sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Her Raspberry Heaven


Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.
  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.




Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Säilytkö ikkunalaudalla rakkaani


 Elän nyt rakennuksessa. Milloin aamuisin. Milloin iltaisin. Päiväunia ei sallita eikä aamiaisena odota kaakaota ja tuoreita sämpylöitä. Joten olen havainnut, ettei tämä ole päiväkoti. Silti täällä kaikuvat lasten tuskastuminen, hälytykset ja lankapuhelimen vanhanaikainen soiminen. Ei; en ole myöskään sairaalassa. Olen paikassa, jossa tädit ovat avainasemassa. Jossa kaikki saattavat olla tätejä, vaikka sukututkimuksen valossa vain noi puolet meistä täyttäisi kriteerit. Minuakin on nyt virallisesti täditelty. Hei kirjasto 08.00 ja 11.00. Osaan nyt aakkoset.
 Ja voi niitä tyhmiä hymyjä, kun näet kaksi vaaleanpunaista hahmoa liikkuvan tilassa nopeammin kuin ehdit seurata.  Osaksi näet itsesi ja osaksi iloitset vain uusista vieraista. Sitten sisään kävelee paljain jaloin valtaviin ruskeisiin kankaisiin verhoutunut hahmo. Pää on vedetty kaljuksi lukuunottamatta pientä täplää takaraivosta, jonka hiustuppo on vedetty nutturalle. Pyytää kuulokkeita ja uppoutuu harmaan päivän harmaaseen nurkkaan.  Nämä ja muita uusia.





Olen ottanut jälleen hieman kiinni elämää. Eihän se loppujen lopuksi kauas ehtinyt eikä sitä lopulta vaikea ollut kiinni saada. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, vaikka tietäisikin tekevänsä vääryyttä itseään, kesää ja lomaa kohtaan. Mutta päätin mahtaa ja tuloksena vieressäni on pino levyjä, raparperisimalasillinen, Image ja Kalevi. Lisäksi sekalainen ja sekainen valikoima muuta esineistöä, joita olen kaivellut jostain ja mitä ilmeisimmin jättänyt työpöytäni kesänäyttelyyn. Se on ollut suorastaan yleisömagneetti; on se Kalevi sen verran komia mies.


  Ystävän kanssa teimme pienimuotoisen seikkailun aivan ihanalle vanhalle koululle. Mitä sieltä ikuistin? Ikkunoita, lämpöpatterin säätövempaimen ja takaoven lukon? Kyllä: pyrin aina supertaiteellisuuteen. Kotiin palatessani vietin aikaa myös lupiinimeressä. Samalla hyväntahtoisuuteni pääsi valloilleen, kun niin keskittyen olin luontokuvauksen ytimessä, että annoin hyttyshattaran syödä jalkani.
 Pelleilyksihän se toisen ystävän kanssa tuppaa menemään. Niimpä kuviin pääsi livahtamaan astetta mauttomampia ja kliseisemmin liikehtiviä yksilöitä. Mitäpä muuta voisin sanoa kuin ups. Sekä tietysti lisäyksenä: huomatkaa inspiroiva tiiliseinä; toimii aina(kin yleensä) jos tahdot erottua taustasta.


Hope that wasn't poisonous.

 No seuraava askel oli luonnollisesti ujous. Löytyi vanhoja tuttuja. Ja kuten kunnon seikkailulla, myös uudet tutut tahtoivat esittäytyä. Muiden muassa pioni, joka houkutteli minut leikkimään mehiläistä ja niimpä minäkin päädyin medenhakureissulle.



Miksi olet surullinen,
 miksi löydät ne pienimmät sirpaleet
Minä olen antanut sinulle lasilintuja
 monestiko sinä olet niiden selästä tippunut

Montako hengenvetoa tänään otat
 monesko päivä olet lähdössä
Vieläkö minua tuijotat
 vaikka olet jo menossa.