torstai 28. helmikuuta 2013

Valkeaa, josta yritin etsiä mustikoita

Keijuja ja heidän pienen pieniä teeastioiden palasiaan voin palmikkoni suojista löytää. Ne tarrautuneet koko hauraudellaan minuun ja minun korvieni taakse.


 Yli puolet energiastani on viimeaikoina kulunut syömiseni vahtaamiseen. Luulen, että asiat ovat menossa parempaan päin. Kipeilyn jälkeen voisin uskaltaa lähteä taas juoksemaan. On jännittävää huomata, miten joskus niin vastenmieliseltä tuntunut asia voikin kutsua minua turhautumiseen asti. Se kaikki. Vähän kuin baletti: pitää rakastaa jopa sitä kipua.
 Pitkään tahdoin kieltää myös tosiasian: valkea kylmä on poistumassa luotani. Tekisi mieli levittää sen päälle lahjoja anteeksipyyntönä, etten niin paljon ole sen kanssa aikaa viettänyt kuin olisin halunnut ja mitä tunteeni sitä kohtaan olisivat edellyttäneet. Enkä vähättele; ei varmaan ole luvallista pitää jostain näin paljon. Minua lohduttaa valon ohessa kuitenkin tieto, että hauras ja kalpea tulee. Kevät. Olen pahoillani, mutta sitä rakastan vielä enemmän jos mahdollista. Sitten tulee se, jota suorastaan vihaan. Mutta kaukana se vielä on. Ennen sitä ehdin antaa niin paljon ympäristööni rakkautta kuin vain jaksan. Lupaan jaksaa. Rakastaa vielä enemmän.


Minulla päälläni kevään kunniaksi anorakkini. Rakas venäläinen huivini. Nuttura kera ylikasvaneen otsatukan. Uudet nilkkapituiseni. Elämä tuntui taas luistavan. Häpeän sitäkin: en jäälle tänäkään talvena ole päässyt.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Hullu, joka tajusi olevansa rikas



Vihasta ja ahdistuksesta kumpuaa lisää vihaa ja ahdistusta. Niin sanottu noidankehä on valmis. Samoin rakkaus ja positiivinen ajattelukin voimistuvat vain niistä itsestään. Onko kyse valinnasta? Tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio ja kehittynyt rakenne yhteiskunnassa toteutuvat, voisin vastata: kyllä. Vastuu siitä, voivatko läheiset hyvin, on huomattavasti kehittävämpää ottaa vasta, kun itse ottaa vastuun itsestään ja nimenomaan hyvinvoinnistaan. Ei voi luottaa siihen, että kävisi niin onnellisesti, että muut näkisivät ahdistuksesi ja uskaltaisivat yrittää auttaa. Itse en voi siitä kyllin kiittää.
Hyvä minä ja minun asiallinen tekstini.
 Kuvissa Verttinenherttinen ajankohtana digivalokuvauskurssi. Yksi niistä ahdistavaa pohdintaa aiheuttaneista asioista tämänhetkisessä tilanteessani. Tällä hetkellä enemmän tai vähemmän järkevältä tuntuisi jättää se kesken. Pimiökurssin rinnalla toivoin saavani siltä jotain. Mitä ilmeisimmin. Liikaa elämässä kuitenkin on kaikkea, mikä rasittaa minua jo pelkällä olemassaolollaan ilman, että minun tarvitsisi tehdä sille mitään. Siksi ajattelin nyt tehdä tietoisen valinnan oman mielenterveyteni kannalta, enkä ottaa ylimääräistä niin, että myöhemmin kaduttaa. Kyllä: tätä luokkaa ovat radikaalit päätökseni.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Omia ajatuksiaan on katsottava kauempaa, jotta voi nähdä kokonaisuuden. Et voi sanoa tuntevasi, jos voit nähdä vain valheita. Nähdä, että kaikki se ei tapahtunut vain sinulle vaan myös minulle. Kun kaikki muuttuu - ja se parempaan tulee muuttumaan - aion irtisanoa itseni lopuista. Sitten on enää se, mitä minä olen. Joka minä olen.

torstai 14. helmikuuta 2013

Etappi

Kiittää ja kumartaa vasta, kun koko show on ohi. Ja kiittää vielä kerran.


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Nurkkia, joilla olikin kädet

Aamuni alkavat aikaisin. Suuntaan tai toiseen juoksen jo yhdeksännettä lukua, aion lopettaa kymmenennen jälkeen. Ihan varmasti aion. Sitten kävelen kaksi väliä ja hyppään mukaan, kun joku sattuu juoksemaan ohitseni kolmannen vainioilla. Leikkaan kiinni unohtaessani portaat ja meinaan kaatua samantien takaisin jyrkkyyteen. Kymmenennen koittaessa en pelkää viisarien hidastumista; jatkan kunnes ne palaavat luokseni itkien voimattomuuttaan ja lisään vauhtia. Se tarkoittaa, että ne ovat minun ja minä niiden päältä voin asettaa tehtäviä. Eikä niiden auta kuin totella. Iltaan asti odotan ennen kuin jälleen kello lyö kiinni pakottaen minut viisareiltaan. Pakottaen maat lainehtimaan.
 Luotan, etteivät katkea. Tyyntäkin tulee.

 Minun jalkojeni alla hiekkalaatikko, kun kolistelen lapiolla siniseen muoviämpäriin. Siinä laatikossa lukematon määrä elämää. Minun valtakuntani, jonka koossapitävä voima on minussa. Ruohonleikkurin ääni on oma taustani. Olen turvassa valtakuntani puisten muurien sisällä. Siellä minulla on kaikki; ystävät ja perhe. Viisi koiraa ja vähintään kahdeksan suloista leijonanharjakania. Hevonen ja kolme tallia täynnä My Little Pony - ystäviä.
 Jalkojeni alla ei ole enää hiekkaa, vaan väistelen vettä. Valtameri, jota kierrän kävellen sen reunamia ja peläten tippuvani mustekalojen lonkeroihin. Minua häiritään. Menetän viisarit. Tipun ikuisuuden. Mutten uppoa. Leijaan vain pois. Kurkistan varovasti yli laidan. Ei ruohonleikkuria. Ei kukaan saa koskaan tietää, että epäonnistuin, että niin kaukana kävin, vaikka on vannotettu pysymään pihapiirissä. Tai ehkei kukaan saa koskaan tietää, että minua koskaan olikaan. Kadottanut taustamusiikkini, koittanut poimia itseni. Rippeeni. Hiekkalaatikosta, jota ei enää ole ollut viiteen vuoteen.




 



Tänä viikonloppuna olen laittanut asioita järjestykseen. Bloggerista huolimatta myös hieman ulkoasua. Tehnyt viimeisen kupen työn ikinä. Tehnyt matkan syksyyn sen johdosta. Kirjoittanut yhteensä neljä ainetta ruotsin ja ranskan tunneille. Poiminut sanan pasifismi. Juossut puolikuntoisena pelkästä juoksimisen ilosta. Ihastellut upeaa kuvausjälkeä elokuvasta. Kertonut ystäville jotain tärkeää. Kirjoittanut. Ylittänyt jään. Ikävöinyt pitkästä aikaa äitiä. 

Kiitos