Yes There Was

potki vaan. kahvikuppi narahtaa ja palaudun mustien seinien sisään. kolme ikkunaa näyttävät minut kaikkialle muualle kuin koilliseen. olen esillä, esitetty. kurkistan jokaisesta ikkunasta. kahvin vuorovesi vetää minut tukehtuneelle räsymatolle. kylmissään retkottava ruho lojuu kuin odottaen jo seuraavaa kuuta. sitä se tekeekin, ja myötäilen läpi sen valkoiset piirteet aina pikkuvarpaanvakoon imeytyneeseen sukkaan. ruho nytkähtää ja kahvikuppi kääntää kylkeä, alkaa kuorsaamaan.

"potki vaan", kiljuin, kun minua viedään jo kohti seuraavaa ikkunaa. "vittu potki", taisi lipsahtaa myös. inhosin ajatella kiroillen, inhosin olla niin täynnä laiskuutta. inhosin solujani, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla halvemman kauramaidon härskiys kahvin pintaan puskiessaan. inho oli selvästi myös huoneen lattialla, mustien seinien ympäröimässä ikkunaruuduin kuvioidussa maisemassa.

sitten se potkaisi ja minä huusin ja itkin ja koetin pitää kiinni ikkunan karmeista, kun repeydyin jo toisaalle. potki, olin sanonut. potki, vittu. vaikka inhotti. tiesin, että se oli sen ansainnut. silti inhotti, puistatti. toivoin, että nousuveden liikautettua kaiken taas korkealle, kahvikupin kuorsauksen tukehduttua räsymaton reunalle, olisin katsomassa taas. katso, potki vaan, katso. vittu, katso. ja kun nousuvesi keinauttaa, huku. potki vaan.