torstai 29. marraskuuta 2012

We Were Light and Paper-Thin.



 Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.


 Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti,  Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.

 Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi. Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi tuhkauurnaa.

 Ei sillä jos katoan
kerroit ettet pelkää.

Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa
senkin, mitä on
Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,
en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi
Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;
tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.










 Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana. Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita, värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan. Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.

 Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.

Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Kaivinkoneet akvaariossani

Ei ole enää kyse siitä, mitä haluaisin näyttää. Ei sillä ole merkitystä, jos työ ei siltikään kuvasta minua. Olisi yhtä tyhjän kanssa kertoa jostain, mikä ei lopulta ole yhtään sinä. Pelkäänkö kertoa, pelkäänkö herättää mielipiteitä? Vai pelkäänkö, että työni hukkuu? Hävettää tunnustaa, mutta viimeistä pelkään ehkä eniten. En haluaisi olla vain se yksi jollain seinällä, sillä tiedän etten silloinkaan ole minä. Älä vertaa itseäsi minuun; minä en ole sinä. Mutta olenko sitten sen enempää minäkään? Kyllä olen. Onhan se minun lopputyöni.

Seinät ovat suunnanneet suojateistä välittämättä rauhattomuuden luokse
Tien toinen puoli
Rakentavat sinne kuulema ruttukasaa
Variksilla on tekemistä sen kanssa

Muuttivatko naapurit sinne kuitenkin
Pilkistävät riikinkukon pyrstösulat
Kultaisina ne hohtavat posliinilla pöydälläni
Ovatkin siis täällä

Hoi rutut, minne katositte, kovin laskoksenne kutsuivat luokseen
Mutta ei niitä tohtinut lähestyä, kun ei tiennyt puserosta
Samaa käytti jo ennen kuin vuotta täytti
Nytkin näin: surupuserossa suru puserossa

Lattiakin niiden peitossa
Niitä liu'utan pintaa vasten kuten jossain muualla kuin selällä olisivat
Samalla suojatien valkoinen katoaa
Ei kukaan aio väistää ruttua, joka ei ole siellä missä pitäisi
Eikä kukaan ole kuullut siitä suojatiestä
Eikä meillä ollut todisteita. 



-Yksi. Lämpötilat ja ajat. Kaksi. Esihuuhtelu. Kolme. Kehitys. Kaada tasaisesti purkkiin. Neljä. Keskeytys. Ravista koko ajan. Viisi. Kiinnitys. Tarkista aika. Kolmekymmentä sekuntia. Kuusi. Huuhtelu. Purkkiin suljettuna. Seitsemän. Kirkastus/HCA. Yhdestä kahteen minuuttia. Kahdeksan. Pesu. Ilman edellistä vähintään kaksikymmentä minuuttia. Yhdeksän. Kostutus. Älä ravista. Agepon 1+200. Kymmenen. Kuivaus. Ilmassa vähintään puoli tuntia. Emulsio on yhä herkkä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)
  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.





Kiitokset kuvien menninkäiselle.