Suolaa ja matoja

Siltä tuntuivat suolakipposi. Olen aina pitänyt enemmän suolaisesta kuin makeasta. Valitsisin pasteijan ja sipsit munkin ja jäätelön sijaan. Pidin silti munkeista, niistä, joissa on sokerikanelikuorrutus, reikä keskellä, eikä etovaa hilloa; niistä, joista tulee mieleen isäni. Sinun suola-astiasi olivat minulle kuitenkin jotain aivan uutta ja sekoittivat makuaistini. Joka kerta unohdin, oliko se sittenkin makea, mistä pidin eniten. Karvas alkoi tuntua happamalta ja öisin toivoin, ettet kuulisi tyhjentäessäni matoja parvekkeelta alas. Olin selviytyjä, olin sen oppinut jo aikaa sitten.

Toivon, ettei kukaan saa tietää, etten minä lipsauta, ettei se näy, mitä annoin sinun tehdä itselleni. 

Mitä sinä teit.

Sama toistuu, vaikka et enää käytä juurikaan suolaa ruuanlaittoon.

hartiani niin tummat kivusta
näen niin kauas
saavuta

sitä en

horisontissa

päästä irti kynnyksellä, en ehtisi perääntyä

ei mikään ole sen enempää rehellistä

eivät suojatieni pimeällä

tai ajatukseni kääntyvistä käsistä

aloittaa alusta, kun kaikki on niin kesken

mikä sitten valheeni, mihin pakenen

 

Tuomiokirkon edestä, märkiä mukulakiviä

oikeastaan missä vain säässä

se on aina yhtä ihanaa

join ensimmäistä kertaa vuosiin kaksi kupillista teetä yhden päivän aikana

ja olin niin onnellinen siitä väsymyksestä, mikä minut sai vallata kotona

villasukat ja piparminttuteetä, tuntui niin hyvältä

en tiedä kauniimpia aamujakaan, ehkä siksi, että olen herännyt

elettyäni jo jonkin aikaa nukkumatta lähes ollenkaan

kesän aikana olen käynyt huomaamattani korkealla

absurdeja laskevia iltoja 

kaikki on oikeasti vaikeampaa kuin uskoisit

ei se mitään, päätin 

 

hei te siellä, teitä on jo niin monta, tervetuloa♥

To Be Patient

Ompa tekopyhää, vai vielä väriä. Turhaa sitä on sievistellä; musta pukee paremmin kuin mikään. Tällaista. Se tuntuu yhtä likaiselle, en pese tukkaani, luettelen lisää. 

Olen käynyt elokuvateatterissa:
Itken ennen kuin mainokset loppuvat, itken ennen kuin elokuva loppuu, itken ennen kuin pääsen ulos rakennuksesta. Ehkä pitäisi käydä enemmän, saampahan jotkut tunteet sentään sisältäni. Mikä parasta; en suoraan osaa kiskoa, mitä ne kyyneleet edustavat, mikä saa kivisille poskilleni värivanoja puuteriin. En tiedä: se on helpottavampaa kuin koskaan.

Harmainta harmaata harmaampana päivänä, sitä ei saata kuvitella miten päivä saattaisi harmaampi olla, miten kaupunki saattaisi olla valuvampi. Vannon, että Salen punakeltainen julkisivukin on harmaa nykyään. Tämä kauneus tukehduttaa minut, olen vain täynnä, aivan niin täynnä.

 Vieressäni poika, tunnen kuuluvani hänen vierelleen. Edessämme on aivan liian pieni pöytä. Liian pienet tuolit. Pelkään odottaa kanssasi, mutta luotan sinuun pohjattomasti. Etkä petä.

Karkotettu elämä, hyväksytty rakkaus. Aion säästää marraskuulle, mutta päivästä toiseen näytän samalle. Tuijotat minua linssin läpi, syökset ihoni alle, sirpalelattia.
Ennemmin tai myöhemmin on avattava. Turha: se on vain kirjekuori, se on vain ruokaa, se on elämää, se on vain kaunista, se on yksi päivä muiden joukossa, se on vain sanoja ja se on horisontteja, itkeviä ruutuja, lohjenneita huulia, pimeys kuudelta, etenen Saturnukselta.  

 Maisemat katoavat, liukenevat. Hajoavat. Ei tämä ole minulle sen hallintaa. Rakkautta muuten vaan. Valmistatumista tulevaan.

Lahti

Sisällä.

Rolling in the Deep

Otimme äkkilähdön. Iisalmi piti meitä hyvänään kolme yötä.

  Arvaa, mitä äsken tein. Lähdin rullaluistelemaan. Oli kuin kolmas maailmansota olisi ollut aluillaan toisella puolella kaupunkia. Niimpä annoin tien viedä minua; niin kuin vuosi sitten jääkin minua vei. Harmaat pilvet kellastuivat vähitellen yhä vain keltaisemmiksi: kuin lehdet ruskan aikaan. Lopulta katseeni tavoittaa auringon. Keltainen valo on kaikkialla. Ruohokin on vihreämpi kuin koskaan. Asfaltti viettää suoralle. Tunnen pisaroita. Yhden ja toisen. Sitten monta yhtä aikaa. Suljen silmäni ja hidastan vauhtia. Katson vasemmalle risteyksessä ja näen toisen maailman. Kirkkaan sininen taivas pilkottaa lumen takaa. Niin; pilvet ovat kuin lunta. Ne ovat Cumuluksia, kumpupilviä. Yritän etsiä värien rajaa, mutta harmaus peittää sen. Vesivärit liukenevat toisiinsa. Kaikkialla on niin paljon värejä, että vasta nyt tajuan, kuinka on alkanut sataa tiheämmin. Käännyn takaisin. Sade hellittää ja käännyn vielä jatkamaan matkaani. Sade kostaa ja kastelee minut aluksi pilkulliseksi. Hymyilen. Aurinkoa vasten näen kesäsateen tiheän verhon. Hymyilen lisää. Alan olla jo läpimärkä. Hitaasti rullaan tietä takaisinpäin; kohti kotia. Näen taas sineyden. Sen yli yltää kaari. Sateenkaari. Kokonainen. Kotipihassa jään seisomaan sateeseen. Suoraan saunaan. Hymyilen.

Huomenna iltamat ja yökyläilyt meillä. Pelottaa, sillä on luvassa syömistä Iisalmen syömisen perään. Pelottaa. En halua enää lihoa. Ei se mitään. Toivon, että löydän iloa pimeän tuntinakin. Ja unikoita ilman Espanjan luonnonsuojelupuistoja.