Tuulta

 veressäni oli tuulta

sekä sitä suolaista piirakkaa vielä eiliseltä

vaihduin kesken yötä toiseen

ja pelot katosivat

sittemmin opettelin, miten sivuja voi kääntää

miten hevosilla ei ole välttämättä tarkoitus ratsastaa

että löydän unta joka nurkalta, vaikken voisi nukkua

lista, jota voi kirjoittaa yhä uudestaan

haluamani asiat ovat koko ajan uusia

kuten

viimeisiin uurteisiini ulottuvat maut

ja hopeinen huopa 

ja

joka alkaa uudelleen

toisto

täsmennys

tältäkö tuntuu kadota

joka alkaa uudelleen

ja tuntuuko tältä tuuli

ja kannanko

ehdinkö

vai

läheisriippuvuutta

 ihmiset ja hälinä muistuttavat erehdyttävästi toisiaan

 ne viihtyvät yhdessä enemmän kuin kumpikaan myöntää

 molemmat jäävät kaikumaan ahtaisiin talojen väleihin

siellä missä jalkakäytävät koettavat pitää valuvat räystäät ja ranskalaiset parvekkeet erossa toisistaan

autot ahtautuvat väleistä ja vyöryvät ihmisten tielle

kaikki sekoittuu lämpimän ja kylmän valon osuessa vuorotellen peltipinnoituksiin ja sateen valelemaan asfalttiin

niin sadevesi kuin ihmisetkin pakenevat asfaltilta ja tippuvat niille osoitettuihin viemäreihin, kunnes nekin ovat täynnä ja on rakennettava korkeita kerrostaloja asunnoiksi, joissa parhaiten säilyy sulkemalla oven

pitää sisällään ja ulkopuolellaan asioita, määrittelemättömän hälinän

 

hälinä ei myöntäisi läheisriippuvuuttaan, ja takertuu tiukemmin 

ihmisillä mekkoja, shortseja, puhetta hiljaisuudesta, projekteja, Saanan huiputus ja sosiaalinen media

Liitokset

mikä on totta
tuntuu uni, vaikka valvon
johtuu ehkä sanoista, joihin koitin tiivistää
pelkäsin, että menette
ja lopulta menimme

ensin tiivistää ja sitten hajota huonolaatuisista liitoksista
tuli sammuu ja tuntuu, että sammun sen mukana
tiivistää, ja sitten hajota, saumat tungen täyteen pelkoa
ei ihme, että kaikki muuttuu keinotekoiseksi vartissa

Koti, valo

Keltainen on keväälle. Kukat ja aurinko olivat. Olin liikkellä kotoseudulla, kuten niin moni muukin. Söin paljon mämmiä, tein kalenteriani, maalasin.

Ensimmäinen kerta kotona sitten Valon. Oikeastaan se sujui hyvin. Pari kertaa tunnetusti keskustelu kiihtyi suuntiin, joista en niin pitänyt, mutta joko tosiaan pystyn suhtautumaan asioihin tällä hetkellä niin eri tavalla, tai kerta kaikkiaan oli ihan onnellista aikaa. Aikaa on suhteessa vähän, olemme aina olleet kovin vahvoja persoonia, jotka ottavat helposti yhteen ja niin edelleen. Mutta lauantaina unta hakiessani kuitenkin tajusin, että kyyneleet putoavat silmäkulmistani. Ja sitten putosi lisää, kun tajusin, että se on jotain, mitä en ole koskaan kokenut. Onni ei kuulosta oikealle sanalle, mutta jotain sisäistä - no, valoa.

Tai vapaus, sekin on ihan hyvä sana.

kiertoradat

silloin elämästäni tuli kaukaista enkä muistanut juurikaan mennyttä, en sitä hetkeä, enkä seuraavaa tuntia. vain mitä pitäisi ja väärät kellonajat. hulluuden kiertoradat. samaan tilaan joutuminen kanssanne pelotti. etten voisi kieltäytyä. jonain päivänä olisivat tunnit. jonain päivänä kehoni ottaisi, lähtisi, syöttäisi minut peilille. jään yksin suuhun, ruokatorveen ja haaveilemaan raidallisista paidoista.

kehoni kulkee eri linjaa, talloo minut ja miehet. 
polttelee sifongilla 
ja löytää minut taas sesonkialennuksella.

 halpa kuin keväiset joulukoristeet, niin minä tahdon sanoa.
kuolleita rappukäytäviä ilman laitostaidetta, kuihtuneita tuoksuja, jotka eivät ole olemassa.

-Inkeri

takaisin

Tukholmassa viimeistään katsoin ympärilleni
melkein itkin ahdingosta
ja sitten taas helpotuin

nukuttiin vierekkäin ja kuvasin kahdet lakanat
ne pitää aina muistaa tallentaa
niiden kuilut ja loputtomat jokilaaksot
samoin kuin heijastusten arvaamattomuus
kun ne saattavat vain odottaa
ja katse kyllä etsii ne, ja ne huokuvat sillä hetkellä
edelleen arvaamattomina, odottamattomina
rakkaina

nautin H2Östä mitä suurimmin. siitä on kyllä aikaa, mutta olen vain niin onnellinen, että voin muistella jotain näin hyvällä. olitteko te?

en tiedä, olenko paha ihminen, kun katson ratsastusta Riosta. vähän pahan. mutta eipä se syntilistallani taas olekaan kummoista. se siitä.

 odotan tavallaan tosi paljon tulevaa opintovuotta. niin paljon kaikkea. tahdon tehdä, täytyy tehdä. mutta ennen kaikkea tahdon. vähän myös kutisee. kuten myös, kun kelaan taaksepäin syyskuun alusta. flow. flow.  

 mielialat heittelee. tavallista. hmm. ällöttää usein. mutta ei se näy.

 ♥

( m o r e ) concrete

aku tuli Turkuun ja viikko on kulunut

haven't me

tuntuu, että kaikki mitä tahtoisin sanoa ei löydy täältä
muttei ole muutakaan, eikä se taida löytyä muualtakaan

 ja ollakseen, minun pitäisi sanoa, edes jotenkin

mutten edes tiedä kenelle sanani osoitan
enkä soita hammaslääkäriin
tai mihinkään muuallekaan
mutten varsinkaan lääkäriin
enkä äidille
kyseenalaistan jo, miten saatan edes mennä kotiin jouluksi
vaikken mitään niin odota
olen niin eron ja puistattavan rutistuksen rajamailla
etten erota, mikä on totta
missä varjot oikeasti ottavat paikkansa 
ja kenen ne ovat

ikinä keksitkään, et enää koskea mitenkään

Flow'n jälkeen oon saanut siivottua. En oikeastaan uskonut sitä enää koskaan tapahtuvan. Kävin palauttamassa leffan filmariin keskellä yötä, kun niin tyypillisesti taas kerran sain bläkärin yhtä hyvään saumaan ja leffa jäi liian hyvin organisoimalleni työpöydälle. Ulkona oli ihanan viileää ja puin mekon, sukkahousut, neuleen ja huivin. Odotan niin baskerilämpötiloja! 

  Minun seurassani on yksi häiritsevä, en ymmärrä miksei se voi myöntää. Vihaan jäähyväissuukkoja, ne tuntuvat kaikista petollisimmilta. Ja ne ovat niin tosia. 

  Syksy jännittää hirveesti. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä, että en teekkään vielä kandia, enkä siitä, että olen alkanut pelätä omia juttujani. Tai ainakin pelko nyt ensimmäisenä tuntuu kuvaavalta, mutten tiedä, tuntuisi niin uskomattomalle, joskaan ei täysin absurdille omalla kohdallani. 

Siellä oli ahdistavuuteen asti ihmisiä. Nukuin sylissä Kampissa, kunnes haettiin viideltä aamulla kamat rautatieasemalta. Toisen kerran syötiin Marianne-kuulia ja Toffee Centereitä.

  Oon haaveillut koko päivän, että lähden ostamaan maalia. Enkä vielä ole soittanut.

 se, kun pyörretään päät
avataan käytävien kaiku
sen sävelet ruusuisten latvojen näköisiä
savuisia öitä, jotka eivät lopu loputtuaan
valonnopeus, joka kulkee lävitseni
eivät ne minussa käy

hion sen siemenet raastaviksi

olen monia asioita

olen naarmu

 keitettyjen mutta yhä loisteputkea muistuttavien valojen minä

on sinunkin silmissäsi 

vaikket sano ääneen

pyyhin tahrat paitaani

ahahhha

kuuntelen pitkästä aikaa taas rakasta XX:n Coexistia, erobiisejä. Ja pistän menemään tällaisia hampaita. Luin pitkästä aikaa kirjaakin, oikeasti tahtoisin vain käpertyä sänkyyn, en jaksaisi herätä huomiseen vuoroon, mutta menisiköhän se jotenkin niin kuin festaritamppaaminen: mitä väsyneempi on, sitä villimmin on riehuttava, ettei väsymystä tunne. Tai istua alas. Mutta silloin ei ehdi.

 Äiti sanoi, että ahdistukselleni pitää tehdä jotain, kun se kerta on niin jokapäiväistä. Sanoin tehneeni. Hää oli laittanu mulle halloumpastajuttua, se oli tosi jees, vähän liikaa manteleita. Olen pahoillani.

aikoja sitten, ajankohtainen avautuminen

Olin neljäntoista ja kerroin ystävilleni. Oikeastaan vain kokeillakseni sanojeni voimaa. En ollut varma. Mutta äitinikin tiesi silloin. Ystävänikin sanoivat tienneensä. Miten, kun en itsekään tiennyt. Mutta olen sen kyllä todistanut monta kertaa, että olen itse suurin muukalainen elämässäni, jota pelätä, josta olla varuillaan. Se epävarmuus hohkaa vain muualta takaisin. 

Olin helpottunut. Ihmettelin, miten juuri minun kohdalleni kävi sellainen tuuri, että sain rakastua tyttöihin. 

Seitsemän vuoden jälkeen kerroin äidilleni tänään, että seurustelen. Ainoastaan sen. Se riitti kyyneliin ja äitini itsesyytöksiin. Kyllähän se tästä. Kuten arvasin etukäteen. Tuntuu kuitenkin, että tämä on niin epäreilua, vaikkei responssi ollut pahin mahdollinen.

Siinä minä vain tuijotin upouusien Vansieni kärkiä. Sanat olivat shokki itsellenikin. Sitten itkin ja pyöräilin sateessa kirjakauppaan, kuten koska vain. Sade peitti minut, olin sille kiitollisempi kuin pitkään aikaan millekään samalla tavoin. Levittelin epäonnistuneita kalaverkkoja kotona. Huomenna taas töihin. 

Tarjosin Akulle berliininmunkin ja minulla oli pipo. Kuten eilenkin. Heinäkuussa.

hakaristi kesällä 2014

     liian monta kilometriä                                                                                        aivan suuni edessä

               ehdin aina vain alkuun                                                                                        nautin siitä

 tarkoitukseton                                                                                  rapisevin sormin  

vielä                                                                                                               lantioon, haaleaan, hyvään  vanhana                                                                                                                                                                      

vain keskelle

onko, onko sitä enää, enää, kun haukut minut, kun käännyt, kun puhun turhia, kun käännyt takaisin, kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun kun

silloin

 

letitä tukkani


vie, vie pois

haalean, makean,                                                                                     myönteisen   suloisen   kasvoni

 hataruuteni                                                                                                       sitruunaiset   painatukset

 

seurasin ja seurasin

katkoin kylkiluuni

toteutua, se kuvastaa parhaiten ahdinkoani

suurimpaan, syvimpään, sarkofagiseen pyhyyteen

raastettuihin sisuksiin

jotka eivät ole minun

vaikka tiedän, miten pahoin aika niihin otti

miten tahdoin edes osan itsestäni näkyväksi

kuinka paljon pahoinpitelin, miten nöyryytin

niissä toistuu kuorittu ihoni, josta te mittaatte puhtauden

sen miten kaukana olen

luotatte kuin minä, ilman

 

muovinen taivaani, hurskastelematon ja suora
 aikoja sitten
odotan vasta nyt kaikua
 siimojen sotkua

horisontin katoavan

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

Tällainen klassinen "pako kouluhommista". Käytiin Marian kanssa maanantaina illansuussa Ruissaloilemassa. Tai keijumaailmoimassa, miten sen ottaa. 

Ihan vain

     ja monille niistä

                vaikka tiedostan muuttuneeni itsekin

                          tiennyt
                                      pelänneeni

                                mutta nyt huomattavasti vähemmän

          nyt

      nousevat hämyisät kuvat

                              seuraavat ja edelliset
                                       massiivipuiset käytävät

 

                                                                           suussani tuntuvat ohuet helmet                    

 kierrän niiden porraskäytävissä  

kerään kättäni jäljessäni 

kun piti

 nyt

käyttämättömiä ruumiita

juoksin ohi kivusta huolimatta
ikävöin jo ennen maaliskuuta


muuten saattaisin ehtiä ylpeyteen
edes niiksi sekunneiksi, joita tavoittelin,
joiden vuoksi luulin

rinteeseen kadotan vapaan mieleni
edes hetken saan kasvoni

pelottavat raitansa
olen menettänyt otteeni, kiirehdin molempia suuntia
kun en oikein tiedä niiden pituutta
minne voisin palata, minne vielä kätkeä ja salata
olenko oikeasti liian kaukana
ei vielä siihen uskota

en minä kuten et sinäkään
käärin tunteeni yhä ylemmäs

eikö siis vielä
entäpä yhä 

säästä minut kysymyksiltä, 
kerro miltä niiden, sen ja meidän pitäisi näyttää
sait jo lupasi minut käyttää

we all became such fragile, broken things

 

yhtä kaunis, yhtä määrittelemättömän kova, kiiltävä

rakastan sen lähes ulottumattomissa, hajuton, ja silti tuoksutan, ja olen ensihetkistä täynnä

valkoisten seinien lehvistö saa rauhoittumaan, vaikka monesti tajuan heikkouttani harhaan

puhumatta, vai pulputa sanoja niin, ettei niitä ulos saakaan

vastaan samalla kylmällä, vastaan lusikan peilipinnalla, vastaan vain jollekin, en muista niiden nimiä

oli vain pakko päästä edes jokseenkin turvaan

antakaa se, antakaa tämä; ihan vain hetki, lupaan, voida taas luottaa