keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Yes There Was a Little Bliss

Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
 Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
 Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
  Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
  Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.



Minulle tärkeitä ihmisiä osa joaikamones.
 Ihan vaikka jonkinmoisen vuosipäivän kunniaksi.
 Ja muistoksi siksi kunnes tulet takaisin. 
Yhdelle neiti Keväälle taannoiselta pakkaspäivältä.

Kiitos

torstai 24. tammikuuta 2013

Yes There Was an Opening



Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Yes There Was an Endless Story About Melting Shades

Kuten sanottua: arki ja kevään läheneminen. Aikataulut palaavat yhä tiiviimpinä kalenterini sivuille. Tästä johtuen tarinointi ja turinointi jää vähemmälle, vaikka löytäisikin siihen aikaa. Illalla on vaan valmis suorilta tein peiton alle. Kuitenkin tunnen jälleen tuon ihanuuden laskostuvan otteen: uusi jakso. Joka on kahteen edelliseen nähden täysi. Eikä ollut sarkasmia puhua ihanuudesta. Vaikka kuinka väsyttäisi, olen vain jotenkin niin täynnä intoa ja häkellyksenomaista iloa, että pitkä koulun ja siihen liittyvän ylimääräisen työn kanssa hääräys on kuin kauan odotettu loma, jota en edes tiennyt odottavani!

Mielestäni tällaiset 'haasteet' on ihan mukiinmeneviä. Menkään tekin mukeihin ja kertokaa sitten nämä kahdeksan satunnaista faktaa, joita haaste velvoittaa. Itse laitoin korvan taakse tämän - niin omaperäisesti: vaan jostain blogista, joka kulki samassa kategoriassa haasteen kanssa; 'satunnainen minulle'.Tämä blogi saattaa olla tuota samaa kastia sinulle, joten go ahead; haastan tässä vaikka sinut, jos virallisesti tän johdannon edes lopettaisin.

1. Oikeestaanhan mulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanottavaa. Siksipä kirjoitan. Sosiaalisesti erittäin vetäytyvä, vaikken täysin introvertti olekaan. Osaan kyllä sanoa mielipiteeni ja osallistua keskusteluun, kun A. sitä minulta kysytään B. olen sillä tuulella, mutta  ehkä tekstistä huomaakin, että vietän aikaa ajatusteni kanssa yli suositusten.

2. En ole koskaan sanonut tai oikeastaan ajatellutkaan tätä: olen urheilullinen. Olen harrastanut enemmän tai vähemmän liikuntaa koko elämäni noin viisivuotiaasta asti. Satubaletti, baletti, joku jumppakerho, ratsastus, taitoluistelu, rivitanssi, nykytanssi ja jazztanssi. Nämä siis kronologisessa järjestyksessä hieman limittyen keskenään. Vihaan saliurheilua, enkä ollut se paras koulun liikuntatunneilla, kun pelasimme jalkapalloa, joten kysyttäessä jollain muotoa 'oletko urheilullinen' vastaus on ollut negatiivinen. Mutta nautin liikkua. Käyn säännöllisesti lenkillä oikeastaan vuodenajasta riippumatta, kesällä rullaluistelen paljon, saatan lihastreenailla kotona itsekseni sekä käyn mielelläni aina, kun vain ehdin, zumbassa. Jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en ehkä tosiaan olisi se 'urheilullinen', mutta huomioonottaen että viikossa minulla on 4-5 tunia säännöllistä liikuntaa plus juokseminen sun muu, ja nautin kaikesta siitä ajasta, en enää halua kirkkain silmin vannoa itseäni lajin 'sohvaperunat' alle. Toisaalta: tekeekö tämä minusta urheilullista? No, voin leikkiä vaikka niin.

3.Tekniikka ja teknologia ei ole aivan ominta osaamista. Olisin täysin toivoton, ellei minulla olisi iskää ja kahta veljeä, jotka tietävät sitten minunkin puolestani ja pystyvät vääntämään edes joitain asioita minulle rautalangasta.

4. Suhtautumiseni syömiseen ei kai ole aivan normaali.

5. Asiat pelottaa mua aika usein. Koska pelkään, että mun pitää osata enkä osaa. Sitten pelkään suuria isoja asioita. Vaikka sfinksit: isoja ja minä siinä vieressä yhtä kuin ää kylmiä väreitä ja heikotus. Eikä minun tarvitse olla paikan päällä nimimerkillä heikotti taidehistorian tunnilla, kun käsittelimme egyptiä. Ei ole pakko lähteä egyptiin: pelkäsin pienenä Puijontornia Kuopiossa, suurta H-siltaa Heinolassa sekä Varkauden vesitornia. Korkeanpaikankammoa minulla ei ole. Mihin lie tällainen liittyy. 

6. Välttelin uutislähetyksiä suunnilleen ala-asteen loppuun saakka. Ne aiheuttivat valtavan määrän ahdistusta ja tätä kautta vielä suuremman määrän toistuvia painajaisia pitkäksi aikaa. Hullun lehmän tauti on aiheista kaikkein voimakkaimmin muistiin jäänyt ja muistan jokusen kyseistä aihetta käsitelleen unen todella tarkasti vieläkin. 

7. Hedelmät, vihannekset, valo ja suihkussa peseytyminen ovat iloni tuojat.

8. Valtavan mielenkiintoni kohde on perehtyminen ja perehtyvät ihmiset perehtymiskohteineen. Se, että tyyppi tietää lähestulkoon kaiken jostain aiheesta, on mielettömän omistuneisuuden osoitus. Esimerkkeinä roolipelit, bändit tai terveystieto. Varsinkin aiheet, joihin minulla ei ole ollut juurikaan, jos ollenkaan, kosketuspintaa, ovat mielenkiintoista kuunneltavaa, jos niistä intoutuu minulle selittämään.




Kuinkahan minun ja Kalevin suhteen kävisi, jos en suorittaisi säännöllisesti puiden/oksien kuvaushetkeä? Pointtina näissä tosin ei ole se, että puut. Vaan valo. Jee.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Yes There Were the Messy Ones

  •  Perjantai täynnä pohdintaa. Luvassa kuitenkin kaikkea muuta kuin syvällistä. Toisiinsaliittymättömiä kuvia. Postauksen nimi voisi olla kliseisesti 'Vain elämää', jollen kokisi kylmintä mahdollista negatiivisuutta tätä formaattia kohtaan. Se kun on niin positiivinen. Eikö erivarausten pitäisi vetää toisiaan puoleensa? 

 Niin tai näin, olen jotenkin täynnä kaikkea. Käsittäköön kukin miten tahtoo. Yhdeltä kantilta en ole ansainnut kaikkea ihanaa, mitä joululoma oli minulle. Olo oli muutamaankin otteeseen kuin milläkin hemmotellulla kakaralla. Parin ikävämmän joulun jälkeen oli ihanaa tuntea sekä oma onni ja ilo sekä myös lähimmäisten hymyt ja nauru ja toivotukset kaikki heleässä sekamelskassa. Uusivuosi sanalla sanoen 'minulle'. Nautin joka hetkestä. Syytän yleistä ihanuutta.

 Lisäksi olen täynnä tyhjää. Täynnä eksymistä. Onko minulla lupa tähän. Saanko viettää ihanaa aikaa, kun ei ole edes vuotta siitä, mikä tuntui määrittelevän tahtomattani koko 2012 vuoden. Toisaalta löydän muitakin asioita, joiden läsnäolo viime vuonna tuntuu nyt leimalta vain kyseiselle vuosiluvulle. Eivätkä ne liity iloon.
 Täynnä kuitenkin tulevaisuutta. Aika katsoa eteenpäin. Jatkaa. Kävellä oikeasti tien yli. Siinä on suojatie, eikä autoja tule. Luotan siihen. Ja tulevaisuuteen. Tulossahan on jälleen kevät (!!), jota edeltää vielä talvi (!!), uutta ja vanhaa ja ihanaa. Se riippuu minusta. Ei takkuisista hiuksistani, ei pettyneistä jaloista, ei naamioista, eikä valeista. Jälleennäkemisiä, juhlia, hyvästejä, henkilökohtaisuuksia, liisteriä, nukkumista, ylpeyttä, kipua ja kevättä. Sitä kohti.

 

Tarja Malinen: Tyttöjen talossa, Poikien huoneessa; Veistoksia ja valokuvia lapsista. 04.01.2013 viimeistä päivää Varkauden taidemuseossa. Ihastuin. 
minne hautaan kaikuvan metsän, varovasti sinne hiivin
muutun viimeisiksi vuorokauden rytmeiksi
suuntaan ne kohti itää, päästän vapaiksi säteiden päältä
haurastutan selkäni, luovutan haudan seinämiin
kyllästytän kaipuuni ja annan valua pois
seisoa ennen muita sateen katolla, tippua kun kaiut sitä vaativat
Kiitos ♥