Purku

Vihasin tänään taas itseäni. Olin toki väsynyt vuosijuhlien ja vuosijuhlajännäämisen jäljiltä, mutta täysin toiset asiat saivat minut tänään jälleen rankempaan koettelemukseen siitä, miten kestän itseäni. Koska en vain voi paeta. En nähnyt ulospääsyä tunteista, joihin kieltäydyn vastaamasta itsevihalla, - syytöksillä tai -tuhoisuudella. Kovin selvästi tunsin sen ulkopuolisen vihan ja inhon, jota niin kauan olen itseni päälle kasannut heti kuin vain se on ollut mahdollista.

Tunteet ovat tällä hetkellä hyvin aitoja ja pinnassa. Itken herkemmin, mutta annan sen myös tapahtua. Tunnen ehkä puhdasta surua kaikkien näiden vuosien ajalta yhtä aikaa. Tai ehkä yleensä vain tunteet ottavat nyt sen muodon. Niiden on päästävä ulos useampaan otteeseen: ei riitä, että katsoo Henkien Kätkemän alun ja itkee joka kerta samassa kohdassa.

Pettymykseltä, ahdistukselta ja epäonnistumisen kokemukselta en kuitenkaan voinut suojautua. Itsen sietäminen tällaisessa tilanteessa oli ja on erityisen vaikeaa, kun oli tsempannut itseään kauan, teki jatkuvasti töitä, jotta tällä kertaa todella tekisi sen: jotta sitten ei kaduttaisi, ettei edes yrittänyt. 

Lopulta olin pyöräillyt niin monta ylämäkeä, mennyt harhaan, palannut, mennyt uudelleen harhaan ja epäillyt itseäni, pyöräillyt lopulta ahdistuneena aikaa vastaan, lopulta kääntyen itkien kotiin. Olin niin uupunut. Enkä tiennyt, miten käsittelisin kaiken sen. Eikö tätä varten minulla ole ystäviä? Tai tyttöystävä? Tuntui, että jos avaisin itseäni yhtään enempää, muistaisin taas, etten tule ymmärretyksi, tuottaisin pettymyksen niille jotka yrittäisivät lohduttaa, sillä kaikki ne, nämä, tunteet tuntuivat ja tuntuvat vähintäänkin ylitsepääsemättömille. Tai, jos yhtään enempää vatvoisin tätä asiaa jonkun kanssa, paljastuisin: kyse ei ole vain siitä, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä tai että huono itsetunto estäisi minua, en vain yksinkertaisesti pystynyt. Henkilökohtaisesta tulisi julkista omaisuutta, joka pisteyttäisi minut heidän silmissään: tuo juttu ei ole kyllä hänelle. 

Vaikka en minäkään niin ajattelisi, jos joku kertoisi minulle. Enkö luota tämän enempää läheisiini? Tai oliko minulla edes oikeutta harkita, että puhuisin ystävälle? Tällaiset arkielämän murheet pitäisi varmasti osata käsitellä niin itsensä kanssa, etteivät ne joka kerta syökse syvimpään alhoon. Tai mistä minä tiedän. 

*

Jokin silti oli muuttunut. En jotenkin mielessäni vastannutkaan itselleni kuolemanhalulla sekä mitä kamalimmilla haukkumasanoilla. Koin yhtäaikaa jonkinlaisia helpotuksen väreitä, joskaan en valtavasti. Tunsin myös hyvin puhdasta hämmennystä juuri tapahtuneesta ja siitä, mitä tunteita vuorotteli mielessäni. Saako tälle itkeä. Asia joka liittyi puhtaasti minuun ei voi olla näin raskas kantaa. Sen kun vain jatkat elämää. Ne ovat vain tunteita itseäni kohtaan, eivät parannettava nälkä tai kuolemansairas läheinen.

Minulla oli silti kiharat jäljellä kampauksestani ja ne olivat söpöt. 

Minä pelkään tulevaa, että tämä "jää päälle". Pelkään, että en silti jaksa.

En muista milloin äitini sanoi minua kauniiksi. En tiedä varmasti, onko niin käynyt joskus. Se on paljon mahdollista, sillä en tosiaan välttämättä muista, olen kuitenkin kääntänyt sen päässäni joksikin muuksi. Mutta nyt hän sen sanoi ja se oli ihmeellistä.

En muista kehuiko joku minua tai oletettavasti ulkoisesti näkyvää erityisesti vuosijuhlien aikana. Kehuin itse monia, kunpa olisin voinut kehua jokaista erikseen. Mutta se ei häirinnyt. Tiesin, ettei minussa ole mitään vikaa. Sillä ei muissakaan ollut.

Koti, valo

Keltainen on keväälle. Kukat ja aurinko olivat. Olin liikkellä kotoseudulla, kuten niin moni muukin. Söin paljon mämmiä, tein kalenteriani, maalasin.

Ensimmäinen kerta kotona sitten Valon. Oikeastaan se sujui hyvin. Pari kertaa tunnetusti keskustelu kiihtyi suuntiin, joista en niin pitänyt, mutta joko tosiaan pystyn suhtautumaan asioihin tällä hetkellä niin eri tavalla, tai kerta kaikkiaan oli ihan onnellista aikaa. Aikaa on suhteessa vähän, olemme aina olleet kovin vahvoja persoonia, jotka ottavat helposti yhteen ja niin edelleen. Mutta lauantaina unta hakiessani kuitenkin tajusin, että kyyneleet putoavat silmäkulmistani. Ja sitten putosi lisää, kun tajusin, että se on jotain, mitä en ole koskaan kokenut. Onni ei kuulosta oikealle sanalle, mutta jotain sisäistä - no, valoa.

Tai vapaus, sekin on ihan hyvä sana.

virallinen kesän aloitus

 Henna kuvaili somehetkeni ja Tellervon. 

oli hämmentävän rakkaudentäyteinen viikonloppu. kissoja ja kissoja. tofua ja sushia. sipsiä ja kaljaa. tanssilattiaa ja tyttöystäviä. ei akua, ei rahaa eikä kotia. mutta Turku vielä toistaiseksi. ♥

vappu

vietittekö tekin hyvän viikonlopun? tuntui taas, että vietti viikon muualla ja unohti kaiken, että olisi mitään tehtävää, muuta elämää, vaikka murheet painelivat polkujaan käsivarsieni taakse. ne kutittelivat siten kuin tuomiokirkkotorin mukulakivet, kauniita, mutta aina vain kylmät väreet sähisevät pyörän runkoa pitkin korvien taakse.

 mutta ne murheet koetin kovertaa takaisin. väsymys oli auringon polttamaa, kukapa olisi uskonut vielä maanantaina, että tarkenisi paidalla. säikähdin vähän, kun palasin takaisin vartiovuorelta.

tai kukapa olisi uskonut miten ihanaa kaikki olisi. syötiin mansikka-halloumsalaattia ja yrttipatonkia. olin tehnyt vegaanisia mokkapaloja, ja niitäkin nautittiin koko viikonloppu. hänellä oli nuha, minä vain hyyrysin ympärillä.

liikaa sokeria, mutten laskenut hiilihydraatin hiilihydraattia. tai kalorin kaloria. 

 puhuttiin pitkään kaikesta. jotkut saavat sinut tuntemaan olosi ainutlaatuiseksi. muutkin kuin hän. toisena hetkenä olet ilmaa toiselle, vaikka humalaan se kaikki menee. kynteni ovat edelleen kasvaneet. nyt jännittää. kohta tukholmaan. mutta nyt jo valoa.

välit

 Artattiin pitkästä aikaa. Käytiin tekemässä Vartiovuoresta hyviä muistoja. Oltiin yritetty nähdä jo viikkoa aiemmin, tuntui että siitä oli kuitenkin vähintään kaksi. Kevät kai.

suureellisuutesi, ikään kuin kaikki olisi mitattavissa

surullisuutesi, maut tuskin tuntuvat sekoittuessaan

tiedäthän vietetyn huolettomuuden vahvan vieraantuneisuuden tunteen. vaikkei sitä silloin erittele, ehtii sen analysoida osaksi kaikkea muuta. meinaan tukehtua tupakan savuun ovella, se on kuin uneksimani pakokauhu. olen yksi niistä, ei siitä voi kertoa. olen tavutettu numero, vaikkei kukaan sitäkään ääneen. mutta siitä olisin ylpeä, vaikka vajoava. tekopyhyyttään sen vaikutuksia, sairastan vain avunhuutoja. polkuja läpi, aina vain ja halki, ja aina vain kunnes kylmä huurtaa minusta otteen pois. normaali on hälvennyt, ainakin melkein, mitä nyt

pari lausetta tulevaisuudesta
tämä oli jo toinen

Näin minä

Kävin tänään shoppailee torilla. Näiden lisäks täydensin vihdoin lemppariteetäni varastoon ja söin mansikoita. Noi viisi salmiakkisuklaamantelia on muuten aivan parasta; tuomitse vasta kun maistat. Mutta en ite ois ikinä uskonu että tällaisista tykkäisin, mutta mulla onkin ollut tässä nyt orastava salmiakkivaihe, joten ehkä kaikki vaan menee. Sit elvyttelin yrttejäni.

Ja vihdoin hankin itselleni Iittalan Filippa Kn lautasia, no olihan ne melkein puoleen hintaan. Heart Iittala Outlet.

Kiitos sinun ja yöllisen keskustelun, vähän helpotun. 

Hei, mitä ihmettä unohdin tältä vuodelta; kesä! Kesä valmisti muutamia lakillisia ja lakittomia, kuvailin jo paria; ottakaa toki yhteyttä, jos tartteisitte kuvaajaa. Oon ihan kiva kyllä, ja kuva kun kuva; melkein kaikki mahdollista. 

Jesjes!  Olipas spontaania. Kuva viime viikonlopulta.

Waters

Kaksi visiittiä leffoihin. Tsekannut Gagguin. Haha ja nähny tosiaan Olavia ja Sallaa&Miroo. Leiponu Minna Canthille ja Mannelle päiviensä kunniaksi juustokakut; luumua ja mustikkaa. Viettänyt toki EarthHouria. Sitten kasvattanut rairuohoja, ja ostanut ruusuja. Siirtänyt mausteita uusiin koteihin. Vierailin myös lettukesteillä jo aiemmin tässä. Lauantaina kävin hankkimassa Iittalaa ja Arabiaa. Tehnyt suurperhemäärän kasvispataa. Ja sit join punaviiniä ja söin lempparisuklaata lempparityttöjen kanssa.

Kaikkee ihan hyvää. 

"Kuuntele, kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi"

Haunted by Hallows

 :Iina Saavalainen

 :Henni Leikas

Ei miulta sanat lopu, tuntuvat vaan ehkä vähän turhilta tällä hetkellä. Eikä kukaan minua usko.

Ja toistuvilta kliseiltä.

Kuvat viikonloppuiselta extemporematkaltani Savonlinnaan. Ylimmät kuvat lopputyönäyttelystä.

Paljonko

"Ahtaaseen koppiin tottuneelle maailma oli liikaa." "--tai syksyllä kun katsoo tuvan ikkunasta peltoa, sumua ja loputonta latomerta.  Sen voi tuntea herätessään hilpeän illan jälkeen kerrostalokaksion sängyllä, kun elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja oudolta."

Useasti lapsuuteen.

Muutettiin.

Keltainen jatkuu huoneessa

 Vika kuva tuo mulle jotenki hassusti mieleen Rent-a-nekon, miksi lienee, kun ei ole edes kissaa.

Kahvia, aamuja, Anno Domini postiluukusta. Maria. Luvaton määrä kuvia, luvaton määrä kauneutta. Vähän lisää naurua.

Aloitan päivän Fröbelin palikoiden konsertilla. Jatkot: liikennevalo-odotushalaus. Helppo ja vaivaton. 

Silitän helmojani, kirkonjäljiltä yhä valkoiset. Vastasin väärin.

Sairaalan seiniltä

Sille pitsille, joka murtuu käsissäni

onnettomuudeksi, savukelmuksi

jonka läpi näkee huonosti ja hengittää voi vain jokaisen minuutin kohdalla kerran

Kietoudun siivenrippeisiin ja toivon, että saattaisin ne vielä päästää lentoon;

vapaudelle ne toimivat

Oloni ei kai koskaan ole ollut näin turvaton,

ehken koskaan ole sitä kaivannut vain yhtä paljon

Puhutaan parantumisesta, jos sairautta

Minä sairaudesta, minä parantumisesta, en kumpaakaan,

siksi apua tyynylle aamuyöstä 

Pukeudun sairaalaan

 Numero kolme

pelkään

en osaa käyttää paikallisbusseja,

välitän koko ajan vähemmän.

Epä

Tänään laitoin rairuohoa kasvamaan. Heräsin valkoisiin ikkunoihin. Huomasin, että amaryllikseni kasvattaa itseään uudelleen. Selannut mielessäni sanaa mustikkahyytelökakku. Sotkisiko se paikat? Molemmat peukalot olivat vielä aamulla tallessa.

Heipähei siis! Tulevaisuus on ennen kaikkea kevättä. Epäonnistumisen karvaus pelottaa ja maistuu jo etukäteen tietenkin siemauksieni seassa. Olen kuitenkin ylpeä, että sain vihdoin laitettua kunnon teet, enkä vain tyytynyt uittamaan pussukkaa vedoten kiireeseen.Tätähän se oli, käväisi useampaan otteeseen mielessäni. 

 Lisäksi kartoitin niinkin syvällistä pohdintaa vaativaa osa-aluetta kuin vaatekaappi. Mitäpä elämä olisikaan ilman pienempiä ja suurempia kriiseilyjä aina silloin tällöin kyseisen aiheen äärellä. Elämä olisi paljon helpompaa. Tällaisia vaiheita minulla nykyään on ollut yhä harvemmin, joten päätin sitten oikeuttaa tällaisen harjoittamisen itselleni. Eihän kukaan nähnyt. 

 Mitäs vielä. Kyllä, aivan: palautin mieleeni jotain myös koskien blogia. Totesin, että tästä lähtien se kulkee suuntaan, joka minusta hyvälle tuntuu. Joka minulle itselleni antaa eniten. Tai sen verran, että voin jatkaa tästä eteenpäinkin päivittämistä ja muistaa mitä on olla minä. Laitan jonkinmoisen toivoni siihen, että voisin onnistua.

Huomatkaa mummolapurkkien takana: Olavinlinnan säälittävä siluetti.

Ompa viikonloppu. Tipun lujaa latvasta.
  //mitä ihmettä tää musa kuuluu tosi laiskasti.

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Viikkokausia oli satanut

Odotin sitä aamua, kun tajuan suustani ulos hengittämäni ilman höyrystyvän. Muutama muu jännittävyys on myös onnistunut: muiden muassa syksyinen samoilu. Tarkemmin ajateltuna tämä käsite käsittää aika monta asiaa, joihin olen viime aikoina paneutunut. 

 Olen istunut suuren akvaariolasini edessä aamuisin pukeutuneena ruudulliseen flanellipaitaan. Tuijottanut taivaalle. Huomannut, että yhä on valoisaa. Kerännyt pitkiä katseita osakseni noukkiessani eloonjääneitä varhaisen syksyn jäljiltä. Aivan jokaista katseeni ei ehdi tavoittaa, mutta jokaisen pelastaisin, jos vain voisin. Osa on aivan liiskana; niillä ei ole toivoa. Mutta tusinan ja joitain yksilöitä yli onnistuin kantamaan mukanani siniseen huoneeseeni. Seuraukset: sininen huoneeni on vähemmän sininen; enemmän punaista, oranssia ja keltaista. Epämääräinen kyhäelmä. Riittää minun aamuni sateeksi.
  Kuuntelen aamulla Vesireittejä ja unelmoin itseni tuohon tulvivaan kaupunkiin. Lähden juoksemaan ja totean, ettei taivaalla ole edes pilviä. Seuraavanakin aamuna herään samaan valoon. Lähden juoksemaan. Sataa.

Kävin katsomassa, millaisen kaipuun taitoluistelunäytös minussa herättäisi. Muistin miksi lopetin; yksinsuorittaminen ja kilpaileminen ei ole minun juttuni, vaikkei näytöksessä varsinaisesti siitä ollutkaan kyse. Sitten tietysti muistin myös, miksi lopettaminen tunti niin vaikealta; rakastin vauhtia viileässä, lauantai- ja sunnuntaiaamuisin pakottavia jalkoja harjoituksissa ja loppumatonta työsarkaa tekniikan kanssa, haasteita. Näytöksessä kaikki kuitenkin veti hyvin ja mahtavinta kakessa oli, että esityksiä säesti livenä puhallinorkesteri. Itse samantapaisessa yhteytyössä toteutetussa näytöksessä mukana olleena voin sanoa, että siinä on tehty duunia, että ollaan saatu yhteistö pelaamaan. Joten viihdyin.
 Sitten vaelsin jälleen syksyyn. Ja aikaa tuntui olevan loppuelämä. Aluksi suunnitelmani oli jatkaa jäähallilta kohti Laitaatsillan huomaan uskottuja veneitä. Kohti meninkin, kunnes totesin kengät ja sukat litimärkinä (kun en haita tajunnut jalkaani vetää), että valintataloneitsyyden menettäminen ja rehujen kuvaaminen saivat riittää tämän muutaman tunnin saldoksi.
 Tällaisen kuljeskelun lisäksi aktiviteetteihin on kuulunut: randomkahvittelu (korvikkeena kaakao ja tee), hakemuksen täyttäminen, sovelletun taiteen portfolion saattaminen kuntoon niin että sen jopa uskaltaa avata, lisää syksyilyä, asioiden edestakaisin säätämistä, villasukat, Inkerin nimipäivänä iskän synttäreiden unohtaminen, Jyrki Kataisen pärstän livenä todistaminen ja sokerina pohjalla torstaiolut ohoh.

 Huhhuijaa. Kuljeskellessani hylätyn näköisen päiväkodin ohi, päässäni pyöri vähintään tusina runotyttöjä. Nytpä en enää tavoita miten he mielessäni leipoivat ja lauloivat. Kovinkovin sekalainen kavalkadi kuvia, joita olen saanut tallennettua. Saattaapi olla, että teen vielä erillisen julkaisun noista näytöskuvista. Ei niitä kauheasti ole, mutta en nyt ala änkeä tähän samaan. Varmaan kiinnostaa kaikkia, mutta haluan nyt kuitenkin niillä jotain tehdä.

 

Mutta ne olivat minulla kädessäni jo,

 annoin vain katseeni seurata ääriviivojen sumentumista.

Kohta tajuan, että olen hereillä,

 eivätkä leijat olleet totta. 

 Erityiskiitos tietysti ihanille aamuihmisille, jotka olitte oikeassa paikassa oikeaan aikaan.