torstai 25. tammikuuta 2018

humming days





Kuuntelin tänään depressiopäiväkirjoja. Kurssia varten vaan. En tiedä, onko voimaantuminen oikea sana, enkä tiedä ovatko samaistuminen tai vertaistuki sen oikeampia. Mikään ei tunnu oikealta luonnehdinnalta, joten ehkeivät edelliset ole sitä. Tuntui ihanalta, ettei tarvinnut vastata, vaan sai kuunnella.

 Se tunne on: minä tiedän tämän, minä joskus opettelin itsekin, että on oltava armollisempi, ja että toimintakykyni ei määrity sillä, pystynkö pakottamaan itseni; ainakaan koko aikaa. Se tunne on: minulla on sama peitto ja tahdon monta lisää päälleni. En tahdo soittaa kellekään, enkä varsinkaan minnekään, enkä äidilleni. Enkä tahdo, että minulle soitetaan. Se tunne on: ihanaa, että se ääni ja sanat eivät tunnu vähättelevän ja miten paljon on kuvailua, ylitsevuotavaa, ja saan salassa tykätä siitä, vaikka joku (minä) huutaa samalla, miten ylidramaattinen olen, miten tuo ei edelleenkään ole totta, eikä minulla ole mitään syytä pitää itseäni minään, jolla olisi omakohtaista sanottavaa asiasta. Tahdon, että se kerrankin vuotaa kunnolla, vuotaa niin, että seison lammikossa. Joo ylitsevuotava, vuoda ylitse. Se on niin sopivasti juuri nyt. Vuoda hitto. Ylitä mitä ikinä, niin ikinä se ei ole liikaa. Eikä ole liikaa, vaikka olisi liikaa, ylitä sekin, vuoda. Lupaan hukkua, lupaan, että tämän jälkeen kritisoin, enkä uhriudu, enkä dramatisoi, enkä edes vihjaa, että olisin kokenut yhteyttä tarinaan.



_______________

Kirjoitin isot alkukirjaimet. Se ei ole ollut mikään statement, ei mitään originaalia, ei tosin kopioituakaan. Tajusin vain, ettei minun täällä tarvitse jaksaa alleviivata ensimmäistä kirjainta, jos ei tunnu siltä. Se tuntui alleviivaamiselta. Tuleeko minusta täysjärkisempi vaikutelma, jos kirjoitan kuten kuuluisi? Varmaan toivon sitä. Toivon. Korjaan nimeni, ja poistan Inkerin, no en varmaan kuitenkaan, tykkään siitä. Mutta jospa kasaisin itseni yhden nimen alle, jospa sillä tavalla jotenkin hiljalleen nivoudun yhteen itseni kanssa. 




 Hassua muuten. Mustikkamuffinitee, en ikinä ajatellut juovani tällaista vapaaehtoisesti. Ihan hassu tunne, että se yhtäkkiä täytti minut omilla ajatuksillaan. Haalean makeilla ajatuksilla, joista ei tiedä itkettääkö vai onko onnellinen fiilis, vai molempia vai mitä. Muffinitaikina ei ole niin vastenmielistä. Meinasin jättää teen valitsematta; lukee "Tsemppiä!". En olekaan hokenut sitä vuosikausia. Täytyy vain taas tsempata. No käänsin lapun toisinpäin. Nyt olen yhtä hämmentävää teehetkeä, mustikkamuffineja, lukupiirejä, ainejärjestöjuttuja ja vaaleanpunaisia post-it -lappuja. Että mitäs varaa mulla on puhua, että vitsit kun ei jaksa perusjuttujakaan. Yks päivä muuten jaksoin! Siivosin taas.  




tiistai 23. tammikuuta 2018


joka jakoi pellon ja toisen pellon.
metsänreunojakin oli kaksi
kun talvi tuli vastaan, olin muuttunut
puhuin sitä kieltä
päivistä tuli yhä syvemmin kylmän vaaleanpunaisia
sihahtivat avatessa, kirkkaus kaukana

sarastus, autuus, kirkastus, aukeneva taivas, johdatus, polvet, kädet
valokiilat, jumalat, seuraamukset, kyljet, luut, 
likaisen vaalea tukka, joka on aallokkoa ja orjanlaakeria ennen yötä

muskottipähkinän karvaudesta voisi tehdä luettelon

         laukaukset             ranta