lauantai 26. marraskuuta 2011

Railway thoughts

Juhani Aho ja hänen Rautatiensä. Matin ja Liisan asema. Kuinka en sitä aiemmin tajunnut? Vuodelta 1884.

Harmi, etten ehdi enää nähdä, kuulla tai tuntea. Jääteetä. Lohduttaudun vaikka sillä. Pienin siemauksin, jotka kielivät mustikoista. Pienin askelin ja vähin äänin. Varovasti, ettei ovi narahda. Ja uudestaan keskelle ihmemaata. Kun palaan, talvi on jälleen piiloutunut. 
  Huudan äänimerkkiä. Vastaus nipistää poskiani. Pisaroita ja hymyilen: enhän huuliani edes punannut. Saati silmiäni mustannut. Ei siis huolta, että tauluni valuisi. Mutta Rauteitse kirjoitin loppuun. Sinne päin lähetin ja päätin, että on tullut aika ostaa jälleen pähkinöitä. Raivasin tieni joulukonvehtirasioiden keskeltä kohti muutamaa cashewia. Paahdettuina ne tykkään nauttia. "Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana..."


Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.
Takana kurkistus pääkaupunkiseudulle. Tarkemmin sanottuna Helsinkiin. Matkan takana eli syynä eli tarkoitusperänä kouluni opintoretki. Kohteina Ateneum, Design-museo, Kiasma, Stupido ja Ryhmäteatteri. Koin Lapin taikaa, hyppäsin ruutuun, tervehdin Arskaa, hypistelin vompatteja ja nauroin pimeässä Don Quijotelle. Keräsin kolme tarraa, kopistelin ja väsyin. Mukaan ripustautuivat muutamat ilmaiset lehtinumerot. Ja kangaskassi.

  Yhä enemmän ja enemmän olen alkanut vihata tuossa nimenomaisessa kaupungissa rundaamista. Joka kerta, kun siellä käy, tahtoo samantien takaisin. Juuri nyt se ei ole mahdollista, eikä ole varaa tahtoa. Ei ole varaa saada tahtoaan läpi, kun pahimmassa tapauksessa se merkitsisi, että oikeasti palaisin tuohon paikkaan. Jälleen lohduttaudun jääteellä. Mustikoita. Jään kylmäämiä mustikoita. Erottelen niitä ja suljen silmäni siltä varalta, että jääteetä olisi vielä jäljellä kun avaan ne.



 Aamun lisäksi aluillaan on talvi. Vaikka Helsinki tuntuu imaisseen kaiken valkeuden mukanaan. Elielinaukiolleen, goottilaista tyylisuuntaa edustavalle palolaitokselleen. Paketoituihin rakennuksiin. Kai se vain kertoo joulun olevan ovella. Kaikki tämä, eikä ole edes joulukuu; eikä ole edes lunta. Pelottavia näyteikkunoita.Turhuuden tuntua. Suupielien alkuja. Lars Vaular ja tervetuloa kotiin. 

Lopeta lämpöön. Sillä aurinko sitä nyt suo. Olen odottanut sitä. Luulin, että on suuttunut. Lopeta nyt ja muista sammuttaa liesi.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Must be my lucky day

 Oot vähän hassu. Sie ja siun jutut. Poskipunaskin vähän hassu. Tai vähä mite sattuu. Ja villasukkien raidat. Vähän hassut. Niiku kai muukin täällä.

 Näin aloitan kuten jo monta viikkoa olen aloittanut. Lamaannuttavasta pimeydestä harhailu lamaannuttavaan valoon. Tuhat loisteputkea pistelee minut poskeensa kuin viimeistä päivää. Taistelen sodassa. Sodassa kasvojani vastaan. Aseenani sotamaalaus, jonka vielä märkä väri lähtee valumaan päivän myötä tehden maisemasta ja muodoista epämuodostuneen mytyn. Ei ihan, mutta melkein. Sen siitä saa, kun meikkaa puolipimeässä peiton ja viltin muodostaman pesän suojissa. Luulen -ja ehkä myös toivon- etten ole yksin tämän kanssa.

Mutta C'est la vie, kuten turhankin usein on mottoni kuulunut. Niin kauan kuin yhtäkään oppimistani testaavaa konseptiasiaa ei ole palautettu kaikki voikin olla jälleen hetken hyvin. Ja voin jatkaa toiseen suuntaan. Ulos viitan uumenissa. Missä oon?




Etsi viisi virhettä. Näen itseni kahtena. Ikkunasta kurkistaa tummaa taustaa vasten vielä yksi. Mistä näitä oikein tulee?

Etevä. Hiljaisuus. Sammakot, joita en nähnyt. Silta. Felix. Ainoa. Mahdottomuuden keskipiste. Varis. Sukkahousut. Nenä ja korvat. Sakset. Hammaskeiju. Lampaat ja se kuuluisa aita. Paita. Tai haitari levitettynä eteeni. Veteeni kylpyammeessa. Lammessa ja sorsaperhe. Erhe tai moni muukin terälehti. Sekin ehti, elehti. Loputon suo, vuo, jaksaminen. Lainaaminen. Etkä palauta.

Se vohvelikahvila. Onnen päivän kunniaksi päivänä, jona päätin tehdä joulukortteja.




perjantai 4. marraskuuta 2011

Water eyes

Sitä vain tahtoo lähteä lentoon. Väärän hetken valitsevat mokomat joka kerta. Pahuksen siivet. Ja sitten kun niistä pitää jonkun vielä repiä lentoonlähdön aikana. Puh. Lennä siinä sitten.
Minut pelastaa yksi viikko, joka hujahta kuin sitä ei koskan elämääni olisi mahtunutkaan. Vohvelikahvila, valkoinen mustikkatee, kahvikauppa ja kupponen korvineen. Huopahattu ja auringonpaiste kirpeyksineen eräänä syksyisenä aamuna. Voi ihanuutta, miten se on jo ohi? Tai pikemminkin miksi.

Takana kauheuksien kanahäkki. Siltä se ainakin tuntuu, sillä koko viikko tuntuu hukuttavan minut alleen. Tämä, huominen ja eilinen. Luultavasti myös tulevat viikot, joten sulkisin silmäni ja heräisin joulukonserttiin, kiitos. Silti ehdin jälleen leikkiä ennen kuin tuli aika ottaa kiinni siivistä ja repiä niin, että lopulta tupsahdin kämpilleni Savonlinnaan. Hassuinta on, etten edes itkenyt.

Enkä edes tiedä, miten voin tässä nyt istua. Hukun, eivätkä Savonlinnan lukuisat sorsatkaan voi sitä estää. Enkä usko ihmeisiin, vaikka ehkä pitäisi. "Vesireittejä pääsisi pakoon."



Kuinka monta kertaa hakkaat päätäsi seinään ennen kuin tajuat inhimillisytesi? Puhisisin, jos se olisi lähellekään niin suloista minun toimestani kuin miltä se sanana kuulostaa. Pudottaisin muutaman elämän mennessäni. Ovenkin sulkisin. Lukkoon asti jättäen avaimen sisäpuolelle.