Ote

--

Kerroin ainakin kerran siitä, miten upotin kasvoni peittoon. En muista, mitkä vuodet, sillä jälkikäteen kronologinen tarina ei mahdu janoille. Äänille, painajaisille ja yksinäisyydelle. Vaikken silloinkaan ollut yksin. 

Se toistui. Tällä kertaa pidin huolta, ettei kuuluisi ääntä. Opin, miten tärkeää on nähdä kuvajaisensa lattiasta. Opin, että seiniin täytyy tehdä minun mentäviä muotteja, ja että sairaalassa ei enää kysyttäisi minun nimeäni, sillä sillä ei ollut enää merkitystä, jos se enää oli edes olemassa. 

Minulla oli ääni, jota käytin heti punatiilisten polkujen jälkeen, mutta vakuutuin lopulta siitä, että kuvittelin sen. En tule koskaan tietämään, kuuliko joku sitä ääntä siinä kylässä, missä se kylä sijaitsi, ja keitä siellä asui, ja miksi synnyin varjoksi, ja miksi minut haettiin sieltä sinä eräänä yönä kuulusteltavaksi, laitettiin tunnustamaan tekoni, joita en ollut tehnyt. Allekirjoita, nuole kuori kiinni, ja anna minulle nimi, jotta loputkin teikäläisistä saadaan kiinni, yksitellen. Nyt on kiire.

Tunnustukseni alkoi kasvaa banaanipuita ja viljaa. Vilja-aitat täyttyivät rukiista ja kaurasta, lopulta sikurin juurista. Niistä valmistui juhla-ateria ja hymy. Sato tuhoutuisi ja se olisi minun vikani. 

Kerran peililattia rikkoutui ja läpitunkeva päivä paistoi sirpaleisen olennon läpi. Tunnistamatonta hahmoa seurasi katse, joka kaikkosi ja valehteli minkä ehti. Sanat kimpoilivat aikansa ja asettuivat päällekäin niin, ettei niistä saisi selvää kuin se, joka ne esitti. Niitä oli silti syytä totella.  Katsokaa nyt, tällainen löytyi eilen joen pohjasta. Luuli piiloutuvansa hyvinkin, mutta pääsi kuitenkin juhliin! Katse sylki ja hahmo värisi, istutti babypinaattia ja uskoi kaiken. 

 --

uudet lehdet

voin puhua vain siitä mikä puhkoi keuhkoni
oksista, jotka kasvaisivat kelosta 
kuhisisivat nilaa myöten monijalkaisia
minua pitkin
päätyen minusta minuun
päättyen minusta sinuun

kuhnurit joita käsitellään kenties vielä kymmenen vuoden päästä terapiassa
tai kuningattaret, jotka sikiävät uutta elämää, uudet lehdet vihreiksi kesäksi
havainnekuvissa näkyy aukkoja, kuin joku valitsisi tiputtaa juuri ne silmukat puikoilta
tai pyyhkiä minut pois

pitelen

Turvaudun taas sanoihin ja tuntuu, että löydän jotain kadotettua. Vaikka se on silti koko ajan tuntunut ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saa enää mitään järjestykseen. Kuvastaako se ylipäätään elämäni tilaa? Varsin päinvastoin, tahtoisin sanoa, olisi hienoa, jos elämä olisi jotenkin perustavanlaatuisesti muuttunut. Onhan se, muttei noilta osin. Ja onhan se, mutta ei niin perustavanlaatuisesti, että siitä voisi kertoa hienoa ihmisyyden kasvutarinaa. Vaikka uhkarohkeasti taas itseni aukealle heitän, kun sanon, että todellakin olen kasvanut. Se ei varsinaisesti ole merkityksellistä tämän blogin kannalta, sillä olen jatkanut sitä, millä olen ollut liikenteessä; säilytän tämän itselleni sillä olen tehnyt tätä itselleni. Luonut keijumaailmoja, joissa viihdyn yhä. 

Olen todella etuoikeutettu, välillä tuntuu, että on niin paljon sanoja, ja että niillä on niin suuri merkitys minulle.  Minulla on sanoja, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti ole minun. Pitelen niitä vain. Ja järjestän. Ja samaan aikaan en ole saanut kaikkea purettua; kaikkea sitä hyvää, mikä on kuplinut minut täyteen niin, ettei laskuvesi koskaan tullutkaan. Miten sitten enää saa tyhjennettyä, otteen jostain päästä, keskeltä tuntuu liian helpolta katkoa. Jos en tietäisi mitä sanoa, jos vain alistuisin taas siihen hiljaisuuteen, jonka rikkominen ei enää auttaisi, minulle avattiin lasilaatikko, johon päästettiin myrkkykäärmeitä säännöllisesti. Armollinen lasilaatikko. 


epilogi

Sanat, lauseet. Itsekriittisyys. Se se on. Minä käännyn puoleesi ja kyyneleet karkaavat. Hymyilet yhä ja vedät minut kiinni. Sinä saat olla, mutta minä olen tässä, kun valelet tervalla muovimaton. Autan silittämään sen pois. Keijumaailmat, kun kevät vie sinut näkökentästäni, hiuksesi suihimme, kirpputorilta eilen ostamasi tummanpuhuva huivi karaten kaulastani. Kevyt, kevät, kallio, levittäytyvät taaksesi, kun soitat hautausmaalta. Vain me voimme näyttää tältä. 

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

hartiani niin tummat kivusta
näen niin kauas
saavuta

sitä en

niin hiljaa katosin

2011 mitä siitä sanoisin

Nurkkia, joilla olikin kädet

Aamuni alkavat aikaisin. Suuntaan tai toiseen juoksen jo yhdeksännettä lukua, aion lopettaa kymmenennen jälkeen. Ihan varmasti aion. Sitten kävelen kaksi väliä ja hyppään mukaan, kun joku sattuu juoksemaan ohitseni kolmannen vainioilla. Leikkaan kiinni unohtaessani portaat ja meinaan kaatua samantien takaisin jyrkkyyteen. Kymmenennen koittaessa en pelkää viisarien hidastumista; jatkan kunnes ne palaavat luokseni itkien voimattomuuttaan ja lisään vauhtia. Se tarkoittaa, että ne ovat minun ja minä niiden päältä voin asettaa tehtäviä. Eikä niiden auta kuin totella. Iltaan asti odotan ennen kuin jälleen kello lyö kiinni pakottaen minut viisareiltaan. Pakottaen maat lainehtimaan.
 Luotan, etteivät katkea. Tyyntäkin tulee.

 Minun jalkojeni alla hiekkalaatikko, kun kolistelen lapiolla siniseen muoviämpäriin. Siinä laatikossa lukematon määrä elämää. Minun valtakuntani, jonka koossapitävä voima on minussa. Ruohonleikkurin ääni on oma taustani. Olen turvassa valtakuntani puisten muurien sisällä. Siellä minulla on kaikki; ystävät ja perhe. Viisi koiraa ja vähintään kahdeksan suloista leijonanharjakania. Hevonen ja kolme tallia täynnä My Little Pony - ystäviä.

 Jalkojeni alla ei ole enää hiekkaa, vaan väistelen vettä. Valtameri, jota kierrän kävellen sen reunamia ja peläten tippuvani mustekalojen lonkeroihin. Minua häiritään. Menetän viisarit. Tipun ikuisuuden. Mutten uppoa. Leijaan vain pois. Kurkistan varovasti yli laidan. Ei ruohonleikkuria. Ei kukaan saa koskaan tietää, että epäonnistuin, että niin kaukana kävin, vaikka on vannotettu pysymään pihapiirissä. Tai ehkei kukaan saa koskaan tietää, että minua koskaan olikaan. Kadottanut taustamusiikkini, koittanut poimia itseni. Rippeeni. Hiekkalaatikosta, jota ei enää ole ollut viiteen vuoteen.

 



Tänä viikonloppuna olen laittanut asioita järjestykseen. Bloggerista huolimatta myös hieman ulkoasua. Tehnyt viimeisen kupen työn ikinä. Tehnyt matkan syksyyn sen johdosta. Kirjoittanut yhteensä neljä ainetta ruotsin ja ranskan tunneille. Poiminut sanan pasifismi. Juossut puolikuntoisena pelkästä juoksimisen ilosta. Ihastellut upeaa kuvausjälkeä elokuvasta. Kertonut ystäville jotain tärkeää. Kirjoittanut. Ylittänyt jään. Ikävöinyt pitkästä aikaa äitiä. 

Kiitos

And I Choose to Forget

Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin. 

Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli

                                                                 vieraantuminen saunasta,          

 en ole varma, pimeä, kesä uimatta,                                                 

                       yrittäminen, 

hiusten harjaamattomuus,       

 sukkahousut, 

        rakastaminen,syksyn värit, 

          puiden lehdet,
menettäminen

olen niin väsynyt, 

valehteleminen, kevät, 

vesimelonin tuoksu, leikitään, 

                           the xx, pakahtuminen, 

pitkät kävelyretket, ammattiapu,        

särkyminen, mitä, 

epävarmuus, nauraminen,                 

 kaadun, äänet, oksentaminen,

 lopputyö, vesi, eristäytyminen,

 mieletön onni, sekavuus,

              valo, jotkin haaveet, loppu

                     itsekeskeisyys, viinirypäleet, 

salla ja miro, huutaminen, turhautuminen, 

huivit, aikataluttaminen, 

jotkin muutokset, 

näköala,              

punaiset aamut, 

                                           valinnat,        

rakastuminen ja lisää rakastaminen.

 Kuoleminen. 

Mutta myös:

Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minua joulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.

 Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä.

Kiitos
sydämellä Inkeri.

Viikkokausia oli satanut

Odotin sitä aamua, kun tajuan suustani ulos hengittämäni ilman höyrystyvän. Muutama muu jännittävyys on myös onnistunut: muiden muassa syksyinen samoilu. Tarkemmin ajateltuna tämä käsite käsittää aika monta asiaa, joihin olen viime aikoina paneutunut. 

 Olen istunut suuren akvaariolasini edessä aamuisin pukeutuneena ruudulliseen flanellipaitaan. Tuijottanut taivaalle. Huomannut, että yhä on valoisaa. Kerännyt pitkiä katseita osakseni noukkiessani eloonjääneitä varhaisen syksyn jäljiltä. Aivan jokaista katseeni ei ehdi tavoittaa, mutta jokaisen pelastaisin, jos vain voisin. Osa on aivan liiskana; niillä ei ole toivoa. Mutta tusinan ja joitain yksilöitä yli onnistuin kantamaan mukanani siniseen huoneeseeni. Seuraukset: sininen huoneeni on vähemmän sininen; enemmän punaista, oranssia ja keltaista. Epämääräinen kyhäelmä. Riittää minun aamuni sateeksi.
  Kuuntelen aamulla Vesireittejä ja unelmoin itseni tuohon tulvivaan kaupunkiin. Lähden juoksemaan ja totean, ettei taivaalla ole edes pilviä. Seuraavanakin aamuna herään samaan valoon. Lähden juoksemaan. Sataa.

Kävin katsomassa, millaisen kaipuun taitoluistelunäytös minussa herättäisi. Muistin miksi lopetin; yksinsuorittaminen ja kilpaileminen ei ole minun juttuni, vaikkei näytöksessä varsinaisesti siitä ollutkaan kyse. Sitten tietysti muistin myös, miksi lopettaminen tunti niin vaikealta; rakastin vauhtia viileässä, lauantai- ja sunnuntaiaamuisin pakottavia jalkoja harjoituksissa ja loppumatonta työsarkaa tekniikan kanssa, haasteita. Näytöksessä kaikki kuitenkin veti hyvin ja mahtavinta kakessa oli, että esityksiä säesti livenä puhallinorkesteri. Itse samantapaisessa yhteytyössä toteutetussa näytöksessä mukana olleena voin sanoa, että siinä on tehty duunia, että ollaan saatu yhteistö pelaamaan. Joten viihdyin.
 Sitten vaelsin jälleen syksyyn. Ja aikaa tuntui olevan loppuelämä. Aluksi suunnitelmani oli jatkaa jäähallilta kohti Laitaatsillan huomaan uskottuja veneitä. Kohti meninkin, kunnes totesin kengät ja sukat litimärkinä (kun en haita tajunnut jalkaani vetää), että valintataloneitsyyden menettäminen ja rehujen kuvaaminen saivat riittää tämän muutaman tunnin saldoksi.
 Tällaisen kuljeskelun lisäksi aktiviteetteihin on kuulunut: randomkahvittelu (korvikkeena kaakao ja tee), hakemuksen täyttäminen, sovelletun taiteen portfolion saattaminen kuntoon niin että sen jopa uskaltaa avata, lisää syksyilyä, asioiden edestakaisin säätämistä, villasukat, Inkerin nimipäivänä iskän synttäreiden unohtaminen, Jyrki Kataisen pärstän livenä todistaminen ja sokerina pohjalla torstaiolut ohoh.

 Huhhuijaa. Kuljeskellessani hylätyn näköisen päiväkodin ohi, päässäni pyöri vähintään tusina runotyttöjä. Nytpä en enää tavoita miten he mielessäni leipoivat ja lauloivat. Kovinkovin sekalainen kavalkadi kuvia, joita olen saanut tallennettua. Saattaapi olla, että teen vielä erillisen julkaisun noista näytöskuvista. Ei niitä kauheasti ole, mutta en nyt ala änkeä tähän samaan. Varmaan kiinnostaa kaikkia, mutta haluan nyt kuitenkin niillä jotain tehdä.

 

Mutta ne olivat minulla kädessäni jo,

 annoin vain katseeni seurata ääriviivojen sumentumista.

Kohta tajuan, että olen hereillä,

 eivätkä leijat olleet totta. 

 Erityiskiitos tietysti ihanille aamuihmisille, jotka olitte oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

It could never last, must erase it fast

Olen miettinyt. Olen ajatellut kyyneliä, joita olen vuodattanut vuosien aikana. Niitä on monia. Joskus olen itkenyt, vaikka varsinaista syytä ei olisikaan ollut. Olen vain herkkä. Liian herkkä toisinaan. Ja silloin, kun minun oikeasti olisi pitänyt itkeä en ole ehkä tajunnut koko asiaa. Asioita, joita olen tehnyt on hankalaa enää saada anteeksi. Joitain asioita olen poistanut mielestäni: ilmeisesti kokonaan. Olen tehnyt asioita, joita oma mielenikään ei ole kauaa jaksanut varjella, kun ne tiedostetusti ja tiedostamattani olen sulkenut pois. Ystävät. Kun minulla on ollut ystäviä, en ole kohdellut heitä kuten olisi pitänyt. Olen käyttäytynyt ylimielisesti ja dominoivasti ja saanut pitkälle tahtoani läpi. Mistä sellainen voi johtua? Mikä saa alakoulu ikäisen lapsen käyttäytymään niin?

  Kuin koko muu elämä sitä ennen olisi ollut yhtä unta muutamaa muistoa lukuunottamatta. Elämän vaihtelevuudesta ja käyttäytymisen tarkkailusta tuli minulle tavallista elämää. Otin vaikutteita ympäriltäni hieman liiaksikin. Siitä muodostui jonkinlainen pakkomielle tai riippuvuus, minkä takia edelleen on vaikeaa tehdä juuri omaa juttuaan ilman, että kukaan muu tekee sitä. Tai lähinnä niin, että itse ei tekisi muiden perässä. Muiden mielipiteet omaksun helposti. Niin kauheaa kuin se onkin. Joten oloni on ajoittain erittäin valheellinen ja feikki. Mutta kaikki tämä tuntuu yhä vähemmän vain vaikuttavan. Olen päässyt elämääni kiinni ja huomaan yhä useammin tekevän valintoja, jotka miellyttävät ainoastaan minua. Luulen, että pian: ehkä jo tämän kevään aikana minulle avautuu yhä enemmän maailmaa ja sitä kautta myös uusia ajattelutapoja. Tulevaisuus näyttää siis valoisalta. Toipa se mukanaan sitten lisää pettymyksiä tai uusia saavutukusia; aion olla enemmän oma itseni.

Cut it off

Kirjoitan nyt. Vietimme wanhat ja penkkarit. Viime viikon tapahtumat tuntu sille, että tosiaan haluan olla lukiossa. Toinen huippuhetki tuntea itsensä prinsessaksi (jos nyt sais sen partnerinki jostai) ja toinen olla lähes täydellinen pelle. Molemmat motivoi jaksaa tätä.

 Pitkään aikaan en ole kuitenkaan laskenut päiviä. Ennen elin viikko kerrallaan ja olin aina yhtä helpottunut päästessän kotiin. En tiedä oliko se kaamos vai mikä, mutta nyt on huomattavasti helpompi olo. Ajatukseni eivät enää karkaa itsemurhaan ja viiltelyyn. En enää pitkiin aikoihin oo laskenu päivii viikon loppumisee. Ja mä tosiaan oon ilosempi koko ajan ja se näkyy: oon koko ajan sosiaalisempi täällä Savonlinnassa. Kerron jopa omia mielipiteitäni, vaikka usein tyydyn myöntäilemään. Minulla, kun ei ole niin paljoa itseluottamusta, että pystyisin vahvasti ilmaisemaan omet mielipiteeni. Se juuri on piirtämisessä niin upeaa; voi vahvasti ilmaista itseään.Vahvasti, vaikkei rohkeasti.

Nii joo hilluin kans missikiertueella.
Kiitän

Let's make a promise

  Oon ihan totaalisesti nyt hurahtanut vaniljateehen. Lipitän koko ajan tota Twiningsin Vanillaa. Ei ehkä pitäs, mutta kun se on nii hyvää ja rauhottavaa. Parempaa ku kynsien pureskelu.
Jotta kaikki kyllästyisivät aiheeseen minä ja minä ja minun uusi vuoteni jauhan nyt lisää aiheesta minä ja minä ja minun uusi vuoteni. Lupauksia kertyi jopa näin paljon, joita olen kyllä parhaani mukaan totetuttanut;

• Pyrin olemaan yhä enemmän sosiaalisempi ja otan enemmän ns. kontaktia ihmisii (viel on aikaa...)

• Opettelen kokkaamaan ainakin muutamaa ruokaa hyvin (koska olen maailman paskin kokki)
• Liikun enemmän ja syön terveellisemmin (jokavuotinen lupaukseni)

 Ja noiden alle vois vielä lisätä sellanen, että en sekoile. Jos ysiluokan voisi elää uudelleen, niin et muistasinki kaikkii ihaniiki hetkii nii KIITOS KYLLÄ. Että jee; äiti ja iskä ei saanu koskaa tietää, mut kaverit ties suunnille ja jottain sinne päin. Kukapa tietää.

No. Hurskastele hiljaa.

Her opinion

  Sitä ajattelee että mitä laittais päälle. Jotta kuntoiluvajaus ei näkyisi, jotta hiusten väri säihkyisi entistä enemmän, jotta erottuminen massasta ei olisi negatiivista; jotta maailma näkisi itsevarmuutta siinä määrin, että kukaan ei huomaisi virheitä. Monien mielestä ns. ugly beauty on kaunista ja usein tavoittelemisen arvoisempaa kuin kauniskaunis mallilook. Eivätkö virheet tällöin ole niitä, jotka meidät tekevät kauniiksi ja loistokkaiksi? Enkä puhu nyt vain ulkönäöstä; useimmat virheet itse olen tehnyt ajattelemattomuudessani. Kuin en olisi osannut ajatella lainkaan elämää. Paljon valeita ja huonosti hoidettuja tilanteita. Kaikki olisi okei, jos voisin yhä korjata tilanteita. Kertoa ihmisille että olen pahoillani. Kuka tietää, missä olisimme nyt ilman virhearviointeja.  Voisimpa elää niiden kanssa.

Asiat eivät silti ole huonosti. Kaikki sujuu, vaikka kuulusat menneisyyden paskat haisevat yhä. Toisinaan voimakkaammin. Toisinaan ne tuovat mieleen voimakkaita muistoja, eivätkä kaikki ole huonoja. Sitten muistojen letka jatkuu ja kaikki päättyy niin kuin päättyi. Pättyy kuten päättyy. Lopulta.

Ja ihan p.s. miu tällä hetkellä inspiroivat kuvaset ovat Yoshiko Tsukiorin: Kauniit puserot ja mekot - kirjasta. Siinä on kaavat ja ompeluohjeet kaikkiin noihin ihanuuksii ja voi ne on söpöi.

Turhuus maan perii.