Turvaudun taas sanoihin ja tuntuu, että löydän jotain kadotettua. Vaikka se on silti koko ajan tuntunut ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saa enää mitään järjestykseen. Kuvastaako se ylipäätään elämäni tilaa? Varsin päinvastoin, tahtoisin sanoa, olisi hienoa, jos elämä olisi jotenkin perustavanlaatuisesti muuttunut. Onhan se, muttei noilta osin. Ja onhan se, mutta ei niin perustavanlaatuisesti, että siitä voisi kertoa hienoa ihmisyyden kasvutarinaa. Vaikka uhkarohkeasti taas itseni aukealle heitän, kun sanon, että todellakin olen kasvanut. Se ei varsinaisesti ole merkityksellistä tämän blogin kannalta, sillä olen jatkanut sitä, millä olen ollut liikenteessä; säilytän tämän itselleni sillä olen tehnyt tätä itselleni. Luonut keijumaailmoja, joissa viihdyn yhä.
Olen todella etuoikeutettu, välillä tuntuu, että on niin paljon sanoja, ja että niillä on niin suuri merkitys minulle. Minulla on sanoja, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti ole minun. Pitelen niitä vain. Ja järjestän. Ja samaan aikaan en ole saanut kaikkea purettua; kaikkea sitä hyvää, mikä on kuplinut minut täyteen niin, ettei laskuvesi koskaan tullutkaan. Miten sitten enää saa tyhjennettyä, otteen jostain päästä, keskeltä tuntuu liian helpolta katkoa. Jos en tietäisi mitä sanoa, jos vain alistuisin taas siihen hiljaisuuteen, jonka rikkominen ei enää auttaisi, minulle avattiin lasilaatikko, johon päästettiin myrkkykäärmeitä säännöllisesti. Armollinen lasilaatikko.
epilogi
Sanat, lauseet. Itsekriittisyys. Se se on. Minä käännyn puoleesi ja kyyneleet karkaavat. Hymyilet yhä ja vedät minut kiinni. Sinä saat olla, mutta minä olen tässä, kun valelet tervalla muovimaton. Autan silittämään sen pois. Keijumaailmat, kun kevät vie sinut näkökentästäni, hiuksesi suihimme, kirpputorilta eilen ostamasi tummanpuhuva huivi karaten kaulastani. Kevyt, kevät, kallio, levittäytyvät taaksesi, kun soitat hautausmaalta. Vain me voimme näyttää tältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi