joka jakoi pellon ja toisen pellon.
metsänreunojakin oli kaksi
kun talvi tuli vastaan, olin muuttunut
puhuin sitä kieltä
päivistä tuli yhä syvemmin kylmän vaaleanpunaisia
sihahtivat avatessa, kirkkaus kaukana

sarastus, autuus, kirkastus, aukeneva taivas, johdatus, polvet, kädet
valokiilat, jumalat, seuraamukset, kyljet, luut, 
likaisen vaalea tukka, joka on aallokkoa ja orjanlaakeria ennen yötä

muskottipähkinän karvaudesta voisi tehdä luettelon

         laukaukset             ranta

for now

yritän kuitenkin selviytyä, kanssasi ja ilman. mutta sentään opetit minut pitämään kissoista ja kissat pitämään minusta. ja jännittämään kuin tyhmä. vähemmäksi ei sitä silti tulisi laskea, joskus olen siitä vain onnellinen.

 

Valkeaa, josta yritin etsiä mustikoita

Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.

 Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua.
 Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.

Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.

Hullu, joka tajusi olevansa rikas

Vihasta ja ahdistuksesta kumpuaa lisää vihaa ja ahdistusta. Niin sanottu noidankehä on valmis. Samoin rakkaus ja positiivinen ajattelukin voimistuvat vain niistä itsestään. Onko kyse valinnasta? Tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio ja kehittynyt rakenne yhteiskunnassa toteutuvat, voisin vastata: kyllä. Vastuu siitä, voivatko läheiset hyvin, on huomattavasti kehittävämpää ottaa vasta, kun itse ottaa vastuun itsestään ja nimenomaan hyvinvoinnistaan. Ei voi luottaa siihen, että kävisi niin onnellisesti, että muut näkisivät ahdistuksesi ja uskaltaisivat yrittää auttaa. Itse en voi siitä kyllin kiittää.
Hyvä minä ja minun asiallinen tekstini.
 Kuvissa Verttinenherttinen ajankohtana digivalokuvauskurssi. Yksi niistä ahdistavaa pohdintaa aiheuttaneista asioista tämänhetkisessä tilanteessani. Tällä hetkellä enemmän tai vähemmän järkevältä tuntuisi jättää se kesken. Pimiökurssin rinnalla toivoin saavani siltä jotain. Mitä ilmeisimmin. Liikaa elämässä kuitenkin on kaikkea, mikä rasittaa minua jo pelkällä olemassaolollaan ilman, että minun tarvitsisi tehdä sille mitään. Siksi ajattelin nyt tehdä tietoisen valinnan oman mielenterveyteni kannalta, enkä ottaa ylimääräistä niin, että myöhemmin kaduttaa. Kyllä: tätä luokkaa ovat radikaalit päätökseni.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Omia ajatuksiaan on katsottava kauempaa, jotta voi nähdä kokonaisuuden. Et voi sanoa tuntevasi, jos voit nähdä vain valheita. Nähdä, että kaikki se ei tapahtunut vain sinulle vaan myös minulle. Kun kaikki muuttuu - ja se parempaan tulee muuttumaan - aion irtisanoa itseni lopuista. Sitten on enää se, mitä minä olen. Joka minä olen.

Yes There Was a Little Bliss

Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
 Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
 Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
  Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
  Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.

Minulle tärkeitä ihmisiä osa joaikamones.

 Ihan vaikka jonkinmoisen vuosipäivän kunniaksi.

 Ja muistoksi siksi kunnes tulet takaisin. 

Yhdelle neiti Keväälle taannoiselta pakkaspäivältä.

Kiitos

Yes There Were the Messy Ones

•  Perjantai täynnä pohdintaa. Luvassa kuitenkin kaikkea muuta kuin syvällistä. Toisiinsaliittymättömiä kuvia. Postauksen nimi voisi olla kliseisesti 'Vain elämää', jollen kokisi kylmintä mahdollista negatiivisuutta tätä formaattia kohtaan. Se kun on niin positiivinen. Eikö erivarausten pitäisi vetää toisiaan puoleensa? 

 Niin tai näin, olen jotenkin täynnä kaikkea. Käsittäköön kukin miten tahtoo. Yhdeltä kantilta en ole ansainnut kaikkea ihanaa, mitä joululoma oli minulle. Olo oli muutamaankin otteeseen kuin milläkin hemmotellulla kakaralla. Parin ikävämmän joulun jälkeen oli ihanaa tuntea sekä oma onni ja ilo sekä myös lähimmäisten hymyt ja nauru ja toivotukset kaikki heleässä sekamelskassa. Uusivuosi sanalla sanoen 'minulle'. Nautin joka hetkestä. Syytän yleistä ihanuutta.

 Lisäksi olen täynnä tyhjää. Täynnä eksymistä. Onko minulla lupa tähän. Saanko viettää ihanaa aikaa, kun ei ole edes vuotta siitä, mikä tuntui määrittelevän tahtomattani koko 2012 vuoden. Toisaalta löydän muitakin asioita, joiden läsnäolo viime vuonna tuntuu nyt leimalta vain kyseiselle vuosiluvulle. Eivätkä ne liity iloon.
 Täynnä kuitenkin tulevaisuutta. Aika katsoa eteenpäin. Jatkaa. Kävellä oikeasti tien yli. Siinä on suojatie, eikä autoja tule. Luotan siihen. Ja tulevaisuuteen. Tulossahan on jälleen kevät (!!), jota edeltää vielä talvi (!!), uutta ja vanhaa ja ihanaa. Se riippuu minusta. Ei takkuisista hiuksistani, ei pettyneistä jaloista, ei naamioista, eikä valeista. Jälleennäkemisiä, juhlia, hyvästejä, henkilökohtaisuuksia, liisteriä, nukkumista, ylpeyttä, kipua ja kevättä. Sitä kohti.

 

Tarja Malinen: Tyttöjen talossa, Poikien huoneessa; Veistoksia ja valokuvia lapsista. 04.01.2013 viimeistä päivää Varkauden taidemuseossa. Ihastuin. 

minne hautaan kaikuvan metsän, varovasti sinne hiivin

muutun viimeisiksi vuorokauden rytmeiksi

suuntaan ne kohti itää, päästän vapaiksi säteiden päältä

haurastutan selkäni, luovutan haudan seinämiin

kyllästytän kaipuuni ja annan valua pois

seisoa ennen muita sateen katolla, tippua kun kaiut sitä vaativat

Kiitos ♥                                

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 

Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.

 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.

Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.

 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    

Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.

Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.

Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.

Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.

  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?

Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.

 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 

Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.

Like a ghost I've been recently

 Voi ei hei; miksi tämä menee niin usein näin? Että, kun pitäisi tehdä yksi vähemmän kuin kymmenenmiljoonaa muuta asiaa, mutta silti tehdä ne kaikki, niin päätän lähteä väsäämään ja leikkimään tänne. Eihän siinä; leikkiminen on aina yhtä mukavaa; varsinkin, kun kyseessä on vuoden ensimmäinen lumileikki. Mutta tiedän, mihin tämä johtaa. Maanantaiseen aamuun, jona huomaan, etten tippakaan alkoholia ole juonut, mutta olen silti kansankielellisesti ilmaistuna darrassa. Pienikin ääni ärsyttää ja kuulostaa kuin viisi norsulaumaa pitäisi reivejä juoma-alueellaan, joka kulkisi koko ajan aivan selkäni takana. Ja kun käännän päätäni; kaikki piiloutuvat lähelläolevien näköesteiden taakse elinympäristöään myöten. Niin... Eikä mikään ole mitään muuta kuin omaa laiskuuttani, omaa kykenemättömyyttäni ja kolmea tusinaa muuta salaa lausutta asiaa, jotka nimeän tekosyiksi. Vain viimeiset; puhun joskus tottakin.

Lupausten aika, mutten tohdi yhtäkään kirjoittaa saati ääneen sanoa. Haluan pitää ne omina salaisuuksinani. Silloin petän vain itseni. Uuden vuoden aaton aamuna löysin valkoista. Se on lunta. Näin kävi jouluaattonakin; yöllä oli satanut lunta. Ja laskin uusia enkeleitä hautausmaalle; perheemme enkeleiden viereen. Valo tuntui tuona hetkenä niin kauniilta, että tuntui kuin päivä olisi jo hieman pidentynyt. Aistin ne minuutit, jotka jo olimme pimeydestä voittaneet. Silti on yhä pimeää, kun avaan oven, jonka kahvasta olen huomannut pitäväni; koulun oven. Niin sisään kuin uloskin hiipisiessäni. Silti yhä varjoja, joiden valonlähdettä en löydä.

Ja sitten kului viikko ja herään perjantaiseen aamuun. Niin kuin sinäkin. Ja mietin voimauttavaa valokuvausta. Niin kuin vasta eilen olisin seurannut sen tummahiuksisen korvakorujen liikettä. Jospa minustakin tulee isona yhtä aikaansaava; ehkä ihminen.
 Äskettäin huomasin myös, kuinka olen kaivannut aamuista höyryä. Sitä, kuinka kiroan mielessäni aamun, joka ei ole edes vielä valjennut. Sitä, kuinka suortuvakasani -jota myös nutturaksi joissain piireissä kutsutaan - luovuttaa suortuviaan villakankaalle ja tuuleen. Olenhan antelias ja huomaavainen kaikkien niiden rumien sanojen keskelläkin. Tuuli tappaa yhtä lailla kuin manillaköysikin voi tukehduttaa. Niin tahdon uskoa. Tiedän myös, ettei tämä ole uusi juttu: tähtisädetikuilla on piileviä voimia. Niin kuin keijuilla.
      

Yes there was

 Joulukirkko ja Talvipäivänseisauksen valoinstallaatio koskella. Naurunpyrskähdyksiä ja sinisiä hetkiä. Odottaen ja pitäen kädestä.

 Vihollisen vuoteessa. Hukutan jälleen yhden joulun taakseni. Painan sitä alemmas niin, että se ei enää seuraa. Että ei näkyisi jälkiä ohuella peitteellä, joka kuitenkin sulaa joka päivä pois. Siitä on nyt viikko, kun jalkani pettivät ja kaaduin kovaan maahan. Melkein työviikko siitä, kun en taaskaan ymmärtänyt, mikä joulussa minua aina viehättää. Joka syksy, joka joulukuu. Ja joka vuosi; viikko joulun jälkeen, minua ei ole. Se yksi kerta vuodessa, kun melkein vakavasti harkitsen työntäväni sormet kurkkuun. Se yksi viikko vuodessa, kun minullakin olisi varaa jouluvaloihin.  

 Katso, kuinka se leikkii kanssani. Ehkä vain säälistäkin. Mutta katso silti sen leikkiä oksilla, varjoina, mutkina ja kasvoilla. Ja se polveilee hymykuopissa. Erotan viisauden kovettamat uurteet. Ja vienon viiman kangistamat liikkeet. Tällaista talven tulisi vähintään olla. Minne siis kadotit pakkasen, lumen ja nipistykset? Hymy ei tekisi sinullekaan pahaa.

Mureneva, uunituore. Muistan tähdistä aina talven. Muistan tähdistä illan, yön ja hetken. Nyt myös sinisen hetken.

 Toivoin vesivärejä ja vesivärit sain. Toivoin aamupäivän retkeä haudoille. Sen sain; ja ne tähdet näin, jotka näin jouluisin olen tottunut näkemään. Kuulin ne tutut sanat, jotka olen tottunut kuulemaan.

 Melkein voisin lopettaa niinkin, että "ohi on". Joulu siis. Mutta ehkä jätänkin jouluvalot paikalleen ja jään odottamaan ensi vuotta. Tämän vuodenhan piti olla se ankein ikinä. Kuinka vuosi sitten pähkäilin, miten hankalaa sitä on kirjoittaakin: 2011. Silti voisin melkein myöntää, että tämä on ollut elämäni ihanin vuosi. Melkein. Vuosi sitten: turhin vuosi, jota ajatella saattaisi. 17-ikävuosi ei mitään merkkaa, 2011 on rumuuden multihuipentuma, hyvässä ja lamassa, vuosi jona ei oikeasti ole varaa, toinen ja huhujen mukaan se rankin lukiovuosi käynnistyy. Viime vuotta lopetellessa lista tuntui loputtomalta. Silti tosiaan; monta elämäni tähänastista kohokohtaa olen mahduttanut tähän vuoteen. Eikä tällaista oikeasti tapahdu: että tuntee kulkevansa eteenpäin eikä vain pohtivansa menneitä, että tuntee elävänsä, että tuntee välistä vuoteen takaa olevansa jotain omaa ja yksityistä, että uutena vuotena aloitettu blogi tuntuu seuraavana uutena vuotena tuoneen vuoden aikana sitä, jotain joka on auttanut eteenpäin. Ei minulle ainakaan.
  Ehkä vähän halusin yhteen vetää. Vuotta ja muutamia muita. Kiitos vuodesta 2011. Enkä edes tiedä ketä kiitän. Mutta niin opetettiin jo päiväkodissa: lahjasta on kiitettävä. Niiaus on plussaa.


Totta. Nyt lähes yksi vuosi blogia Yes There Was. Pisin tähänastisista suhteistani ulkomaailmaan. Liian pitkään kai viihdyinkin korvieni välissä. Sieltähän ne kyyneleetkin tulevat.
Anyways kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin ainakin tähän pisteeseen. Sinulle, joka itsesi olet nimennyt lukijaksi ja noudatat lukijan pyhää velvollisuutta; lukemista. Suorastaan nerokkaaseen ja suoraan Oscar-gaalasta tempaistuun kiitospuheeseen päätän tämän vuoden. Aukaistaan silmiä lisää ensi vuonna.  Olen ilonen teistä kaikista ♥

Uutena vuotena ilotulistus, rakasta seuraa ja ahdistuminen tekemättömistä asioista. Happy new year ♥

 Next year is a whole new story.  Hui. Tulipas siitä pitkä.

Hide and seek

"...viiva sabotage; hoen sun vastaajaas."

Pettymys valtaa minut myöhään joulukuisena keskiviikkoiltana. Tulen kotiin ja näen pöydälläni valkoista ja punaista. Ei; kyseessä ei ole tonttulakki, minkäänmoinen kuuraparta, jouluinen kynttilä tai lahjantapainen kyhäelmä. Lähestyn sitä; litteää kappaletta. Ja muodostan kirjaimista sanan; Image. Sinä ainoana kuukautena, kun todella olisi aikaa lukea ja ahmia hyvän lehden antimia, ainoan tilaamani lehden kantta koristaa suomenliput ja munamiehen hahmo. Näen huudahduksen "Mikael Granlund!" ja tiedän, että kaikkia sivuja en tohdi ahmia. Paperihan maistuukin pahalle. Niin kauan ainakin, kun samaan lauseeseen yhdistetään Mikael Granlund ja ilmaveivi. Kiitos ei.  Ummistan silmäni ja leikin, ettei sitä tapahtunut. Pakotan kasvoilleni hymyn ja kännän kannen pois näkyvistäni. Kaikki on hyvin.

Sitten odotan sinua. Pilvenreunalla, jonne lupasit tulla. Jonne sinä toivoit auringon säteet, jossa vilvoittelisimme varpaitamme. Jonne minä toin saippuakuplat, joita puhaltaisin korvaasi. Sanoit, ettei kukaan ole ennen niin tehnyt. Näemme painajaisia. Täydennämme laulun sanoja. Hiljaa ja lupaat juoda kaakaota.

Enkä haluaisi, että tulisi joulu. Sen on taas pian ohi ja tuntuu, ettei mitään enää olisikaan. Kesällähän sitä jo suurin piirtein odotti. Salaa tietysti. Nyt haluaisin jarruttaa ja laittaa päivien tielle miljoonia ovistoppareita. Kiitos ja hyvää joulua siulle ♥. Katoan, en ehkä suuren suuren lumikinoksen taakse kuten viime vuonna, mutta ehkä muutaman piparin taakse; ainakaan ei tarvitse antaa äänimerkkiä.

Candlegarden

Huh. Pakkohan se nyt on ääneen todeta; kohta on joulu. Jouluni täyttävät 18-vuotta. Täysi-ikäisyys joulujen suhteen tuo tietysti vastuuta. Sen kunniaksi olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni. Sitä olen himoinnut ja siitä olen unelmoinut. Tällaiset rännän sekoittamat illat siinä missä kesän pikkutunneilla nautitut kuplavedet kirvoittavat aika ajoin haaveen jälleen pinnalle. Siirtolapuutarha. Nyt omistan sellaisen. Ikioma siirtolapuutarhani. Yksi osa sitä. Kiitos rakkaalle mummilleni avustuksesta. Olen jälleen pieni pala lähempänä hassuja asioita. Ja nyt se istuu pöydälläni. Kantaa glögiä ja lämmittää maailman. ♥

Ajoittaisesta kuumeilusta johtuen en ole saanut aikaiseksi mitään. Sitä vihaan itsessäni kaikkein eniten. Ei asiaa sinne eikä tänne; ei edes sinne päin tai tänne takaisin. Jo on kumma.

Tämän varsin informatiivisen kappaleen jälkeen jatkan aiheella huokaus. No harvassa nekin; mitä muuta voi olettaa, kun viime ajat on ollu lainausmerkeissä juoksemista paikasta A paikkaan B aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Tilannetta ei ole siis helpottanut heikko olo pienestä sairastelustani johtuen. Enhän mie osaa sairastaa.  Asiat tahtoo mennä siihen jamaan. Hamaan hautaan. Työtä riittää vielä tänä viimeisenä viikkona ennen joululomaa. Ihan uskomatonta. Vasta hypin sateenkaarilaastari varpaassani Ruissalossa. Nyt avaan viikonloppuisin myöhässä kalenterin luukkuja. Ja olen kerrankin ajoissa lähtenyt liikkeelle joulukorttien kanssa. Lähin muodostamani ihmissuhde tänä syksynä. Ne, kun eivät itse osaa hyppiä. Tai jotain sen suuntaista miulle on vähä kerrottu. Niini joulu.

Talvea halaisin, jos voisin. Tärkeyttä. Maailma tuntuu yhä lämpöiseltä. Sylissäs on ihan kiva.

Railway thoughts

Juhani Aho ja hänen Rautatiensä. Matin ja Liisan asema. Kuinka en sitä aiemmin tajunnut? Vuodelta 1884.

Harmi, etten ehdi enää nähdä, kuulla tai tuntea. Jääteetä. Lohduttaudun vaikka sillä. Pienin siemauksin, jotka kielivät mustikoista. Pienin askelin ja vähin äänin. Varovasti, ettei ovi narahda. Ja uudestaan keskelle ihmemaata. Kun palaan, talvi on jälleen piiloutunut. 

  Huudan äänimerkkiä. Vastaus nipistää poskiani. Pisaroita ja hymyilen: enhän huuliani edes punannut. Saati silmiäni mustannut. Ei siis huolta, että tauluni valuisi. Mutta Rauteitse kirjoitin loppuun. Sinne päin lähetin ja päätin, että on tullut aika ostaa jälleen pähkinöitä. Raivasin tieni joulukonvehtirasioiden keskeltä kohti muutamaa cashewia. Paahdettuina ne tykkään nauttia. "Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana..."

Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.

Takana kurkistus pääkaupunkiseudulle. Tarkemmin sanottuna Helsinkiin. Matkan takana eli syynä eli tarkoitusperänä kouluni opintoretki. Kohteina Ateneum, Design-museo, Kiasma, Stupido ja Ryhmäteatteri. Koin Lapin taikaa, hyppäsin ruutuun, tervehdin Arskaa, hypistelin vompatteja ja nauroin pimeässä Don Quijotelle. Keräsin kolme tarraa, kopistelin ja väsyin. Mukaan ripustautuivat muutamat ilmaiset lehtinumerot. Ja kangaskassi.

  Yhä enemmän ja enemmän olen alkanut vihata tuossa nimenomaisessa kaupungissa rundaamista. Joka kerta, kun siellä käy, tahtoo samantien takaisin. Juuri nyt se ei ole mahdollista, eikä ole varaa tahtoa. Ei ole varaa saada tahtoaan läpi, kun pahimmassa tapauksessa se merkitsisi, että oikeasti palaisin tuohon paikkaan. Jälleen lohduttaudun jääteellä. Mustikoita. Jään kylmäämiä mustikoita. Erottelen niitä ja suljen silmäni siltä varalta, että jääteetä olisi vielä jäljellä kun avaan ne.

 Aamun lisäksi aluillaan on talvi. Vaikka Helsinki tuntuu imaisseen kaiken valkeuden mukanaan. Elielinaukiolleen, goottilaista tyylisuuntaa edustavalle palolaitokselleen. Paketoituihin rakennuksiin. Kai se vain kertoo joulun olevan ovella. Kaikki tämä, eikä ole edes joulukuu; eikä ole edes lunta. Pelottavia näyteikkunoita.Turhuuden tuntua. Suupielien alkuja. Lars Vaular ja tervetuloa kotiin. 

Lopeta lämpöön. Sillä aurinko sitä nyt suo. Olen odottanut sitä. Luulin, että on suuttunut. Lopeta nyt ja muista sammuttaa liesi.