Tuulta

 veressäni oli tuulta

sekä sitä suolaista piirakkaa vielä eiliseltä

vaihduin kesken yötä toiseen

ja pelot katosivat

sittemmin opettelin, miten sivuja voi kääntää

miten hevosilla ei ole välttämättä tarkoitus ratsastaa

että löydän unta joka nurkalta, vaikken voisi nukkua

lista, jota voi kirjoittaa yhä uudestaan

haluamani asiat ovat koko ajan uusia

kuten

viimeisiin uurteisiini ulottuvat maut

ja hopeinen huopa 

ja

joka alkaa uudelleen

toisto

täsmennys

tältäkö tuntuu kadota

joka alkaa uudelleen

ja tuntuuko tältä tuuli

ja kannanko

ehdinkö

vai

vaikka tiesit, että tiedän jo

 

 Heräsin aiemmin, jotta et repisi minua heti sijoiltani. Pelkään yhä, pelkään. Säilytit osan niistä viesteistä, etkä kai tajunnut miten hauraalta se saa sinut näyttämään, sillä tiedän, että pelkäsit näyttää sitä kohtaa, josta sinuun pääsisi. Pelkäsit sitä, vaikka tiesit, että tiedän jo, ja pelkäsit lisää.

Säilytit myös pitkään jääkaapissasi vanhentuneen filmipätkän vuosien ja vuosikymmenten takaa. Se, mitä siitä olisi jäljellä enää oli osa sitä haurautta, jota päin syljit. 

Tukkasi hulmusi eteeni tuon tuosta. Koska en voinut tukehtua, testasin, koetin niellä, ja niellä, niitä sanoja, jotka pulppusivat silmistäni ja jotka tuntuivat varpaankynsien alle työnnettyinä, ja joiden seassa kylpivät filosofien päät elinvuosineen.

 

Lämpö on jäänyt kaappeihin

 

lämpö on jäänyt kaappeihin

siirsin tänään pois sinut

kehitin lääkkeen itselleni

muutin paria kohtaa siitä mitä sovittiin

ajattelin ettet huomaa, vaikka tekisin siitä numeron

hävitin yhden muiston, ja koetin hävittää toista

kumpikaan ei mahtunut enää sängyn alle, tai alimmalle hyllylle

houkutteleeko se löytämään vai unohtamaan

vai muistamaan?

sen hämyn, tyynyn jonka nukkaan upottaa tunne tästä päivästä

tunne kävelevistä jaloista niskastani selälleni,

hiipii loppumatkan, etten huomaisi, etten heräisi, etten muistaisi

pian en muista

väistävien katseiden päivettämät jäljet juuri siinä, mihin sinäkään et yllä

kuin olisin suunnitellut kauan sitten, että tähän jäät sinä, enkä minä

eikä lämpö, eikä alimman hyllyn vitamiinipurkit

I'm the runner

" I follow Rivers "

to walk this path alone

koen sen jotenkin välttämättömäksi
mutten vieläkään ole tehnyt surutöitäni
sikälikään kun se mitättömältä tuntuu
kun kierrän mittanauhani yhä uudelleen auki
en usko sitä, kuten en montaa muutakaan
mutten koskaan aloita, enkä koskaan lopeta
eikä minulla ole kuin reunoja
joita ei pitkään aikaan ole koristanut pitsi
vaikka se kylmyydessään kuvaisikin parhaiten
mitä teenkin
on poissa ulottovuuksista
on poissa jokaisesta
jälkeni on vain aamuja
haihdun heijastuksista
oletko sinä koskaan tuntenut itseäsi niin mitättömäksi
lausuin siitä vahingossa
miten valitsin materiaalit olla enää olemassa

taiten sen lomassa
mitä ikinä sattuisikaan 
sattuisi se kovempaa

ole aina valmiina, pidä itsesi nuorena

ansaitsevani, saa kyllikseni

salaan sen kaihtimilta, ratkon myöhemmin saumoista

olen varma jokaisesta, alkavat vähintään nilkoista

kerjään, minä tarvitsen

uutuuksia, ne ovat ilmaisia

meluisan hiljaisuuden

mikään ei ehkä särje kuuloani samoin

myös kyvyn puhua

sanoa sanoja

olen vaiti, tarvitsen jotain muuta

ilmaista, käytä tilaisuutta

sen sattua 

suuttua

lisää

tottua

Nurkkia, joilla olikin kädet

Aamuni alkavat aikaisin. Suuntaan tai toiseen juoksen jo yhdeksännettä lukua, aion lopettaa kymmenennen jälkeen. Ihan varmasti aion. Sitten kävelen kaksi väliä ja hyppään mukaan, kun joku sattuu juoksemaan ohitseni kolmannen vainioilla. Leikkaan kiinni unohtaessani portaat ja meinaan kaatua samantien takaisin jyrkkyyteen. Kymmenennen koittaessa en pelkää viisarien hidastumista; jatkan kunnes ne palaavat luokseni itkien voimattomuuttaan ja lisään vauhtia. Se tarkoittaa, että ne ovat minun ja minä niiden päältä voin asettaa tehtäviä. Eikä niiden auta kuin totella. Iltaan asti odotan ennen kuin jälleen kello lyö kiinni pakottaen minut viisareiltaan. Pakottaen maat lainehtimaan.
 Luotan, etteivät katkea. Tyyntäkin tulee.

 Minun jalkojeni alla hiekkalaatikko, kun kolistelen lapiolla siniseen muoviämpäriin. Siinä laatikossa lukematon määrä elämää. Minun valtakuntani, jonka koossapitävä voima on minussa. Ruohonleikkurin ääni on oma taustani. Olen turvassa valtakuntani puisten muurien sisällä. Siellä minulla on kaikki; ystävät ja perhe. Viisi koiraa ja vähintään kahdeksan suloista leijonanharjakania. Hevonen ja kolme tallia täynnä My Little Pony - ystäviä.

 Jalkojeni alla ei ole enää hiekkaa, vaan väistelen vettä. Valtameri, jota kierrän kävellen sen reunamia ja peläten tippuvani mustekalojen lonkeroihin. Minua häiritään. Menetän viisarit. Tipun ikuisuuden. Mutten uppoa. Leijaan vain pois. Kurkistan varovasti yli laidan. Ei ruohonleikkuria. Ei kukaan saa koskaan tietää, että epäonnistuin, että niin kaukana kävin, vaikka on vannotettu pysymään pihapiirissä. Tai ehkei kukaan saa koskaan tietää, että minua koskaan olikaan. Kadottanut taustamusiikkini, koittanut poimia itseni. Rippeeni. Hiekkalaatikosta, jota ei enää ole ollut viiteen vuoteen.

 



Tänä viikonloppuna olen laittanut asioita järjestykseen. Bloggerista huolimatta myös hieman ulkoasua. Tehnyt viimeisen kupen työn ikinä. Tehnyt matkan syksyyn sen johdosta. Kirjoittanut yhteensä neljä ainetta ruotsin ja ranskan tunneille. Poiminut sanan pasifismi. Juossut puolikuntoisena pelkästä juoksimisen ilosta. Ihastellut upeaa kuvausjälkeä elokuvasta. Kertonut ystäville jotain tärkeää. Kirjoittanut. Ylittänyt jään. Ikävöinyt pitkästä aikaa äitiä. 

Kiitos