Emphasis

 Se valkoinen on eri kuin se toinen. Mutten sulje niitä toisiltaan, minulla on varaa kahlata vähän vielä pidemmälle.

Ei vain aikaa tai paikkaa. 

Toivoin, että vihdoin on se aamu, kun. Niin kuitenkin näen varjojen kääntävän päivän iltaan. En kirjoita siitä, jotta en muistaisi, että varjotkin alistuvat auringolle. Liekö sen symbolisempaa merkitystä sillä, kuitenkin olen kyllästynyt ja väsynyt samoihin kaavoihin, joiden tarkoitus on vain kyllästyttää ja väsyttää. Se olen vain minä, ja se pelottaa. 

Suljen silmäni, ei katoa. Yhä tie, yhä pyörät. En enää nouse omani selkään. Tivaa tarinaa. Nauran. Huonoin ikinä. Nauraa. Vieressäkin. Häviää, mutta minä häviän. 

Vastaa, ettei minun tarvitse enää kysyä. Sanokaa, jokin on vialla.

Just Passing by

Pesen menneitä. Muistan ajatelleeni: se on tänään. Muutama muiden joukossa, eikä edes tuntia paikallaan istumista. Käyvät vastaan, käyvät nilkkojeni ympärille. Leijaavat eilisen aamuyön usvan lailla, hauraana ja katoavaisena, mutta niin kuin lumena. Tuntuu olevan liikaa. 

Öisin kohti kantta. Turvassa.

Aika ahkerasti olen myös koettanut ihmisten pokkarikameroita hyödyntää, (koska kyltymätön ikuistamisriippuvuus) kun Kalevi-kamerani löi vuoden kestäneen tietojensiirtosopimuksensa irti Antero-obejktiivista. Sen lisäksi on lähinnä mustavalkoisia kuvia, matkoja etelään, ylittämistä, sopivan kauniita hetkiä, öitä, peltoja, sanojen pakkautumista sanattomuudeksi, yksinäisyyttä rakkauden ympäröimänä ja toisinpäin. Minä ja Ville Ahonen. Kortteja pääkaupungista.

Kaiverran sen uudestaan mieleeni. Piiloudun sen pieniltä voimilta. 
Käsittämätön ilo, kun kesäkurpitsat ovat vihdoin kypsiä!