lauantai 9. joulukuuta 2017

through her hair




Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne. 
 

maanantai 6. marraskuuta 2017

bogs (I)















kun ei oikeastaan putoa
solujen muodottomuus venyy
tänään taas pidemmälle
ajatella, ne saattavat lähteä vain kävelemään
pyörä saattaa kaatua haihtuessani
minä en tosin haihdu, solut palavat, minä lähden
kuin nopeutettu ruostuminen
pintyn, vaikka avaisi ikkunat ja röörit ja asentaisi modernit
pyörä saattaa osua autoihin ja joku joutuu sen maksamaan




perjantai 27. lokakuuta 2017

demolish


Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 
 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.


Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.






maanantai 9. lokakuuta 2017



vaimea olen minä. vaimea huuto, suuri.



vaikea olet sinä, joka heijastut. suora, monimutkainen. suuri. metsästyksestä tulee pitkä. en tahtoisi puutua, en tahtoisi olla. mutta minä olen. suuri. ja sinä.

huokaava hopea. takertuva, jonka reunat ovat tunnistamatta. keksin sinut.

maanantai 25. syyskuuta 2017

-

silloin, kun muutin parvelle, sille ihmeellisesti meille, minulle, lopulta hankitulle upouudelle ja kauniille parvelle, olin kai tarpeeksi vanha. aloin itkemään seinään, lopulta aloin tajuamaan myös, miten saattoi olla hiljaa. joskus ei tietenkään tarvinnut, eivät ne kuulisi. minä olisin kaukana. voiko aikaa ennen heräämistä kutsua elämäksi. voiko ala-astetta kutsua elämäksi. hengitinkö, itkinkö sittenkin vain, tai yläasteella. enkä edes ole muistanut. mutta ehkä herään joskus. olen muuttunut samaksi. olen muttunut. oli niin kaukana itsestään. tai sitten oli juuri se itse, se mikä on; paha. 

aloin itkemään ja se oli todella tavallista. tuttua jo entuudestaan. joskus minulta vietiin se ja olin tavallaan onnellinen. minusta tuli myös vähäsen lohduttaja. vähäsen vain. se, joka näyttää että suree saanee lohduttajan. toivon niin. mutta sain sen tietysti pitää rauhassa sitten taas. minä, päivät, kirjat, monet pehmolelut, hiljaa supistut leikit.

suru vei minut. se teki melankoliaa, se teki sairautta, se teki minua mennessään. syrjään se siirsi hiukseni, kun vastasi lopulta suudelmaan. siitä tuli, ja minusta tuli, palmikoituja rantoja. ja niistä tuli. sinetteihin kietoutuneet törmät olivat kuin loputon kunniaväylä. viimeinen arvokkuus, sellainen, mitä hautajaisilla tavoitellaan. kerron, miten öisin ne reunustivat. mutten minä kuulu, en ole muuta kuin ääntä, en ole sen käyttäjä, en ole kertoja.

silloin surtiin itseä. hänellä ei ole näiden mustien pukujen ja ällöttävien vaihtamattomien nenäliinojen kanssa mitään tekemistä. suremme itseämme.

kohti samaa seinää. lopulta on vain pakko. se suutelee taas takaisin, upottaa kieltään syvemmälle, jotta voisin tuntea taas sen avuttomuuden. lapsena, lapsena. tukehtua.
televisio kuuluu kovempaa, en jaksa huutaa, minut otetaan vähemmän tosissaan, vaikka käymme yhteisymmärryksessä keskustelua hautauksesta äitini ja isäni kanssa. ja onhan veljeni, olen vienyt jo tarpeeksi. läheltämme ei ole kuollut lähiaikoina, siinä vain keskustelemme ja olemme hämmentävän yhtä mieltä. taidan rauhoittua.

mutta illalla olen yksin. he ovat muuta. hän menee töihin, hänkin kai, hän ei. se on käänteinen, se yksi viimeinen, viimeinen ovenavaus on kuin käänteinen.

olen yhtä dramaattinen ja kerron siitä sinulle. kuvitelmani, valheeni, rakkauteni, minä, sinä.  

perjantai 1. syyskuuta 2017
















sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan



sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.
humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.


Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.



tiistai 29. elokuuta 2017

pictures got broken





istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken
kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin
tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin
ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä


palan hiljaa paikallani,
 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen
sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden
 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan
lattia, rappukäytävä tai kuuntelija
tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös
pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä



torstai 17. elokuuta 2017

spinning around in white water


spinning around in white water







 kahvia on. 
vakavista ilmeistä huolimatta tosiaan.
heräsin tänään seitsemältä, siitä asti Radio Helsinki. pohdin samat kehät, mutta sentään olen hereillä. armollinen maailma pitää auringon vielä visusti peitteiden takana. turvassa. tänäänkin pitäisi jaksaa. 

sillä, vaikka miten siniset silmät ihmisellä fyysisesti on ollut aina, en ole löytänyt niitä. olen turhaa koettanut rakentaa niiden kerroksia, olen aina yhtä pinnalla. enkä oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. musta tuntuu, että tapahtuu muuttoa. vois kirjottaa päiväkirjaa, varmaan pelottaa, mitä siitä seuraa.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

over again



piti mennä jo nukkumaan. oon kehittänyt itselleni kahdeksan aamut ja viimeistään puolen yön kanssa saapuvan unen. se on tuntunut paremmalta kuin muistin. tai muistinko, en ole aivan varma.

mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, enhän tehnyt niin kuin suunnittelin. olen pettynyt, mutta ei voi murehtia loputtomiin. maalasin kuitenkin suhteellisen antaumuksella, pitää matkustaa kotiin vielä, tuntuu että se jäi siltikin kesken. ja niin sen kuuluu mennäkin. 

ennen, flow ja jälkeen. voisihan muotoilla monesti ja kääntää koukeroiksi, mutta kai silti haen vain samaa. ja ne olivat; ihania hetkiä. jos ne eivät olisi samoin olleet kuluttavia, liikuttavia, ei tietenkään olisi sama. tiedostan miten kuormitun, mutta sitten taas selviän. olen jälleen syönyt ja kaikki on ehkä järjestynyt hetkeksi.

kadotin juomapulloni mystisesti. ostin kympillä haaleanpunaista. että sellaista vain tänne.

maanantai 14. elokuuta 2017

onko lupa



(ennen tätä)

kesäpäivät ovat kuluneet toistaiseksi pitkälle kotitkotona. riitoja, välillä pystyn, usein suljen. 

hetket ovat etukäteen hämärtyneet ja aamuneljän herätykset kuuluvat etäisinä ja epätodellisina. ehkei ole olemassa epätodellisempaa hetkeä. se ei ole mitään, enkä voi lisätä sen olevan kaikki. tumma, häviävien tuoksujen suojelema, josta olen nähnyt paljon painajaisia siitä lähtien. ja ne, jotka ovat todellista, jos niin voi sanoa.  

 sälekaihtimet sulkevat hämärään ja pelkään herätä.

 joihin kerääntyvät kyyneleet. 
pidättelemätön, paino.

 kokoan hetken itseäni niille. mietin miten samaistuttavia ne ovat. minusta ei tule niitä, ne. niin kuin muka olisin jotain muuta, vaikka millä hetkellä hyvänsä olen.

torstai 13. heinäkuuta 2017

who you were




hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on







maanantai 10. heinäkuuta 2017

tai unia

käväistiin Turussa, jotta Pride-vierailu helpottuisi.
ahdistava kuun loppu. mutta elämme aluille.
sain itseni kävelemään keskustaan, olin tarpeettoman ylpeä siitä. 

raskaiden puiden tähdittämät tiheiköt ja jäätelösulasormiset lapset.

hyvin vähän jäljellä sisällä, on paljon epätasaista ja näkymätöntä kaikille
se tekee kaikesta kauniimpaa.
lämmöstä tulee puhaltavaa ja se asettaa mielentilani hädintuskin poikittain
silloin selviää. 



maanantai 19. kesäkuuta 2017

tell you how



mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet




valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.