caught my

Niitä sanoja,

 joita käännän saumoistaan

 käytän yhä uudestaan

 laitan ne toimimaan

Mitkä ovat tämän pisteen ääret, mitä minun ääreni, mikä luettelossa on minun pisteeni,

 mikä diagnoosini, tahdon nyt toisilta suunnitelmani.

tiedätkö nyt, mistä puhun

Mitenkään silloin

Puuteri.

Se mattaa. Kuljettaa mahdollisia täydellisyyden siemeniä mukanaan. Saattaa tuoda hymyn peilistä. Sillä peität, mitä peitettävissä on. Sillä silotat loppuun maalisi.  Tulostat naamasi.

 Heräät eräänä aamuna sirpaleisiin. Se saattaa johtua mistä vain. Tiputit sen, kului käytössä haurauteen, laatu oli vain yksinkertaisesti huono. Yhtä kaikki, et sitä viitsi enää edes yrittää koota. Se on hyödytön. Se hyödyttömämmäksi muuttuu sellaisen käsissä, joka ei osaa sen osiin oikein tarttua. Sellaiset ovat harvassa. 

 Se hajoaa kosketuksesta. Paloja jo miljoonia. Ne muuttuvat aina vain pienemmiksi. Muuttuvat pölyksi. Katoavat kuten valokeilassa vielä hetki sitten erottunut lentävä pöly. Sekin rajojensa ulkopuolella on aistien ulottumattomissa.

  Joku voi koettaa lohduttaa, yrittää koota. Tehdä jopa kaikkensa sen eteen. Saattaa hajota silti. Haurauttaan. Vahingossa. Valmistusvirhettään. Ei hyödytä. Pirstaleinen kuva alkaa hahmottua. Osta uusi, korvaamaton se ei ole. Ei koskaan ollutkaan.

  Sama turha. Sama joka silti saattoi pelastaa päiväsi. Saattoi kätkeä sinut. Saattoi piilottaa taakseen. Olla apuna. Olla nauruna. Kasvoilla. Vetää puoleensa, tappaa tunteensa.

 Tulee minustakin tähtipölyä. 

 Aikasi olet sitä kuluttanut. Kuollutta ihoa koristanut. Keskeltä se kulunut ensin. Reunatkaan eivät jaksa pysyä kasassa. Taittunut loisteputken valossa rumaksi. Antanut syyn muuttua tuhkaksi.

 Oli minulla yhtä täydellinen syntymäpäivä. Vaikkei sitä pitänyt edes olla. Lisää kysymyksiä. Paljon samoja. Syytöstä. Mutta sanoja, jotka tahdoin sanoa. Sanoja, jotka tahdoin kuulla. Päivä, johon saatoin taas pakahtua. Nieltyä itkua peitolla. Iloa ja onnea, kuten satujen lopussa.

Toiset ovat lokkeja, jotka saavat sähkösokkeja.

 

"Enkä unta saa, en unta saa."

Alunperin tämä oli oma pieni salaisuuteni. Blogini. Siksi en aio itsekkyyttäni pyydellä anteeksi, miten päivitystahti/-laatu on rapistunut silmieni/-ne edessä. Tietysti olen iloinen jokaisesta, joka on kuitenkin lukenut ja lukee hassuja ja vähemmän hassuja juttuja täältä.

 Tarina on lyhyesti tällä kertaa sellainen, että elämä ei tosiaan ole mennyt viime joulun jälkeen putkeen. Autuutta kestikin sen vuoden. Kliseisesti, mutta kovinkin paikkansapitävästi totean: elämä on. Apua on vaikea hakea tai saada, kun ei tiedä mistä kiikastaa. Loppujen lopuksi en ole yrittänytkään. 
 Vasta viime aikoina, tai kytenyt ajatus kesän puolesta välistä asti, olen joutunut myöntämään, ettei kaikki ole ollut hyvin. No niin; olipa taas 'lyhyesti'. Joten tarina jatkukoon. Epäilykset heräväät, kun missään ei ole mitään. Tarkemmin sanottuna mikään ei ole tuntunut tuovan iloa, enkä ole osannut nauttia mistään. Mietin, missä olen hetket viettänyt. Vain epätodellisia ja kaukaisia muistoja nousee mieleen. Tunnistan joitain hajuja, mutten muista mistä ne ovat tuttuja. Samoin toistuvia ääniä. Ja unia. Näitä lukuunottamatta ja nämä mukaan lukien; mielessäni päällimmäisinä pyörivät ajatukset negatiivisuuden noidankehää.
 Tilanteeseen ovat vaikuttaneet kasautuvat tehtävät (jaksamattomuus tehdä niitä), normaalia pahemmat itsetunto-ongelmat, suru, ajan puute, elämän yleinen sekavuus ja asia, jota en koskaan kuvitellut tuntevani: yksinäisyys. Nämä, tai lähinnä näiden toisiaan vahvistavan kombinaation, olen löytänyt vietettyäni toveja pohtien: mitä on tapahtunut? Seurauksena on ollut ahdistusta, huonoja ratkaisuja ja välinpitämättömyyttä melkein kaikkea kohtaan. Väsyneenä ei vain jaksa välittää tai kiinnostua.
 Omana pienenä salaisuutenani tämä siis alkoi. Projektina, jolla salaa tahdoin jotain saavuttaa omana itsenäni. Niimpä koen, että jatkaakseni eteenpäin minun oli selvitettävä asioita näin. Itselleni. Ja lievittääkseni jonnekin näiden sanojen väliin raskaaksi käyneitä salaisuuksien poikasia; päätin jakaa tämän selvityksen edes jollain tasolla täälläkin. Minulle se on tärkeää, vaikka saatan katua sitä piankin. Kaikkihan voivat lukea tämän.

Joten kaikki jatkuu. Nyt mieltäni riittävät lämmittämään tee ja kynttilän valossa vietetetyt hetket lähellä taivasta. Vilttiin kääriytyneenä. Sekä mykkäelokuva, jonka ääriviivojen seuraaminen saa väkisinkin unohtamaan päivänvalon ja siihen liittyvät vaikeudet. Eiväthän asiat ole huonosti.

Näin siis tällä kertaa. Loppuun voi klikkailla suuremmaksi omaksi ilokseen minun iloani; kotikoloani.

"Mulla on uusi naapuri, se muutti juuri päähäni. Sitä kaikki naurattaa, enkä unta saa."

Bodies in the Cemetery

Olen tullut tietoiseksi ruumiin rajoista. Tai oikeastaan tietoisemmaksi. Olen sen takia nähnyt valkoista ja kaatunut pimeässä. Valvon myöhään ja tuijotan ja kuuntelen. Niin kuin nyt voi kuvitella tekevänsä pimeässä; kuuntelee seinäkellon seukuntiviisaria ja seuraa digitaalisen kellon pistemerkintää. Jokaisella toistuvalla luvulla toive ja jokainen minuutti kauemmas eilisestä. Kummasti se pyyhkiytyy ja pyyhkiytyy kunnes lopulta tajuan, etten mitään ole kirjoittanut muistiin permanenttitussilla niin, ettei jälki pyyhkiytyisi pois. Edelleenkään en ole niin sairas, että tarvitsisi pyytää apua. Sillä olen erittäin kykenevä puhumaan.  

Muurahaiskeon päällisenä, kaiken kukkuraksi olen harhautunut ajattelemaan kesää. Unelmoimaan. Kiitos sen palasin todellisuuteen. Jo oli aikakin! Kelasin ennen havahtumistani kuitenkin vanhoja kuvia. Tai no viime kesältä vieraillessamme Suomen syövereissä. Puukkiksena voisin lisätä että tosiaan syövereissä; siellä peräpäässä nimittäin, koska sananlaskut ja Turku. Jos olisin jumalatar olisin ehdottomasti vitsien. Erikoistuisin puujalkavitseihin. Eri asia sitten, miten minua palveltaisiin, jotta arvon vitsien jumalatar pysyisi tyytyväisenä. Tai lähinnä miksi.

Kuvamateriaalia kuitenkin myös näyttelyn avajaisten jälkeen. Tunteet pinnassa Pinnassa. Kuinkas muuten. Sitten istuimme tuuleen ja annoimme viedä. Hiuksemme ja saippuakuplamme. Auringossakin käväistiin nopeasti. 

 Kyllä: tämä on kirjoitettu juuri niin myöhään kuin näyttäisi.

//näen jo auringonnousun.

Dead by April

Kevät. Virallisesti. Päätin, että se tosiaan on ja se alkoi nyt ja heti. Se johti sukkapariin: overknee ja ohuet sukkahousut. Sula ja kuiva aamu. Aurinko ja ateljee. Ompelupajailua. Markkinat ja sieltä itselleni lupaama synti: tyrnihunaja.

Siinäpä viikon päivitystä. Luvassa jonain päivänä ehkä vielä tosiaan jotain wanhaa, Suomenlinna ja muutama muu murunen. Murusia taisi jäädä myös kahvi/teehetkestä mutakakkuineen. Jäi, vaikka balettitunniltakin livistin.

Jotain elävää. Eihä se koskaan kadonnut, mutta silti tuntuu, että kaikki alkaa jälleen alusta. Ihmekös tuo, kun aika mene kuin siivillä ja pehmytvalkea on paikoin jo paljastanut suojelemansa pinnat. Hellässä huomassa se koko pitkänpimeän ajan pitikin korsia ja juuria. Kiitos sille.

Pitsiunelmia. Helene Schjerfbeckin Toipilaasta tuttu kevään vihreys oli eksynyt sovelletun taiteen taloon. Tosin oluttuopin saattelemana ja ilmeisesti hieman nuukahtumaan päin. Voi sitäkin. Ikkunaa ja valoa takanani. Puutaloa. Täydellinen pitsiunelmilleni. Täydellinen vastaanottamaan täydellistä vuodenaikaa täydellisine epäkohtineen ja täydellisyyksineen. Täydellisyys ja sanasta taisi mennä maku. Ei hätiä; suuhun jogurttikuorrute mansikka ja kaikki on jälleen hyvin.