Lämpö on jäänyt kaappeihin

 

lämpö on jäänyt kaappeihin

siirsin tänään pois sinut

kehitin lääkkeen itselleni

muutin paria kohtaa siitä mitä sovittiin

ajattelin ettet huomaa, vaikka tekisin siitä numeron

hävitin yhden muiston, ja koetin hävittää toista

kumpikaan ei mahtunut enää sängyn alle, tai alimmalle hyllylle

houkutteleeko se löytämään vai unohtamaan

vai muistamaan?

sen hämyn, tyynyn jonka nukkaan upottaa tunne tästä päivästä

tunne kävelevistä jaloista niskastani selälleni,

hiipii loppumatkan, etten huomaisi, etten heräisi, etten muistaisi

pian en muista

väistävien katseiden päivettämät jäljet juuri siinä, mihin sinäkään et yllä

kuin olisin suunnitellut kauan sitten, että tähän jäät sinä, enkä minä

eikä lämpö, eikä alimman hyllyn vitamiinipurkit

läheisriippuvuutta

 ihmiset ja hälinä muistuttavat erehdyttävästi toisiaan

 ne viihtyvät yhdessä enemmän kuin kumpikaan myöntää

 molemmat jäävät kaikumaan ahtaisiin talojen väleihin

siellä missä jalkakäytävät koettavat pitää valuvat räystäät ja ranskalaiset parvekkeet erossa toisistaan

autot ahtautuvat väleistä ja vyöryvät ihmisten tielle

kaikki sekoittuu lämpimän ja kylmän valon osuessa vuorotellen peltipinnoituksiin ja sateen valelemaan asfalttiin

niin sadevesi kuin ihmisetkin pakenevat asfaltilta ja tippuvat niille osoitettuihin viemäreihin, kunnes nekin ovat täynnä ja on rakennettava korkeita kerrostaloja asunnoiksi, joissa parhaiten säilyy sulkemalla oven

pitää sisällään ja ulkopuolellaan asioita, määrittelemättömän hälinän

 

hälinä ei myöntäisi läheisriippuvuuttaan, ja takertuu tiukemmin 

ihmisillä mekkoja, shortseja, puhetta hiljaisuudesta, projekteja, Saanan huiputus ja sosiaalinen media

kaupungissa

kiihtyy ja kuoriutuu

pesen itseni tuulessa ja kalliissa kylpyvaahdossa

suuntani on suurpiirteinen siinä tahdissa, jossa puhun

alan itkeä taas silloilla ja kaupassa

takaisin

Tukholmassa viimeistään katsoin ympärilleni
melkein itkin ahdingosta
ja sitten taas helpotuin

nukuttiin vierekkäin ja kuvasin kahdet lakanat
ne pitää aina muistaa tallentaa
niiden kuilut ja loputtomat jokilaaksot
samoin kuin heijastusten arvaamattomuus
kun ne saattavat vain odottaa
ja katse kyllä etsii ne, ja ne huokuvat sillä hetkellä
edelleen arvaamattomina, odottamattomina
rakkaina

Valvoo

Mitä merkitsevät silmieni edessä pirstaloituvat ruumiinosat.

Kokoan inhoa ahdistusta miehiä kaloreita liikkeitä

hajota ja hallitse.

Riistät kaiken, aivan kaiken.

Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

Takaisin

Kukapa ei kesästä pitäisi? 

 Jo paatuneeksi kesän vihaajaksi ehtineenä, oli hämmennys suuri kun valitsin tietoisesti sen puolen jokea, jolle ilta-aurinko hymyili, tietoisesti istuuduin portaille kääntäen kasvot silmät ummessa lämpöä kohti, ja huomaamattani aloin hymyillä. Liekö Turku tehnyt tehtävänsä 'tois pual jokke'. Söin vielä banaaninkin.

En ole pitänyt mistään pitkään aikaan kuten pidän viimeisestä kuvasta.

Mutta suolaan ja tomuun jäävät jälkeni

Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.

 Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. 
 Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.  

En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. 
 Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.