luotasi

rosmariinin latvat 

ruopatut muonat

luotasi ikävöin roskakatosta

ja ruotoja leipälautasen reunalla

laitan ne silmieni takana kunkin omalle sivulleen
kehyksessä latinaa ja ruskeaan taittava pohja


saavut, kun meri käy
ripustat kaulaani kohinan
ja kerrot taas jääneesi saarille
hymyilen ja vaadin saada kuulla kaiken

Sanomalehtisuu

Ne räjähtävät, eikä happea kulje. Tämä on tuttua; kun suljet ikkunat, ovet, verhot ja lukitset minut aloilleni. 

Tukin suusi sanomalehdellä ja kiireettömyydelläsi. Kun silmäsi välttää, silitysrauta polttaa sormesi kiinni lautaan. Kurota vain puhelimeesi, jätit sen vessaan. Oksennat imuroimattomalle matolle ja minä olen sopinut jo muuta kuin sinut. Tarkistan vielä, että väliovi menee kiinni. Ole hiljaa, kävin eilen kaupassa.

pitelen

Turvaudun taas sanoihin ja tuntuu, että löydän jotain kadotettua. Vaikka se on silti koko ajan tuntunut ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saa enää mitään järjestykseen. Kuvastaako se ylipäätään elämäni tilaa? Varsin päinvastoin, tahtoisin sanoa, olisi hienoa, jos elämä olisi jotenkin perustavanlaatuisesti muuttunut. Onhan se, muttei noilta osin. Ja onhan se, mutta ei niin perustavanlaatuisesti, että siitä voisi kertoa hienoa ihmisyyden kasvutarinaa. Vaikka uhkarohkeasti taas itseni aukealle heitän, kun sanon, että todellakin olen kasvanut. Se ei varsinaisesti ole merkityksellistä tämän blogin kannalta, sillä olen jatkanut sitä, millä olen ollut liikenteessä; säilytän tämän itselleni sillä olen tehnyt tätä itselleni. Luonut keijumaailmoja, joissa viihdyn yhä. 

Olen todella etuoikeutettu, välillä tuntuu, että on niin paljon sanoja, ja että niillä on niin suuri merkitys minulle.  Minulla on sanoja, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti ole minun. Pitelen niitä vain. Ja järjestän. Ja samaan aikaan en ole saanut kaikkea purettua; kaikkea sitä hyvää, mikä on kuplinut minut täyteen niin, ettei laskuvesi koskaan tullutkaan. Miten sitten enää saa tyhjennettyä, otteen jostain päästä, keskeltä tuntuu liian helpolta katkoa. Jos en tietäisi mitä sanoa, jos vain alistuisin taas siihen hiljaisuuteen, jonka rikkominen ei enää auttaisi, minulle avattiin lasilaatikko, johon päästettiin myrkkykäärmeitä säännöllisesti. Armollinen lasilaatikko. 


epilogi

Sanat, lauseet. Itsekriittisyys. Se se on. Minä käännyn puoleesi ja kyyneleet karkaavat. Hymyilet yhä ja vedät minut kiinni. Sinä saat olla, mutta minä olen tässä, kun valelet tervalla muovimaton. Autan silittämään sen pois. Keijumaailmat, kun kevät vie sinut näkökentästäni, hiuksesi suihimme, kirpputorilta eilen ostamasi tummanpuhuva huivi karaten kaulastani. Kevyt, kevät, kallio, levittäytyvät taaksesi, kun soitat hautausmaalta. Vain me voimme näyttää tältä. 

Kymmenennettä vuotta

Tajusin, että kirjoitan tätä blogia kymmenennettä vuotta. Tai ainakin se on olemassa. Välillä kirjoitan, välillä julkaisen, välillä käyn katsomassa jälkikäteen. 

Seitsemän vuotta myöhemmin pitäisi olla tilanteessa, jossa graduni on valmis ja odotan tutkintotodistusta valmistuvaksi. Virkkeen aloitus paljastaa jo, ettei näin ole. Näin ei ole monen masennus- ja mielialavaiheilun jälkeen. Rakastumisen, erojen, rakastumisen jälkeen. Vaikka oikeastaan en kaikessa uushenkistymisen aikakauden rantatuulessa ajattelekaan asioiden tapahtuvan varsinaisesti ennen ja jälkeen. Tai ainakin tässä kohtaa "jälkeen" tuntuu deterministiselle, jopa fatalistiselle ajatusyhteyksineen. 

Tämä on varmasti myös aikaa, jona ihmiset eivät ole jaksaneet itseään klikkailla pois "lukijoista", koska kelläpä olisi google-tili, jolla käydä läpi blogger-käyttäjän 2009-2012 -listoja. Tämä some ei kuormita niin, että tarvitsisi edes karsia. Tämän päättelen siitä, mitä tilastoissani lukee, vaikka välillä salaan sanani, huokaan perään raskaasti.  

Äiti ei ole soittanut ja pelottaa onko jotain käynyt. Minua on satutettu. Olen antanut anteeksi.

Nyt toivon, että saan kirjoitettua. Toivon myös, että minusta lähtee ääntä. Tahdon mahdollistua, mahdollistaa. Nyt toivon, että kevät pitää minut sylissään, kuten keväät tähän mennessä. Ne ovat niin kovin minulle voimaa, valoa, hyvää, rakkautta. Juuri nyt olen väsynyt, seinillä, verhoissa, kuten varmasti kovin moni muukin. 

Vähän uhkarohkeita sanoja, myönnän.