lauantai 20. huhtikuuta 2013

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.
  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.
Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.
 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.


Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Nouset aamuisin



Sen luona kävelee edes ja takaisin käsikädessä. Täynnä sanattomuutta, vaikka jokainen molekyyli tuntuu suorastaan säteilevän ympärillä musiikkia. 
 Se on vanhaa karusellimusiikkia. Sellaista, mikä aina vetoaa, mutta samalla pelottaa. Tulee tunne, että kiipeän vielä äidin avustuksella haalean lilan hevosen selkään, hevosen silmissä innostus tulevasta kierroksesta. Yllään kulunutta kultaista, minulla mekko, kuten joka päivä alle kouluikäisenä. Kuvittelen itseni salaa myös lapsuudesta tuttujen äänikirjojen maailmaan. Valitsen Maija Poppasen ja muistan aukeaman, jolla Miss Mary Poppins johdattaa karusellihevoset kohti sekaestelaukkarataa.- Muistan miten ylpeä olin tietäessäni enemmän kuin vanha tuttu miesääni kasetilta minulle puhui. - Tuo aukeama oli tarinan kohokohta. Ihmeitä ja kaikki oli mahdollista. Kun karuselli lähtee liikkeelle, olen siinä ihmeiden maailmassa. Ja vaikka niin sanotusti ohitin karuselli-iän, tahdoin silti käydä sellaisessa, koska niin olin aina tehnyt ja siitä luopuminen tuntui luonnottmalle. Sitten viimeinen karusellikierros. Huvipuiston pienin karuselli. Vähiten hevosia. En muista, mitä silloin tapahtuu, mutta sen jälkeen olen varma, etten enää koskaan aio sellaiseen kiivetä. Ei yhtäkään haaleaa hevosta. Musiikkikin kuuluu vain ajoittain niin, että sen aktiivisesti tiedostan. Muuten sitä en edes muista, kytken pois päältä elämästäni. Eikä kukaan muu sitä voi enää käynnistää nauraville kasvoille kuin minä. Olen jälleen monen onnen välissä.
 Se ei ole vihainen, vaikka ilmassa on vaikeutta. Mustalla sateenvarjolla me voimme ikuisuuden ja mahdottomuuteen katsella taivasta. Se lepää ja pitää meidät paikallaan, vähän ravistaa, kun meinaamme nukahtaa. Se ajastaa pommin. Sillä suunnitelma.  Pidän kädestä ja pitää takaisin. Olin unohtanut Maija Poppasen, mitä hän opetti sateenvarjoista ja karuselleista, sateen ja miten valo on parasta, kun se saa kadota, miten se saa kiiltää taivaana varjolla. Siellä, missä pidämme toisistamme kiinni. Emme aio pudota yksin.

Omistettu sateelle, serkuille ja sateenvarjoille.♥

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Mitenkään silloin

Puuteri.

Se mattaa. Kuljettaa mahdollisia täydellisyyden siemeniä mukanaan. Saattaa tuoda hymyn peilistä. Sillä peität, mitä peitettävissä on. Sillä silotat loppuun maalisi.  Tulostat naamasi.
 Heräät eräänä aamuna sirpaleisiin. Se saattaa johtua mistä vain. Tiputit sen, kului käytössä haurauteen, laatu oli vain yksinkertaisesti huono. Yhtä kaikki, et sitä viitsi enää edes yrittää koota. Se on hyödytön. Se hyödyttömämmäksi muuttuu sellaisen käsissä, joka ei osaa sen osiin oikein tarttua. Sellaiset ovat harvassa. 
 Se hajoaa kosketuksesta. Paloja jo miljoonia. Ne muuttuvat aina vain pienemmiksi. Muuttuvat pölyksi. Katoavat kuten valokeilassa vielä hetki sitten erottunut lentävä pöly. Sekin rajojensa ulkopuolella on aistien ulottumattomissa.
  Joku voi koettaa lohduttaa, yrittää koota. Tehdä jopa kaikkensa sen eteen. Saattaa hajota silti. Haurauttaan. Vahingossa. Valmistusvirhettään. Ei hyödytä. Pirstaleinen kuva alkaa hahmottua. Osta uusi, korvaamaton se ei ole. Ei koskaan ollutkaan.
  Sama turha. Sama joka silti saattoi pelastaa päiväsi. Saattoi kätkeä sinut. Saattoi piilottaa taakseen. Olla apuna. Olla nauruna. Kasvoilla. Vetää puoleensa, tappaa tunteensa.
 Tulee minustakin tähtipölyä. 
 Aikasi olet sitä kuluttanut. Kuollutta ihoa koristanut. Keskeltä se kulunut ensin. Reunatkaan eivät jaksa pysyä kasassa. Taittunut loisteputken valossa rumaksi. Antanut syyn muuttua tuhkaksi.


 Oli minulla yhtä täydellinen syntymäpäivä. Vaikkei sitä pitänyt edes olla. Lisää kysymyksiä. Paljon samoja. Syytöstä. Mutta sanoja, jotka tahdoin sanoa. Sanoja, jotka tahdoin kuulla. Päivä, johon saatoin taas pakahtua. Nieltyä itkua peitolla. Iloa ja onnea, kuten satujen lopussa.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Toisella puolella


Häivyn, kun voin kuulla täriseviä kosketuksia. Tunnen että, vaikka väylän reunamia ei voi enää hahmottaa, sille ei enää mahdu kulkemaan samaa matkaa. Kantapääni menivät kuitenkin verille aikaa sitten. Sekin kadonnut minulta, en tiedä milloin oli silloin ja onko minulla varaa ostaa laastareita estämään virtaavaa punaista. Edes halua. Olen siirtänyt itseni taakse. Koettanut parantaa hankaumia. Kun väylä aukeaa risteykseen, en seuraa kannoilla. Vielä viimeinen silmäys, pitäähän minun varmistaa, että edes toinen voi tulevaisuudessakin vetää kengät jalkaansa.

 Diagnosoimattomia vetoja takaani juuri, kun käännän selkäni tiskatakseni teekuppini. Olin unohtanut sen siihen, missä näköalaa ei pian olisi. Aamutunnin madeltua jalkojeni juuressa - olen varma että sihinänkin kuulin, kun tapetoin katseeni kuution määrittelemättömän väriseen lattiaan - päässäni ei ollut mitään. Tahdoin unohtaa. Sen tunnin, sen lattian, ne sanat, joiden välissä ehdin uittaa pääni kuten tapasin pienempänä mökin saunan järvivesisaavissa. Kuten eletyssä elämässäkin, nytkin kylmä vesivana valuu hyytävänä selkääni pitkin, vaikka pääni olisikin jo unohtanut kylmän. Se iskee yhä uudestaan. Sanat ja äänet loppuvat ja virta alkaa tulvia sisältäni. Kuplat eivät enää naurata vaan syöksyvät salamoiden tavoin suoraan alaripsilleni vieden osan niitä mukanaan. Siinä kohdassa niillä on jo oma tahto.


  Yhtäkkiä minulle olikin määritys, jonka silti ei ollut tarkoitus määritellä minua. Sitten elän vihassa ja ahdistuksessa. Elän maailmassa, jossa nuudelien syönti on ollut enemmän kuin vaikeaa. Vähemmän kuin mahdollista. Ajelehdin vallihaudassa, joka kuhisee pelkojani. Kuin se, mitä en nieltyä saa. Olen tulossa jostain, päämäärä minulla on ollut, mutta unohtanut keinot, miten sinne aijoin kiivetä. Miten tavoitella vastarantaa. Missä se lopulta olikaan, mitä sieltä hain.
Välillä se minuun kiinnittyy. Päämäärä. Jälleen palaa kupliminen ympärilleni, minä en sitä voi enää käsitellä. Sulkea pois. Katsoa ulos tunnistamattomaan lumeen ja pyyhkiä vaivihkaa meikit paikoilleen. Ei se enää ole enää täysin tiedostettua. Mielikuva terästä vetämässä lapaluideni muotoja ja selkärangan vierestä ovat se vana. Ovat se, mikä kuplii ympäriltäni. Se, mitä tiedän, ettei ole olemassakaan. Ja se, jolla kylliksi jo alaa nipistää heti, jos luulen voivani jatkaa. Mahdollisuus oli se, jonka turvin jatkoin ennen. Nyt joka puolella on niitä seiniä. Peilejä. Osoittelua. Lopulta teräviä kuplia. Niillä ei ole puhtaat jauhot pussissa, minä tiedän. Vaikkei se totta olekaan. Tiedän senkin.




  Eremitaasi, Kunstkamera, Venäläisen taiteen museo, Etagi, kävelyä ja vaellusta kävelyn ja vaelluksen perään. Varomista. Liikenne. Sienilettua. Imelääkin imelämpää aamua. Kattoja ja katteja. Uudet aspektit vessoihin. Vanha tuttu ja yhä ihanampi rakennuksiin ja rakenteisiin. Ystävät ikuistettu ikkunoiden äärellä. Pitkä postaus Pietarista. Niin paljon mätti verrattuna kotoSuomeen, mutta silti jäi aivan mielettömän ihana fiilis. Että joo. Tänne palaan jonain päivänä. 

 Kiitos Pietari, Viipuri, Venäjä, paras matkaseura ja elämä. Tätä voisi kutsua jo askeleeksi.

P.s. Kissoja ja kissanaisia. Cute Girls with Cats. (plus kestoaihe: parrat.)