maanantai 19. kesäkuuta 2017

tell you how



mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet




valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.