hulluimmat hetket viettävät jyrkkinä

horisontissa

päästä irti kynnyksellä, en ehtisi perääntyä

ei mikään ole sen enempää rehellistä

eivät suojatieni pimeällä

tai ajatukseni kääntyvistä käsistä

aloittaa alusta, kun kaikki on niin kesken

mikä sitten valheeni, mihin pakenen

 

Tuomiokirkon edestä, märkiä mukulakiviä

oikeastaan missä vain säässä

se on aina yhtä ihanaa

join ensimmäistä kertaa vuosiin kaksi kupillista teetä yhden päivän aikana

ja olin niin onnellinen siitä väsymyksestä, mikä minut sai vallata kotona

villasukat ja piparminttuteetä, tuntui niin hyvältä

en tiedä kauniimpia aamujakaan, ehkä siksi, että olen herännyt

elettyäni jo jonkin aikaa nukkumatta lähes ollenkaan

kesän aikana olen käynyt huomaamattani korkealla

absurdeja laskevia iltoja 

kaikki on oikeasti vaikeampaa kuin uskoisit

ei se mitään, päätin 

 

hei te siellä, teitä on jo niin monta, tervetuloa♥

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

Matkallani etelään

Paljon.

 Juhla

Teetä aina kun vain jaksoin nostaa käteni korvalle. 

Kuljen kertomatta minne. Nyt huoneeni tuoksuu niin, että paljastaa kuten oma unohdukseni.

Pyjamaraitaseinä. Itsenäisiä mansikoita. Palautan mieleeni rakkautta.

Paljon kaikkea. Helsinkiä, Turkua pääsykoetta. Levyjä ja iltoja. Päivät eivät ole mitään. Ja minä siihen turhaan. Olevani jotain, vaikken ollut lähelläkään. Soitan portailta ja itken vasta kun avaat oven. Näet mitä käsissäni kannan ja suljet. 

Matkaan jo kohti länttä. Iloitsen sateesta ja menetän itseni taas, kun lyhtypylväät liimautuvat kaksiulotteiselle kalvolle.


Valokuvia. Minä pysähdyn hautajaisten kohdalla.

Yhtä viikon, yhtä määrittelemättömästi ja yhtä sitten syksyn. Unohdan kokonaan, eikö vain.

Palaisimpa takaisin; en enää lähtisi.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Nouset aamuisin

Sen luona kävelee edes ja takaisin käsikädessä. Täynnä sanattomuutta, vaikka jokainen molekyyli tuntuu suorastaan säteilevän ympärillä musiikkia. 

 Se on vanhaa karusellimusiikkia. Sellaista, mikä aina vetoaa, mutta samalla pelottaa. Tulee tunne, että kiipeän vielä äidin avustuksella haalean lilan hevosen selkään, hevosen silmissä innostus tulevasta kierroksesta. Yllään kulunutta kultaista, minulla mekko, kuten joka päivä alle kouluikäisenä. Kuvittelen itseni salaa myös lapsuudesta tuttujen äänikirjojen maailmaan. Valitsen Maija Poppasen ja muistan aukeaman, jolla Miss Mary Poppins johdattaa karusellihevoset kohti sekaestelaukkarataa.- Muistan miten ylpeä olin tietäessäni enemmän kuin vanha tuttu miesääni kasetilta minulle puhui. - Tuo aukeama oli tarinan kohokohta. Ihmeitä ja kaikki oli mahdollista. Kun karuselli lähtee liikkeelle, olen siinä ihmeiden maailmassa. Ja vaikka niin sanotusti ohitin karuselli-iän, tahdoin silti käydä sellaisessa, koska niin olin aina tehnyt ja siitä luopuminen tuntui luonnottmalle. Sitten viimeinen karusellikierros. Huvipuiston pienin karuselli. Vähiten hevosia. En muista, mitä silloin tapahtuu, mutta sen jälkeen olen varma, etten enää koskaan aio sellaiseen kiivetä. Ei yhtäkään haaleaa hevosta. Musiikkikin kuuluu vain ajoittain niin, että sen aktiivisesti tiedostan. Muuten sitä en edes muista, kytken pois päältä elämästäni. Eikä kukaan muu sitä voi enää käynnistää nauraville kasvoille kuin minä. Olen jälleen monen onnen välissä.

 Se ei ole vihainen, vaikka ilmassa on vaikeutta. Mustalla sateenvarjolla me voimme ikuisuuden ja mahdottomuuteen katsella taivasta. Se lepää ja pitää meidät paikallaan, vähän ravistaa, kun meinaamme nukahtaa. Se ajastaa pommin. Sillä suunnitelma.  Pidän kädestä ja pitää takaisin. Olin unohtanut Maija Poppasen, mitä hän opetti sateenvarjoista ja karuselleista, sateen ja miten valo on parasta, kun se saa kadota, miten se saa kiiltää taivaana varjolla. Siellä, missä pidämme toisistamme kiinni. Emme aio pudota yksin.

Omistettu sateelle, serkuille ja sateenvarjoille.♥

Näetkö sen kuoren, jota pinnoitan yhä harmaammaksi?

 

Ääriviivat

Ajettiin toisaalle. Metsäteiden sylissä, kallioilla ja jäkäliä silitellen vietimme reilun puolituntisen. Ei kumpikaan kuitenkaan mitannut aikaa, joten loppujen lopuksi on vaikeaa sanoa, kuinka kauan ajaton aika ehti pitää meitä hyvänään. Tarpeeksi kuitenkin, että värejä ehti tulla ja lähteä.  Tarpeeksi tosiaan, että aika ainakin omalla kohdallani ehti hämärtyä samoin kuin aurinko leikki pilvien seassa ja soi vain satunnaisia katseitaan Sikokallion kahdelle seikkailijalle. Eipä sillä väliä, sillä alkukesän ärhäkät hyttyset olivat liikkeellä ja tahtoivat myös piinata seikkailijoita. Mutta niin Kalevi hyppäsi kourasta toiseen ja ikuistettin keijuja, satumetsiä ja värejä.

 Koin ensimmäistä kertaa auton sammuvan epävarmuuteni alaisena. Sain kesän ensimmäiset hyttysenpuremarykelmät jalkoihini. Silitin ensimmäistä kertaa jäkäläpeittoa. Pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun Monopoly valvotti pitkällepitkälle yli puolen yön. Ensimmäistä kertaa näin jalkojen taipuvan luonnottomasti hypyn aikana. Ja ensimmäistä kertaa pääsin näkemään, millaiset ovat ne pellot, joista niin usein olen ehtinyt haaveilla. Toivon, että niitä löydän lähempääkin, että haaveni toteutuu. Tuo sie ne mansikat.

  

Lopulta palasivat värit ja aurinko. Sitten satoi. 

 Iisalmi antoi minulle myös kesän ensimmäisen veneajelun. Ja jälleen tunsin sen, minkä usein tunnen vasta keskikesän mökkireissuilla: kesän alkamisen. Tuuli, aurinko, vesi. Mikään ei ole niin kuin se tunne ja kiitos sen voin ehkä alkaa tosiaan elää kesässä ja ottaa ilon irti näistä päivistä. Sen mukana on tullut päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet itsekkäitä. Mutta olen noina hetkinä samantien päättänyt, etten ole velkaa ja tehnyt kuten olen itse tuntenut parhaaksi.

 Sain myös, mitä salaa haen reissuiltani serkkuni kanssa: elokuvasivistystä. Tällä kertaa pääsin kahden uuden elokuvakokemuksen lisäksi kokemaan behind the scenes. Neljä tuntia (anteeksi tuotesijoitteluni) Filmtownin epävirallisena harjoittelijana. Kukapa ei olisi aina halunnut tietää, miten systeemi toimii ja mitä virkaa toimittavat oikeasti välillä toimettomilta näyttävät tyypit tiskin takana? Niin: en minäkään ole sitä aina miettinyt, mutta tajusin että pitkään olen sitä kuitenkin pohdiskellut. Nyt tästä tiedän jonkin verran enemmän ja jälleen olen sivistyneempi. 

Kuten käväisimme menninkäisen kanssa lapsuudessa. Kuten teimme mitä suunnittelimme ja suunnittelimme lisää. On aika edetä ja juoda lisää uutta rakkauttani: greippimehua. Eikä mikään ole kai muuttunut. Ei naurusikaan.

Piirrän ääriviivat sänkyyn, josta nouset aamuisin.

suuria kuvia. suuria toiveita. ja suuria voimia. suuria sanoja, joiden lukemisesta sinua kiitän.

Princess Diaries

 

Kevätsade on yllättänyt minut lauantaiaamuna. Sen saattelemana seurasin värikkäiden sateenvarjojen liikehdintää. Sen saattelemana talsin itse suojattomuuttani valuvin latvoin Taikkarin kirpparille ja takaisin. "Itke vaan; ei kukaan huomaa sitä tässä säässä."

Perjantaina hymyjä ovellani. Haleja, joissa uin muutamaan otteeseen illan aikana. Ensimmäistä kertaa teen vohveleita. Skonsseja, jotka ovatkin muffineja. Punaiset ruusut ja karsimatonta rairuohoa. Sitten yhdet. Kohta toiset, kolmannet ja neljännet. Vielä viidennet ja kuudennet. Kenkäparit eteisessä. Ja ne kaikki tulivat, koska pyysin.

  Omahyväisyyttäni halusin juhlistaa itseäni. Kahdeksaatoista vuotta, jotka viikko sitten täyttyivät. Sen innoittamana luulin, että voin tehdä mitä lystään ja järjestin jekkukestit. Kestit, joiden teejuopottelu vaihtui alkumaljaan, simaan ja mustaan juomaan, joka nimettiin koksaksi. Eli varsinaista. Varsi ja naista. Kuten nimeltämainitsematon kissa koristamassa suklaamunan kuorta ja sisältöä. Kohokohtana tietenkin kortit. Ja minä kun luulin, että syntymäpäiväni oli jo. 

On Doris, Ballerina, raparperipiirakka à la Venla. Fazer ja Pirkka. Vaihtelevasti vohveleitakin. On Henna, Venla ja Hertta. On Riina, Saimi ja Reetta. Jokaiselle jotakin, jokaiselta jotakin.

 Aamiaiseksi prinsessakakkua ja kuohuviiniä. Olenhan prinsessa ja pahemman kerran halailtu sellainen. Mutta onnellinen.

 

Tätä olen toivonut. Valehtelematta jo viisi vuotta. Maailman ihanin tyttö. Kiitos mummi.

Siellä valoa, mistä olen etsinyt. Pastelliliidut, kirjekuoria ja vähän vielä tiskiä.

Se marssii kohti minua. Loppumatkasta tunnen jo riemua, kun se valuu poskillani. Askel lähempänä ja askel kauempana. Tulossa on Tukholma, ehkä pääkaupunkiseutua, viimeinen jakso ja tanssiesitys. 

Menninkäinen. Taivuttelee nilkkojaan ja oikoo ranteitaan. Koko talven hän on nukkunut talviunta. Hieroo unisia silmiään kuin veturi lapsuudesta. Kun sataa, ei hievahda. Pystyn laskemaan jokaisen pisaran lasittuneesta katseesta. Se kaikuu ja vielä sekuntien päästäkin voin erottaa kaukaisia häivähdyksiä äskeisestä. Tyttö, joka rakastaa kevättä. Joka rakastaa tähtiä. Joka ei kasva isoksi. Jolla kortteja pinoksi.

Oi! Ja Bon anniversaire Kalevi ♥

 Merci beaucoup à tous ♥

L'automne

Niin monta uutta päivää vierähtää ja kuulen sateen sipsutuksen, joka aamu. Varovasti; hyvin varovasti se askeltaa. Sitten kaikki hukkuu alle. 

Yksi toisensa jälkeen seuraamieni blogien merkinnät istahtelevat toistensa päälle uusimpien merkintöjen listalla. Joku kiroaa syksyn ja sen kurjan sateen sinne, mistä se yleensä tuleekin. Luen ja toinen hymyilee syksyn värejä. Iloitsee Hai-saappaiden kirjoa. Kolmas on rakastavinaan, vihaavinaan ja neljäs esittää sarkastisen kommentin ja vastauksen omaan  mietteeseensä. Sitten on niitä, joista on parempi joko unohtaa koko syksy joko siksi, ettei se heitä juurikaan kosketa tai siksi, että kielteinen asia suljetaan pois (tiedostaen tai tidostamatta). Enhän luokittele mutta. Sitten luen yhtä ja samaa blogia; syksysyksysyksysyksysyksy. Syksy.

 

 Hyppy avaruuteen. Jos totta puhutaan niin leikin kotista. Yritän pitää kiinni arjesta. Silti hahmot lapsuuden leikeistä tunkevat mieleeni kuin tuhat sateen peittämää aurinkoa. Niin; eihän sekään ole mahdollista. Paras ystäväni kertoi, että olin aina leikeissämme äiti. Nyt tuntuu, että olen se kakara, joka passitettiin aina kotiarestiin, ja joka lopettaa leikin kesken heti, kun se alkaa käydä epämiellyttäväksi. Tuttua. Silti olen kuitenkin 17 - vuotias, enkä viisi vuotias kakara. Aika muuttaa, ikä muuttaa, vuosi muuttaa; ihan kuin sekunnit, kun mietit livistätkö hammaslääkäriltä vai käännätkö kasvot myrskyn silmään. Valinta kai sekin. Mutta myrskynsilmään: siellähän on rauhallista, tyyntä ja mikä parasta; hiljaista. Ja yksin voisin siellä vain istua. Kyyryssä: kuin mikäkin häkin nurkkaan ahdistettu eläin. Mutta se on salaisuus. Se, että viihdyn hyvin yksin. Olen ristiriidassa tässä asiassa. Haluaisin tietää asioista ja olla mukana. Silti, jos annetaan valintatehtävä olotilojen "sosiaalisessa kanssakäymisessä" ja "hiljaa omiaan miettien" valitsen jälkimmäisen. Ja suutun, kun häviän itselleni. Kun joudun myöntämään, että olen itse se hemmoteltu kakara, joka joutuu arestiin, kun muut leikkivät kotista. En voi päästä tilanteesta muuten kuin lopettamalla leikin ja juoksemalla vanhemman luokse kantelemaan muiden kiusaamisesta. Eikä asia ole niin.

   Voisin herätä hymy kasvoillani. Tuntea makean veden huulillani. Tippuvan veden äänen ja riutuneen kropan. 

 Se vaatii enemmän kuin kotileikin. 
Luultavasti myös enemmän kuin syksyn.

Inkeri.

Flower shower

 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 

  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.

Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  

Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.

Myth

 

Heitän noppaa ja etenen. Käännyn risteyksessä ja jokainen askel vie pois. En kuitenkaan usko, että mikään muuttuisi. Tai, että joskus löytäisin sen, mitä lähdin etsimään. Tunnen silti olevani lähellä. Se tuntuu kutsuvan kuin Eldorado 1500-luvun espanjalaisia konkistadoreja. Se houkuttaa kuin kulta ja lumoaa; johdattaa maailman ääriin vain, jotta näkisi pettymyksen valuvan kasvoilleni. Ja miten lie; hiipuuko intoni etsiä enää yhtään mitään niin kuin lopulta kävi kaikille Eldoradonkin etsijöille. Se tarkoittaa kokonaisuuden hyväksymistä. Etten saavuta. Ja silti en luovuta.

Monta haavetta toteutuu. Monta olen jo unohtanut. Asioista haluan ajatella, että ne ovat mahdollisia. Asioita haluan muistaa niin positiivisesti kuin mahdollista. Ja vihaan riitoja mahani kanssa. Undulaattien kujerrus valittaa huomista. Sataa. Tulee satamaan. Ehkä näen säteitä hupun takaa.Ehkä kuljen satamaan katsomaan ruosteen etenemistä.

  On vaikeaa saada yhteyttä omaan päähän. Mistä todella unelmoin ja mitä todella tahdon. Löydänkö oman Eldoradoni jostain muualta. Juuri nyt tosiaan tuntuu, että olen lähellä sitä kaikkea. Lähellä lyhtypylväiden palaneita lamppuja.  Jonain päivänä aion pysähtyä. Laitan uudet mustat kangas nilkkurini jalkaan. Laitan farkut ja mustan teepaitani. Makaan lattialla ja mietin. Tahdon saada yhteyden itseeni. Tahdon elää hetkessä ja eristää itseni päiväksi tästä maailmasta. Edes hetkeksi. Ja sen hetken löydän, kun vesi ropisee kattopeltiä vasten. Jos tunnen oloni laihaksi kuuksi menen ulos makaamaan valkoisessa paidassa. Otan kuvan sateesta ja jälleen on suunniteltu päivä, kun minun tulisi elää. Jotta kaikki onnistuu, on kaiken pysyttävä itsekurini hallinnassa. Sen vaadin itseltäni. Sen vaadin maailmaltani.