiden taakse elinympäristöään myöten. Niin... Eikä mikään ole mitään muuta kuin omaa laiskuuttani, omaa kykenemättömyyttäni ja kolmea tusinaa muuta salaa lausutta asiaa, jotka nimeän tekosyiksi. Vain viimeiset; puhun joskus tottakin.

Lupausten aika, mutten tohdi yhtäkään kirjoittaa saati ääneen sanoa. Haluan pitää ne omina salaisuuksinani. Silloin petän vain itseni. Uuden vuoden aaton aamuna löysin valkoista. Se on lunta. Näin kävi jouluaattonakin; yöllä oli satanut lunta. Ja laskin uusia enkeleitä hautausmaalle; perheemme enkeleiden viereen. Valo tuntui tuona hetkenä niin kauniilta, että tuntui kuin päivä olisi jo hieman pidentynyt. Aistin ne minuutit, jotka jo olimme pimeydestä voittaneet. Silti on yhä pimeää, kun avaan oven, jonka kahvasta olen huomannut pitäväni; koulun oven. Niin sisään kuin uloskin hiipisiessäni. Silti yhä varjoja, joiden valonlähdettä en löydä.

Ja sitten kului viikko ja herään perjantaiseen aamuun. Niin kuin sinäkin. Ja mietin voimauttavaa valokuvausta. Niin kuin vasta eilen olisin seurannut sen tummahiuksisen korvakorujen liikettä. Jospa minustakin tulee isona yhtä aikaansaava; ehkä ihminen.
 Äskettäin huomasin myös, kuinka olen kaivannut aamuista höyryä. Sitä, kuinka kiroan mielessäni aamun, joka ei ole edes vielä valjennut. Sitä, kuinka suortuvakasani -jota myös nutturaksi joissain piireissä kutsutaan - luovuttaa suortuviaan villakankaalle ja tuuleen. Olenhan antelias ja huomaavainen kaikkien niiden rumien sanojen keskelläkin. Tuuli tappaa yhtä lailla kuin manillaköysikin voi tukehduttaa. Niin tahdon uskoa. Tiedän myös, ettei tämä ole uusi juttu: tähtisädetikuilla on piileviä voimia. Niin kuin keijuilla.