(Nimetön)

 Tarttuminen oli viimeinen ajatukseni, 

kunnes harasin ohi, ja vaivuin, 

syvyyteen, pimeään, kylmään.

Koti, valo

Keltainen on keväälle. Kukat ja aurinko olivat. Olin liikkellä kotoseudulla, kuten niin moni muukin. Söin paljon mämmiä, tein kalenteriani, maalasin.

Ensimmäinen kerta kotona sitten Valon. Oikeastaan se sujui hyvin. Pari kertaa tunnetusti keskustelu kiihtyi suuntiin, joista en niin pitänyt, mutta joko tosiaan pystyn suhtautumaan asioihin tällä hetkellä niin eri tavalla, tai kerta kaikkiaan oli ihan onnellista aikaa. Aikaa on suhteessa vähän, olemme aina olleet kovin vahvoja persoonia, jotka ottavat helposti yhteen ja niin edelleen. Mutta lauantaina unta hakiessani kuitenkin tajusin, että kyyneleet putoavat silmäkulmistani. Ja sitten putosi lisää, kun tajusin, että se on jotain, mitä en ole koskaan kokenut. Onni ei kuulosta oikealle sanalle, mutta jotain sisäistä - no, valoa.

Tai vapaus, sekin on ihan hyvä sana.

through her hair

Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne. 

 

demolish

Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 

 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.

Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.

sa t

kuvia vappuajalta

olen istunut sen jälkeen päivät lattialla käyden läpi jäätävää määrää paperia; muistiinpanoihin en ole vielä kajonnut, mutta kaikki muut lehdet, liput, laput.

aloin keräämään lehtileikkeitä peruskoulussa. paljon taitoluistelujuttuja, muistan. vuorasin niillä huoneeni seiniä, mikä kuulostaa ehkä nyt vähän friikiltä, mutta nautin niistä. jossain vaiheessa muistan äitini jotenkin rivien välistä tuoneen ilmi, että hei, voisit ottaa nuo pois. minä otin, ja se meni minuun syvälle. keräsin kaikessa hiljaisuudessa aikanaan lisääntyvää esiteini-ikäiselle suunnattua materiaalia sateenkaarinuorista, se oli jännittävää.

ei näitä painatteita vain raaski heittää pois, enkä niin tehnyt silloinkaan. kansiin vain.

 ehkä osa paloa historiaa kohtaan, ehkä tahdon osoittaa jotain. ehkä en tahdo unohtaa, vaikken koskaan enää avaisi noita lehtiä. juuri nyt on järjestettävä, on karsittava, tahdon karsiutua. tahdon helpottua. tahdon, etten olisi paljoa vielä itseni ulkopuolella, sillä vien niin paljon tilaa kehoineni. tai ehkä olen trendikäs, mikään ei ehkä kuulosta niin halventavalta. nojaa. ehkä vain kyllästyin. (ehkä) minulla on vihdoin aikaa tehdä tämä.

jos joskus vielä uskaltaudun muistiinpanoihin. onnea te, joilla ne ovat tiedostoina.

mutta tosiaan, istunut lattialla, viimeisetkin maidot loppu, pakko hakea halvemmalla vähän kauempaa. join jo sinun kauramaitosikin, tiedä miten vanhaa oli. kuunnellen yhtenä päivänä Radio Helsinkiä, toisena itkien heti suljettuani puhelun. hahhah, on herkkä combo. mutta koetan hokea itselleni: pääasia, että teet. pääasia, että teen.

 sonya lindfors inspaa, pitäis harjaa taas tukka. välillä tuntuu, etten edes osaa lukea. hassua. ennakko-oletuksia ulkoa, puren ja nielen. istun kaksiulotteisuudessani, mutta selkeästi kaikkea vastaan. käännyn kauas, irti. 

fish (0)

käväisin.
taas siellä
ei muisteta minua. missä
minuun ilmaantuu jotain uutta
vaikka verikokeiden varjolla. oli se sitten
 mitä tapahtuu kesällä, pelottaako meitä. 
ei muita asentoja 
taivutetuissa käsivarsissa. tuskin

käy. miten käy. 

olen ko vain öisin, kun näen mahdollisimman vähän.

 mutta minä päätän, ja toivon, että se riittäisi. minun on

en puhu ___ aamuista, 

jolloin ei nousta ranskantunneille,

laskeudu kansallisromantiikan tassukrumeluurien ohitse portaita kohti vapautta. 

kohti portfolioiden pelkistettyjä kansia. kohti ja kohti. reliefimäisyyksiä

 lähempänä autenttista.

--

kun kuolen                                                                                    minä

helmikuussa epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora, tai akselinsa ympäri kiertyvä. 

tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.

monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.

harvoin enää. kun vain jaksaisin ripustaa taas silkkisen raskaat laskokset. pyrin unohtamaan, niin kuin niin moni muukin. sykkivät, liikkeestä punertuvat vievät eilistä sinne. olen katkennut ja kylpenyt niiden suorissa vastauksissa. räjähdän unissani, se tuntuu putoamiselta. minä olen tiennyt sen aina, vaikka olen vieraantuneempi kuin koskaan. mutta kuten et sinäkään, en tahdo sitä pelosta. 

 kun se hetki on todellinen, vain sen tuntuinen. sen viettely on vahva, ja luulen. olen jälleen hän. puoliunessa olen valmis pitämään kädestä. suremaan soivat onnettomuutesi ja suutelemaan baari-illan korvaasi. kuka oletkaan. olen hän ja hänestä, tulta. liu'un kauemmas, enkä toivo tapaamista. tunnen hiuksesi päätteet, olen yhä saarien sävyt. kuuntele.

d i s p a r u

 vaivun huudoiltani pienille poluille, jotka virtaavat kaikki yhdessä. en saa selvää sen ääristä, enkä pienistä katseista. se on voimakas tai heikko, sillä en tiedä, miten itse suhteudun siihen, olen vain nauru. 
 
se syntyy ahdistuksesta
niin minä sanoisin teille
saattelen sen ovelle
suutelen vain odottavasti
ei vieläkään unta
nousevat, nautin  
 
 
kaipaan silmiä, jotka katsovat ylöspäin,                                                kirjoitan kandia näköjään öisin. 
puhdasta tukkaa.                                                                                    kihelmöi. tiedätkö mitä tämä on

              

pimeää näinä päivinä

l e m p i

kirja: Baby Jane tulee ensimmäisenä mieleen, ja Riikka Pulkkisen Raja, lol luen vaan materiaaleja kursseille. Mua tosin sykähdytti jotenkin meidän pääsykoekirja aikanaan kovasti: Silja Laineen Pilvenpiirtäjäkysymys.
ruoka: olen kausi-ihminen, mutta kestosuosikkina sushi
vuodenaika: kevät (sekä syksy ja talvi)
vaate: R-collectionin anorakki, jonka lopulta jouluna 2012 avasin paketista
väri: valkoinen
huonekalu: valkoinen kierrätyskeskuksesta kulkeutunut tuoli
non-human animal: hevonen
kukka: kaikki valkeet oikeestaan, ja luonnonkukat
paikat: Varkaus, kirjastot, Turku ja Tampere
museo/näyttelytila: Designmuseo on ihana, käyn siellä aivan liian harvoin. Nautin kans Taidehallista, Wäinö Aaltosen museosta, Å-galleriasta
esine: kalenteri

v i i m e a i k a i s e t  

leffat: Clouds of Sils Maria, Tree of Life, Miss Farkku Suomi
aktiviteetti: opintopäiväkirjat, kandi, journaling, venyttely
musiikki: Sia, Zolita, Silvana Imam, Spice Girls
näyttely: Niki de Saint Phalle ja Sukupuolena ihminen
ruoka: keitot ja ruisleipä, ja leipä, banaanit
tv-sarjat: Farmi, Flesh and Bone
stressit: raha
innostus: journaling, venyttely, ja jos XX tulis ens vuonna taas Suomee!

i n h o k i t

kattolamppu.
liian paljastavat nyöripaidat.
arvosanoista puhuminen
kaupassa käyminen
kun oli ihana lumi, ja nyt ei ookaan.
mun rinnat 

t u r h a t

kännykkä: Samsung galaxy S3 (living my teenagelife)
haave: että ois ees vähän vähemmän pahaa, että ihmiset näkis ittensä enemmän osana kaikkea, eikä kaiken johtajana ja luontoa alisteisena. sit kans että saisin vielä tanssia
turhautuminen: pirkkatuikkujen palamisaika on ahdistavan lyhyt, ja että ylipäätään kynttilöitä en saa nyt budjetoituu mun elämään paremminkaan

____

En nyt jotenkin keksi enempää. Luen tenttiin ja taistelen päiväunia vastaan. Kokosin muutaman jutun ylös. Päivät ovat raskaita, nopeus ei pysty harmauteen. Avasin eilen kalenterin ja yritän edes jotenkin pitää siitä taas kiinni. Olen huomannut, että minulla on pari salaista haavetta, yksi inspiroi elämään.

pouring, let this end

"'Yes',she said, the story is, there was one, --" 


" -- Only then I am clean"

not to hear and not to listen

tahtoisin niin meren äärelle, vaikka täällähän minä olen. tahtoisin myös kovasti itään kankaisten lähiöiden tyhjille asfalteille. se on niin koti. kaikessa ristiriitaisuudessaan, mutta toistaiseksi se on turva. 

olen ajatellut, että voisin olla sellainen kuin itse tahdon. tuntuu vain etten pysty. sitä minä en niele, kuten en montaa muutakaan juttua tahtoisi. näkkärini on aina samanmoisena muruna tummaa pöytääni vasten. näppäimistöni tuntuu olevan koko ajan pölyisä ja siinä samassa murussa kuin alustansakin, vaikka miten siitä koetan pitää parempaa huolta. 

minulla on leipälautasia, joilta syön pääruoan. 

minä kadehdin säntillisyyttäsi, vaikka itsekin osaan pitää asuntoni siistinä. enkä osaa päättää ovatko dvdni noloja vai näyttävätkö haluni säilyttää muistoja. on turha puhua kuitenkaan siitä, mitä pitäisi tehdä, kuten siitä, että pitäisi todellakin lukea enemmän kaikkea. mutta jo lähtökohtaisesti ei minun "pitäisi", tahtoisin vain olla sellainen.
 
 lähikauppaan oli tullut villejä kuvioimattomia ruskeita paperikasseja, ja nyt näyttää kuin olisin käynyt ostoksilla jossain valkoisessa sisustusputiikissa.

en tiedä oliko se n ä l k ä ä . mutta tunsin sen taas. sairauden joka valui tänään kalvavana pääni päältä pintojani lattialle saakka. samalla pelkäsin. kuinkas muuten. olisin ollut tässä jo silloin aiemmin. vuosia ja vuosia. en tiennyt nimiä. tiesimpäs. ainakin osasin unohtaa. samalla tiesin ylittäväni kauan seuraamaani rajaa. laukussanikin raja. nyt se piirtyi kuten näytelmässä. se oli varsin selkeä, kun näin jälkeenpäin siihen uskalsin tiirata ohuiden ja vahingoittuneitteni välistä. muttei sitä saata nähdä. niitä juttuja, joita ei paljaalla silmällä, ei paljaalla kädellä. sen sinisyys oli minussa. kauttaaltaan ja verisenä. sen teräksinen olemus oli kylmä, samalla niin lämmin ja pehmeä. ei mitään. ei mitään, se kai se oli. sen nimi, ja vihjeet lukivat samalla listalla. köytin käteeni sen saatesanat, vaikka lupasin, etten ikinä ihoni alle anna sen mennä. ei, en siitä puhu. enkä puhu siitä siten. 

olemme huokaisseet, kuin se olisi sinetti päättymiselle. se päättäisi kasvottomien kuolon. se vesihana. ja niin moni muu. niiden rajat häilyvät yhä enemmän. vaikka raja olenkin minä, kun en. 

sinisyys minussa. sinisyys pinnalla. puoli yhdeksi, puoli yhdeksi. ainakin kadonnut. olikohan se. silmukkaat ja haarautuvat jatkeeni valuvat sitä samaa. kauanko olet seissyt siinä.

aikoja sitten, ajankohtainen avautuminen

Olin neljäntoista ja kerroin ystävilleni. Oikeastaan vain kokeillakseni sanojeni voimaa. En ollut varma. Mutta äitinikin tiesi silloin. Ystävänikin sanoivat tienneensä. Miten, kun en itsekään tiennyt. Mutta olen sen kyllä todistanut monta kertaa, että olen itse suurin muukalainen elämässäni, jota pelätä, josta olla varuillaan. Se epävarmuus hohkaa vain muualta takaisin. 

Olin helpottunut. Ihmettelin, miten juuri minun kohdalleni kävi sellainen tuuri, että sain rakastua tyttöihin. 

Seitsemän vuoden jälkeen kerroin äidilleni tänään, että seurustelen. Ainoastaan sen. Se riitti kyyneliin ja äitini itsesyytöksiin. Kyllähän se tästä. Kuten arvasin etukäteen. Tuntuu kuitenkin, että tämä on niin epäreilua, vaikkei responssi ollut pahin mahdollinen.

Siinä minä vain tuijotin upouusien Vansieni kärkiä. Sanat olivat shokki itsellenikin. Sitten itkin ja pyöräilin sateessa kirjakauppaan, kuten koska vain. Sade peitti minut, olin sille kiitollisempi kuin pitkään aikaan millekään samalla tavoin. Levittelin epäonnistuneita kalaverkkoja kotona. Huomenna taas töihin. 

Tarjosin Akulle berliininmunkin ja minulla oli pipo. Kuten eilenkin. Heinäkuussa.

hakaristi kesällä 2014

to walk this path alone

koen sen jotenkin välttämättömäksi
mutten vieläkään ole tehnyt surutöitäni
sikälikään kun se mitättömältä tuntuu
kun kierrän mittanauhani yhä uudelleen auki
en usko sitä, kuten en montaa muutakaan
mutten koskaan aloita, enkä koskaan lopeta
eikä minulla ole kuin reunoja
joita ei pitkään aikaan ole koristanut pitsi
vaikka se kylmyydessään kuvaisikin parhaiten
mitä teenkin
on poissa ulottovuuksista
on poissa jokaisesta
jälkeni on vain aamuja
haihdun heijastuksista
oletko sinä koskaan tuntenut itseäsi niin mitättömäksi
lausuin siitä vahingossa
miten valitsin materiaalit olla enää olemassa

taiten sen lomassa
mitä ikinä sattuisikaan 
sattuisi se kovempaa

and so, be it

  
Arvaa mitä

arvaa uudelleen

 Kuuntelen turvaasi juuri niin usein kun haluan

vaikka miten paljon rukoilit
miten käteeni piirsit
en aio luvata
että haluan vielä huomenna  

Näin minä

Kävin tänään shoppailee torilla. Näiden lisäks täydensin vihdoin lemppariteetäni varastoon ja söin mansikoita. Noi viisi salmiakkisuklaamantelia on muuten aivan parasta; tuomitse vasta kun maistat. Mutta en ite ois ikinä uskonu että tällaisista tykkäisin, mutta mulla onkin ollut tässä nyt orastava salmiakkivaihe, joten ehkä kaikki vaan menee. Sit elvyttelin yrttejäni.

Ja vihdoin hankin itselleni Iittalan Filippa Kn lautasia, no olihan ne melkein puoleen hintaan. Heart Iittala Outlet.

Kiitos sinun ja yöllisen keskustelun, vähän helpotun. 

Hei, mitä ihmettä unohdin tältä vuodelta; kesä! Kesä valmisti muutamia lakillisia ja lakittomia, kuvailin jo paria; ottakaa toki yhteyttä, jos tartteisitte kuvaajaa. Oon ihan kiva kyllä, ja kuva kun kuva; melkein kaikki mahdollista. 

Jesjes!  Olipas spontaania. Kuva viime viikonlopulta.

That is to

they left way behind, is to blame

se sai kiinni, se se se se

toistoja, joiden annan palata 

rakastanhan sinua,

 sen puuterista piiloa

lainattuja taloja

en ole nähnyt merta, josta puhutaan

ja kaikkea muuta,
joiden valvontaan on totuttava
jälleen
 

Sentti kertaa sentti

Helmikuun alkuun tammikuisia omakuvia,
 jotka tuntuu just nyt olevan ainoa keino mitään kertoa

Keltainen jatkuu huoneessa

 Vika kuva tuo mulle jotenki hassusti mieleen Rent-a-nekon, miksi lienee, kun ei ole edes kissaa.

Kahvia, aamuja, Anno Domini postiluukusta. Maria. Luvaton määrä kuvia, luvaton määrä kauneutta. Vähän lisää naurua.

Aloitan päivän Fröbelin palikoiden konsertilla. Jatkot: liikennevalo-odotushalaus. Helppo ja vaivaton. 

Silitän helmojani, kirkonjäljiltä yhä valkoiset. Vastasin väärin.