se, kun pyörretään päät
avataan käytävien kaiku
sen sävelet ruusuisten latvojen näköisiä
savuisia öitä, jotka eivät lopu loputtuaan
valonnopeus, joka kulkee lävitseni
eivät ne minussa käy

hion sen siemenet raastaviksi

olen monia asioita

olen naarmu

 keitettyjen mutta yhä loisteputkea muistuttavien valojen minä

on sinunkin silmissäsi 

vaikket sano ääneen

pyyhin tahrat paitaani

ahahhha

kuuntelen pitkästä aikaa taas rakasta XX:n Coexistia, erobiisejä. Ja pistän menemään tällaisia hampaita. Luin pitkästä aikaa kirjaakin, oikeasti tahtoisin vain käpertyä sänkyyn, en jaksaisi herätä huomiseen vuoroon, mutta menisiköhän se jotenkin niin kuin festaritamppaaminen: mitä väsyneempi on, sitä villimmin on riehuttava, ettei väsymystä tunne. Tai istua alas. Mutta silloin ei ehdi.

 Äiti sanoi, että ahdistukselleni pitää tehdä jotain, kun se kerta on niin jokapäiväistä. Sanoin tehneeni. Hää oli laittanu mulle halloumpastajuttua, se oli tosi jees, vähän liikaa manteleita. Olen pahoillani.

vähäsen

Tahdoin tulla tännekin vähän hymyilemään. Varkauskoti helli viikon, sitten jo takaisin tänne toisaalle. En ole vielä purkanut matkalaukkua, penkonut sieltä vain hiusharjan ja saippuan. Laitoin eväsbanaanin odottelemaan kenkien päälle, siinä se on vieläkin. Ostin uuden kameran. Käytiin serkun ylioppilasjuhlissa ja mulla oli pitkästä aikaa ihan nätti olo, vaikkei sitä ääneen saakaan sanoa. Odottavat vielä ihanan epämääräiset ilmat, hetket, pysähtyneet ja vilkkaan vilkkuvat. Rytmiltään tippuvat. Nyt on kesäkuu.

skies and cliches

vie minut jo toisaalle, olen niin käskenyt ja toivonut siitä asti
sääntöjä painelit hellästi ohimolleni
minä kuolin jo silloin
autoin sinua nousemaan 
avaamaan verhoja, jotka sumensivat useamman taivaan, pilvetkin ja selkäsi
on luonnollista, että sen jälkeen minua ei ole
enkä minä haraa vastaan, kun kerrot niistä ikkunoista, jotka voit piirtää lävitseni
suoraan läpi kadotettujen ruumiideni, jotka sinäkin lupaat kadottaa
ne säännöt sinä lasket uudelleen viereemme
toivon taas, vie minut toisaalle
minä kuolin jo silloin

show you

täydellisiä ilmeitä, säälittäviä ympyröitä

onhan silläkin järkeä, suruttomia ruuantähteitä

miten voisinkaan selittää

Näin minä

Kävin tänään shoppailee torilla. Näiden lisäks täydensin vihdoin lemppariteetäni varastoon ja söin mansikoita. Noi viisi salmiakkisuklaamantelia on muuten aivan parasta; tuomitse vasta kun maistat. Mutta en ite ois ikinä uskonu että tällaisista tykkäisin, mutta mulla onkin ollut tässä nyt orastava salmiakkivaihe, joten ehkä kaikki vaan menee. Sit elvyttelin yrttejäni.

Ja vihdoin hankin itselleni Iittalan Filippa Kn lautasia, no olihan ne melkein puoleen hintaan. Heart Iittala Outlet.

Kiitos sinun ja yöllisen keskustelun, vähän helpotun. 

Hei, mitä ihmettä unohdin tältä vuodelta; kesä! Kesä valmisti muutamia lakillisia ja lakittomia, kuvailin jo paria; ottakaa toki yhteyttä, jos tartteisitte kuvaajaa. Oon ihan kiva kyllä, ja kuva kun kuva; melkein kaikki mahdollista. 

Jesjes!  Olipas spontaania. Kuva viime viikonlopulta.

Kaisa

Joulukuun vikana viikonloppuna kävin Savonlinnassa kuvaamassa ihanaa Kaisaa ja hattua. Siinä vasta kanteletar♥

Palataan asiaan

Heipähei ihanaiset ja kiitos jälleen vuodesta♥
 

Hymy jouluaattoiselta latvatakkutytöltä. 

Lyhyestä virsi kaunis kai sitten. Pohdin vuosipostauksen tekemistä ja pyörittelin monta luonnospostausta luettelon jatkoksi, mutta mikään ei tuntunut lopulta miltään, vaikka viime vuoteni oli täynnä vaikka mitä, mistä kirjoittaa. Aika sinänsä kuitenkin tuntuu menettäneen merkityksensä, minkä etenkin uuden vuoden vaihtuessa huomaan; miten vähiten koko vuonna tahdon luvata tai päättää yhtään mitään
Mutta tosiaan Yes There Was season 4 alkaa! Olisiko teillä jotain erityistoiveita ehkä postausten suhteen? 

Kuitenkin kiitän jälleen teitä sekä toivon teille täksi vuodeksi paljonpaljon rakkautta, kiitos ♥

Takaisin

Kukapa ei kesästä pitäisi? 

 Jo paatuneeksi kesän vihaajaksi ehtineenä, oli hämmennys suuri kun valitsin tietoisesti sen puolen jokea, jolle ilta-aurinko hymyili, tietoisesti istuuduin portaille kääntäen kasvot silmät ummessa lämpöä kohti, ja huomaamattani aloin hymyillä. Liekö Turku tehnyt tehtävänsä 'tois pual jokke'. Söin vielä banaaninkin.

En ole pitänyt mistään pitkään aikaan kuten pidän viimeisestä kuvasta.

Mutta suolaan ja tomuun jäävät jälkeni

Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.

 Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. 
 Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.  

En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. 
 Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Nouset aamuisin

Sen luona kävelee edes ja takaisin käsikädessä. Täynnä sanattomuutta, vaikka jokainen molekyyli tuntuu suorastaan säteilevän ympärillä musiikkia. 

 Se on vanhaa karusellimusiikkia. Sellaista, mikä aina vetoaa, mutta samalla pelottaa. Tulee tunne, että kiipeän vielä äidin avustuksella haalean lilan hevosen selkään, hevosen silmissä innostus tulevasta kierroksesta. Yllään kulunutta kultaista, minulla mekko, kuten joka päivä alle kouluikäisenä. Kuvittelen itseni salaa myös lapsuudesta tuttujen äänikirjojen maailmaan. Valitsen Maija Poppasen ja muistan aukeaman, jolla Miss Mary Poppins johdattaa karusellihevoset kohti sekaestelaukkarataa.- Muistan miten ylpeä olin tietäessäni enemmän kuin vanha tuttu miesääni kasetilta minulle puhui. - Tuo aukeama oli tarinan kohokohta. Ihmeitä ja kaikki oli mahdollista. Kun karuselli lähtee liikkeelle, olen siinä ihmeiden maailmassa. Ja vaikka niin sanotusti ohitin karuselli-iän, tahdoin silti käydä sellaisessa, koska niin olin aina tehnyt ja siitä luopuminen tuntui luonnottmalle. Sitten viimeinen karusellikierros. Huvipuiston pienin karuselli. Vähiten hevosia. En muista, mitä silloin tapahtuu, mutta sen jälkeen olen varma, etten enää koskaan aio sellaiseen kiivetä. Ei yhtäkään haaleaa hevosta. Musiikkikin kuuluu vain ajoittain niin, että sen aktiivisesti tiedostan. Muuten sitä en edes muista, kytken pois päältä elämästäni. Eikä kukaan muu sitä voi enää käynnistää nauraville kasvoille kuin minä. Olen jälleen monen onnen välissä.

 Se ei ole vihainen, vaikka ilmassa on vaikeutta. Mustalla sateenvarjolla me voimme ikuisuuden ja mahdottomuuteen katsella taivasta. Se lepää ja pitää meidät paikallaan, vähän ravistaa, kun meinaamme nukahtaa. Se ajastaa pommin. Sillä suunnitelma.  Pidän kädestä ja pitää takaisin. Olin unohtanut Maija Poppasen, mitä hän opetti sateenvarjoista ja karuselleista, sateen ja miten valo on parasta, kun se saa kadota, miten se saa kiiltää taivaana varjolla. Siellä, missä pidämme toisistamme kiinni. Emme aio pudota yksin.

Omistettu sateelle, serkuille ja sateenvarjoille.♥

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.

Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.

Yes There Were the Messy Ones

•  Perjantai täynnä pohdintaa. Luvassa kuitenkin kaikkea muuta kuin syvällistä. Toisiinsaliittymättömiä kuvia. Postauksen nimi voisi olla kliseisesti 'Vain elämää', jollen kokisi kylmintä mahdollista negatiivisuutta tätä formaattia kohtaan. Se kun on niin positiivinen. Eikö erivarausten pitäisi vetää toisiaan puoleensa? 

 Niin tai näin, olen jotenkin täynnä kaikkea. Käsittäköön kukin miten tahtoo. Yhdeltä kantilta en ole ansainnut kaikkea ihanaa, mitä joululoma oli minulle. Olo oli muutamaankin otteeseen kuin milläkin hemmotellulla kakaralla. Parin ikävämmän joulun jälkeen oli ihanaa tuntea sekä oma onni ja ilo sekä myös lähimmäisten hymyt ja nauru ja toivotukset kaikki heleässä sekamelskassa. Uusivuosi sanalla sanoen 'minulle'. Nautin joka hetkestä. Syytän yleistä ihanuutta.

 Lisäksi olen täynnä tyhjää. Täynnä eksymistä. Onko minulla lupa tähän. Saanko viettää ihanaa aikaa, kun ei ole edes vuotta siitä, mikä tuntui määrittelevän tahtomattani koko 2012 vuoden. Toisaalta löydän muitakin asioita, joiden läsnäolo viime vuonna tuntuu nyt leimalta vain kyseiselle vuosiluvulle. Eivätkä ne liity iloon.
 Täynnä kuitenkin tulevaisuutta. Aika katsoa eteenpäin. Jatkaa. Kävellä oikeasti tien yli. Siinä on suojatie, eikä autoja tule. Luotan siihen. Ja tulevaisuuteen. Tulossahan on jälleen kevät (!!), jota edeltää vielä talvi (!!), uutta ja vanhaa ja ihanaa. Se riippuu minusta. Ei takkuisista hiuksistani, ei pettyneistä jaloista, ei naamioista, eikä valeista. Jälleennäkemisiä, juhlia, hyvästejä, henkilökohtaisuuksia, liisteriä, nukkumista, ylpeyttä, kipua ja kevättä. Sitä kohti.

 

Tarja Malinen: Tyttöjen talossa, Poikien huoneessa; Veistoksia ja valokuvia lapsista. 04.01.2013 viimeistä päivää Varkauden taidemuseossa. Ihastuin. 

minne hautaan kaikuvan metsän, varovasti sinne hiivin

muutun viimeisiksi vuorokauden rytmeiksi

suuntaan ne kohti itää, päästän vapaiksi säteiden päältä

haurastutan selkäni, luovutan haudan seinämiin

kyllästytän kaipuuni ja annan valua pois

seisoa ennen muita sateen katolla, tippua kun kaiut sitä vaativat

Kiitos ♥                                

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan

Pääosassa Kaapo.

 

 

 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.

 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän.