maanantai 19. kesäkuuta 2017

tell you how



mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet




valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.


tiistai 23. toukokuuta 2017





en yleensä julkaise tällaisia kuvia, mutta ehkä nämä nyt menee, valo oli mieletön. heräävä maa. 

torstai 18. toukokuuta 2017

rare

niitä ei ollut vielä montaa viikko sitten


ainoita aikoja vuodesta, kun vaaleanpunaiset sopivat, mahtuvat


kirsikankukat saapuvat. muttei kukaan tunnu muistavan kuin koristelajikkeet
vähän niin kuin yksi ajanjakso omistetaan niin väkevästi julmalle narsissille
ja tummanpunaiset ruusut ovat aina juhlavia, suruun, onneen, dramaattisiin käänteisiin
koetan kokea jotain mitä muutkin, onnea, kun aurinko paistaa ja syntymäpäivinä
joskus edes jotain yleisesti hyväksyttyä kaunista, siitä iäti vieraantunut omiin tummiin poukamiin
poistun vain kirsikankukkien ja varjojen kalastelemana raskaan verhomassan takaa
eivätkä koskaan ole samanlaisia, niistä huokauksia, frappée-räjähdyksiä, 
lainehtivat viimeisenä valona,väristen ja syöpyen sormien väleihin 
mutta niitä edes kehtaa tavoitella, toiset ovat helyjä, jotka eivät tiedä surusta
siksi ne ovat surullisia kaiken aikaa




torstai 4. toukokuuta 2017

sa t


kuvia vappuajalta

olen istunut sen jälkeen päivät lattialla käyden läpi jäätävää määrää paperia; muistiinpanoihin en ole vielä kajonnut, mutta kaikki muut lehdet, liput, laput.

aloin keräämään lehtileikkeitä peruskoulussa. paljon taitoluistelujuttuja, muistan. vuorasin niillä huoneeni seiniä, mikä kuulostaa ehkä nyt vähän friikiltä, mutta nautin niistä. jossain vaiheessa muistan äitini jotenkin rivien välistä tuoneen ilmi, että hei, voisit ottaa nuo pois. minä otin, ja se meni minuun syvälle. keräsin kaikessa hiljaisuudessa aikanaan lisääntyvää esiteini-ikäiselle suunnattua materiaalia sateenkaarinuorista, se oli jännittävää.

ei näitä painatteita vain raaski heittää pois, enkä niin tehnyt silloinkaan. kansiin vain.

 ehkä osa paloa historiaa kohtaan, ehkä tahdon osoittaa jotain. ehkä en tahdo unohtaa, vaikken koskaan enää avaisi noita lehtiä. juuri nyt on järjestettävä, on karsittava, tahdon karsiutua. tahdon helpottua. tahdon, etten olisi paljoa vielä itseni ulkopuolella, sillä vien niin paljon tilaa kehoineni. tai ehkä olen trendikäs, mikään ei ehkä kuulosta niin halventavalta. nojaa. ehkä vain kyllästyin. (ehkä) minulla on vihdoin aikaa tehdä tämä.

jos joskus vielä uskaltaudun muistiinpanoihin. onnea te, joilla ne ovat tiedostoina.


mutta tosiaan, istunut lattialla, viimeisetkin maidot loppu, pakko hakea halvemmalla vähän kauempaa. join jo sinun kauramaitosikin, tiedä miten vanhaa oli. kuunnellen yhtenä päivänä Radio Helsinkiä, toisena itkien heti suljettuani puhelun. hahhah, on herkkä combo. mutta koetan hokea itselleni: pääasia, että teet. pääasia, että teen.

 sonya lindfors inspaa, pitäis harjaa taas tukka. välillä tuntuu, etten edes osaa lukea. hassua. ennakko-oletuksia ulkoa, puren ja nielen. istun kaksiulotteisuudessani, mutta selkeästi kaikkea vastaan. käännyn kauas, irti. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

sam





pitäisi kirjoittaa ympäristöhistorian kurssille tehtäviä, koska jotenkin onnistuin tietysti missaamaan aloitusviikon ja rekisteröitymisen kurssille. olen sitä puolta yliopistosta, joka jotenkin kummassa löytää itsensä suoriutuneena kaikesta. tämä fiilis erityisesti nyt, kun en ole tehnyt mitään "kunnollista" koko keväänä. se saa minut mokailemaan muutenkin, mutta samalla olen niin loppu, etten usko pystyväni mihinkään ylimääräiseen. toisin kuin ystäväni, jotka heräävät viimeistään yhdeksältä, kymmeneltä, jotka heräävät. vaikka nautin samalla, millaista opiskelu on. olen ollut vain poissa elämästä niin kauan, siltä se tuntuu. ja tahtoisin olla suorempi, mutten jotenkin pysty.juuri nyt on olo, ettei mikään auta. juuri nyt joku kalauttaa minut taas tajuttomaksi, herään järkyttävään päänsärkyyn, tahdon herätä kyllä tästä painajaisesta. tai sitten en halua herätä. olen juuri niin itsekeskeinen kuin aina olen kuvitellut, tiennyt. juuri niin paha ja vailla. väsymyksen lisäksi. pyydän anteeksi jokaista ajatusta, tai pikemminkin ajatuksia, jotka julkistan: kirjoitan, sanon. iho, se se on, sen jos poistan. jos kävelen nuo portaat jokeen, jos tunnistan nuo automerkit. tai jos en palauta koskaan kirjaston kirjoja.


kaikki oli sanottava putkeen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

fish (0)






käväisin.
taas siellä
ei muisteta minua. missä
minuun ilmaantuu jotain uutta
vaikka verikokeiden varjolla. oli se sitten
 mitä tapahtuu kesällä, pelottaako meitä. 
ei muita asentoja 
taivutetuissa käsivarsissa. tuskin
käy. miten käy. 
olen ko vain öisin, kun näen mahdollisimman vähän.
 mutta minä päätän, ja toivon, että se riittäisi. minun on
en puhu ___ aamuista, 
jolloin ei nousta ranskantunneille,
laskeudu kansallisromantiikan tassukrumeluurien ohitse portaita kohti vapautta
kohti portfolioiden pelkistettyjä kansia. kohti ja kohti. reliefimäisyyksiä
 lähempänä autenttista.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

maalis








tsemppasin itseni tänään syömään akun kanssa. 
hän johdatti vielä ylimääräiselle kävelylenkille, olin poikki. 
pesin eilen tukkani
olen syyllinen. 



 

maanantai 20. helmikuuta 2017

--









kun kuolen                                                                                    minä






helmikuussa epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora, tai akselinsa ympäri kiertyvä. 

tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.

monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.

lauantai 28. tammikuuta 2017



harvoin enää. kun vain jaksaisin ripustaa taas silkkisen raskaat laskokset. pyrin unohtamaan, niin kuin niin moni muukin. sykkivät, liikkeestä punertuvat vievät eilistä sinne. olen katkennut ja kylpenyt niiden suorissa vastauksissa. räjähdän unissani, se tuntuu putoamiselta. minä olen tiennyt sen aina, vaikka olen vieraantuneempi kuin koskaan. mutta kuten et sinäkään, en tahdo sitä pelosta. 

 kun se hetki on todellinen, vain sen tuntuinen. sen viettely on vahva, ja luulen. olen jälleen hän. puoliunessa olen valmis pitämään kädestä. suremaan soivat onnettomuutesi ja suutelemaan baari-illan korvaasi. kuka oletkaan. olen hän ja hänestä, tulta. liu'un kauemmas, enkä toivo tapaamista. tunnen hiuksesi päätteet, olen yhä saarien sävyt. kuuntele.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

d i s p a r u



 vaivun huudoiltani pienille poluille, jotka virtaavat kaikki yhdessä. en saa selvää sen ääristä, enkä pienistä katseista. se on voimakas tai heikko, sillä en tiedä, miten itse suhteudun siihen, olen vain nauru. 
 
se syntyy ahdistuksesta
niin minä sanoisin teille
saattelen sen ovelle
suutelen vain odottavasti
ei vieläkään unta
nousevat, nautin  
 
 
kaipaan silmiä, jotka katsovat ylöspäin,                                                kirjoitan kandia näköjään öisin. 
puhdasta tukkaa.                                                                                    kihelmöi. tiedätkö mitä tämä on
              

perjantai 6. tammikuuta 2017

Octavus




kuu kulkee kokonaisen oktaavin

tahti on hiljaisin kuvittelemani 

humina

yllän