aamuisin

vie saarelle, jonne viedään veneet

 öisin häviävä, tauluton teehuone,
johon kantautuvat kasvimaa ja kastelukannu

emme tiedä toisistamme, mutta kuulen aamuisin veden kiehuvan ja valoa halkovan pitsin laineet

  

Lovia

Kun aallot vielä reunustivat suudelmamme, ja huokasin vasten kaulaasi. Odotin vailla odotuksia.

Poskesi ovat raa'at, hivelen otsatukkaasi lovia. Jalkamme uivat mutaisessa rannassa, paljastumme vetäessämme ne kalliolle.

Naurusi katkeilee, kun vien sinua takaisin. Mustat hihasi aaltoilevat hidastuneen laskun eteen. Ranta murtuu millä hetkellä hyvänsä aamuksi.

uudet lehdet

voin puhua vain siitä mikä puhkoi keuhkoni
oksista, jotka kasvaisivat kelosta 
kuhisisivat nilaa myöten monijalkaisia
minua pitkin
päätyen minusta minuun
päättyen minusta sinuun

kuhnurit joita käsitellään kenties vielä kymmenen vuoden päästä terapiassa
tai kuningattaret, jotka sikiävät uutta elämää, uudet lehdet vihreiksi kesäksi
havainnekuvissa näkyy aukkoja, kuin joku valitsisi tiputtaa juuri ne silmukat puikoilta
tai pyyhkiä minut pois

alusta

Tiedäthän, se viimeinen yö, ennen kuin elämä alkaa uudestaan. Alusta. 
Se uneton yö, jona odottaa sitä kaikkea, jonka tietää olevan vain tuntien päässä. Se, mitä odotti kauan, onkin nyt tässä. On helpottavaa aloittaa alusta. On helpottavaa, ettei kaiken tarvitse päättyä tähän. Muttei tarvitse silti enää palata.

aina huominen

aamuviisi on maagisinta aikaa edelleen, syksy tuoksuu jo

 ilman rintaliivejä, vaikka on ollut vaikeampaa olla kaikkineni
vaimea vapauden tunne pyytää ja annan sen viedä
kohta vesi ulottaa nilkkoihin, silittelee saalistaan
vaatturi päättelee saumat, ostattaa lisää maata, kun en huomaa
vyötäisille, helmani ulottuvat jo jokaiselle säröllään kenottavalle vastarannalle
pian olisi mentävä