demolish

Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 

 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.

Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.

pictures got broken

istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken

kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin

tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin

ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä

palan hiljaa paikallani,

 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen

sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden

 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan

lattia, rappukäytävä tai kuuntelija

tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös

pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet

valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.

for now

On yli kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Tai oikeammin siitä, että julkaisin jotain. Mutta siinä sivussahan tuo kuten vuoden vaihde ja joulukin. Siinä sivussa ovat myös kynteni kasvaneet ja stressi ruoasta vähentynyt. Löysin ennen joulua myös pienen palan sosiaalista minua, mikä on aika hullua jotenkin. Hullua siis, että voi väsymyksen lisäksi saada myös energiaa ihmisten näkemisestä.

Sitten oon maalaillu. Ja itkenyt aika lailla.

 

 Viis vuotta kuitenkin nyt sitten takana! Sydämiä mitä suurimmin sinne ♥ ♥ , sillä vaikka hiljaista kansaa olette, on tämä silti minulle se oma tila, jossa edes joku käy lukemassa ja katsomassa, ja saan laittaa ajatuksiani ylös tietyssä rauhassa. Se on mulle hyvin paljon.

 Tulin tässä yksi päivä jo takaisin Turkuun. Ahdinko on muuttanut muotoaan ja tunnistamattomana olen jotenkin todella hämmenyksissä elosta täällä. Äiti on kuitenkin soitellut useasti ja kyllähän minä kai pärjään. Lumi ja pakkanen tekee minulle kodin ja olen huojentunut, että täälläkin narskuu ja kimaltelee.

  Mulla on vain hatara suunnitelma ja sekin vain "kai", mutta se on ainoani toistaiseksi. Näitä toisia ei voi kutsua suunnitelmiksi, ainakaan vielä. 

Tuntuu, että kaikki on jo sanottu; tältä erää. Palailen taas joissain merkeissä tänne

♥:llä Inkeri 

homes

salaa itselleni sallin omistaa tämän. sen selkeyden ja sumun, katoavat korkeudet ja kalpeiden kasvojen heijastukset ei märältä eikä kuivalta pohjalta. miten haikeaa onkaan jättää näitä hyvästejä, päivä päivältä, niin; ja nämä yöt.

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.