etsin vastauksia ajatuksella joko - tai, ei siis ihme, että jään kellumaan ilman kelluttamista. kaipaan rinnettä, jota vastaan joustaa jaloilla, kaltevaa pintaa, jolla näyttää, että todella rakastan. ongelma lienee siinä, ettei tulisi näyttää kenellekään mitään, enkä todellisuudessa siihen pystykään niin, että tulos miellyttäisi. joko en ole koskaan tyytyväinen tai en osannut muotoilla ajatuksiani oikein edes päässäni. inhoan sitä. hei, huomaatko, jälleen joko - tai.
enkä minä rakasta käskystä. olen tajunnut myös, miten eri tavalla se tuntuu minulle merkitsevän itsessään. minulle riitti, että tarinassani olisi rakkautta. nyt tarinaa ei ole, tyhjyys ei ole kenties ole ollut loputtomampaa ja saan ahdistuskohtauksia edelleen, kun valo taittaa tietyssä kulmassa pöydän pintaa värjäten sen valkoiseksi ja siniseksi, tai, kun muistan asioita, joita en silloin muistanut.
se on ihan normaalia, taatusti. tuntuu samaan aikaan tärkeältä puhua ja vaieta, surra ja iloita, pelätä ja olla välittämättä. se on ihan normaalia, samoin. paljastin liikaa, paljastan nytkin. kylkiluuni ovat kadonneet, takareiteni kiristävät, kelaan uimahallirutiinia läpi varmuuden vuoksi alusta uudelleen ja uudelleen.
