Tuulta

 veressäni oli tuulta

sekä sitä suolaista piirakkaa vielä eiliseltä

vaihduin kesken yötä toiseen

ja pelot katosivat

sittemmin opettelin, miten sivuja voi kääntää

miten hevosilla ei ole välttämättä tarkoitus ratsastaa

että löydän unta joka nurkalta, vaikken voisi nukkua

lista, jota voi kirjoittaa yhä uudestaan

haluamani asiat ovat koko ajan uusia

kuten

viimeisiin uurteisiini ulottuvat maut

ja hopeinen huopa 

ja

joka alkaa uudelleen

toisto

täsmennys

tältäkö tuntuu kadota

joka alkaa uudelleen

ja tuntuuko tältä tuuli

ja kannanko

ehdinkö

vai

mitä vain

tässä kohtaa pysähdyin
 minusta tuntuisi hyvälle riisua minusta niin paljon

kuivata ilmaa kasvoiltasi huomaamattasi
hyräillä muistoja, jotka ovat vasta tulossa
meissä on monta viiltoa, jotka pitävät teitä kasassa
valkoisten kyynerpäideni alla
hihoistani ylös- ja alaspäin

askeleen päähän eteeni
kauas, kuten tiedät

ne ajat olivat tuskin silloin kuten nytkään 
eivätkä haparoisi, vaikka mitä nyt luulemme
olettaisit sinäkin omasi

tietäisin, mikä eromme on

haven't me

tuntuu, että kaikki mitä tahtoisin sanoa ei löydy täältä
muttei ole muutakaan, eikä se taida löytyä muualtakaan

 ja ollakseen, minun pitäisi sanoa, edes jotenkin

mutten edes tiedä kenelle sanani osoitan
enkä soita hammaslääkäriin
tai mihinkään muuallekaan
mutten varsinkaan lääkäriin
enkä äidille
kyseenalaistan jo, miten saatan edes mennä kotiin jouluksi
vaikken mitään niin odota
olen niin eron ja puistattavan rutistuksen rajamailla
etten erota, mikä on totta
missä varjot oikeasti ottavat paikkansa 
ja kenen ne ovat

nytkin pitäisi olla jossain muualla

 olet tyhjentynyttä väsymystä ja voimattomia virkkeitä
ei ole aikaa, eikä veden särkyviä pintamaaleja
sillä välin ehdit sinuksi, muodoiksi ja siksi

sinulle täytyy hymyillä
ja sinulle
olemme niin loitolla
aikaisemmin ja tänään päättänyt
riitäkkään, en minäkään 
tehnyt solmuja ja leikannut siistiksi
entä sitten kun alan pitää sinusta ja tahdon koskettaa niskaasi
houkutella muut sanomaan: ei tämä ole todellisuutta
tai mitään sitä vastaavaa
minua ahdistavat hiusjuuresi, silmäkuoppasi
juonteesi jalkapöytien juhlassa keinovaloisissa varjoissa
hulpioiset huolesi, niistä ei puhuta
enkä käännäkään niitä minuksi, kun pyydät
armoa, olen voimaton
en minä ole se jolle puhua
vain se, jolla on tummaa huulissa, mustia kenkiä ja haaveita

hartiani niin tummat kivusta
näen niin kauas
saavuta

sitä en

as she goes

hei

et ehkä uskoisi
miten kauas lähden

have it, drowned out

isketään joka puolelta, ehdi suojautua, ehdi parantua,
päästäkää jo, teen mitä pitää

enkä tiennyt, kuten en tähänkään mennessä

kuivatin entisestään, kuin kuivatettavaa vielä olisi, 

pesin, järjestin, kuin ei mikään koskaan loppuisi

tiennyt miten voisin

miten juurikaan enää 

olla, missä minut tapaat,

minä lupaan, lupaan, minä lupaan

missä minut tapaat

ei se eikä se

päästäkää, teen mitä pitää

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Bodies in the Cemetery

Olen tullut tietoiseksi ruumiin rajoista. Tai oikeastaan tietoisemmaksi. Olen sen takia nähnyt valkoista ja kaatunut pimeässä. Valvon myöhään ja tuijotan ja kuuntelen. Niin kuin nyt voi kuvitella tekevänsä pimeässä; kuuntelee seinäkellon seukuntiviisaria ja seuraa digitaalisen kellon pistemerkintää. Jokaisella toistuvalla luvulla toive ja jokainen minuutti kauemmas eilisestä. Kummasti se pyyhkiytyy ja pyyhkiytyy kunnes lopulta tajuan, etten mitään ole kirjoittanut muistiin permanenttitussilla niin, ettei jälki pyyhkiytyisi pois. Edelleenkään en ole niin sairas, että tarvitsisi pyytää apua. Sillä olen erittäin kykenevä puhumaan.  

Muurahaiskeon päällisenä, kaiken kukkuraksi olen harhautunut ajattelemaan kesää. Unelmoimaan. Kiitos sen palasin todellisuuteen. Jo oli aikakin! Kelasin ennen havahtumistani kuitenkin vanhoja kuvia. Tai no viime kesältä vieraillessamme Suomen syövereissä. Puukkiksena voisin lisätä että tosiaan syövereissä; siellä peräpäässä nimittäin, koska sananlaskut ja Turku. Jos olisin jumalatar olisin ehdottomasti vitsien. Erikoistuisin puujalkavitseihin. Eri asia sitten, miten minua palveltaisiin, jotta arvon vitsien jumalatar pysyisi tyytyväisenä. Tai lähinnä miksi.

Kuvamateriaalia kuitenkin myös näyttelyn avajaisten jälkeen. Tunteet pinnassa Pinnassa. Kuinkas muuten. Sitten istuimme tuuleen ja annoimme viedä. Hiuksemme ja saippuakuplamme. Auringossakin käväistiin nopeasti. 

 Kyllä: tämä on kirjoitettu juuri niin myöhään kuin näyttäisi.

//näen jo auringonnousun.