demolish

Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 

 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.

Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.

Kulmia

Leijonanharja, Kultatukka, Pikku Prinsessa. 

Tarraa taipeistani. Koetan päivästä toiseen hahmottaa kulmaa. Suistaa altani maan ja pakottaa kiipeämään oksille. Edessäni liuta mustia puita. Jokainen enemmän tai vähemmän kesken. Oksia on liian monta, jotta saattaisin käsitellä jokaisen. Kuuluneet sivulauseisiin. 

-Miten saatan koskaan pukea ne päälleni, miten koskaan aion nousta seuraavalle.

Kulma tarraa taipeistani. Suolaa siskojani.
  

 Kiipeän yhä hauraammille portaille kohti hämärtyvän hehkulamppuja

-Kuvittelenko olevani jotain, kun saatan niitä koskettaa ja suoristaa sanani? 

Pelkään, etten seiso suorassa. Seisominen kaataa. Että sanani eivät palaa. 

Kuvittelen, se on lunta

Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.

Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.

Hauraita suoria,

peittäisitkö ne auringolta

kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.

  Luulen minun löytyvän nurkasta.       

Takaisin

Kukapa ei kesästä pitäisi? 

 Jo paatuneeksi kesän vihaajaksi ehtineenä, oli hämmennys suuri kun valitsin tietoisesti sen puolen jokea, jolle ilta-aurinko hymyili, tietoisesti istuuduin portaille kääntäen kasvot silmät ummessa lämpöä kohti, ja huomaamattani aloin hymyillä. Liekö Turku tehnyt tehtävänsä 'tois pual jokke'. Söin vielä banaaninkin.

En ole pitänyt mistään pitkään aikaan kuten pidän viimeisestä kuvasta.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan

Pääosassa Kaapo.

 

 

 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.

 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

Näetkö sen kuoren, jota pinnoitan yhä harmaammaksi?

 

Ääriviivat

Ajettiin toisaalle. Metsäteiden sylissä, kallioilla ja jäkäliä silitellen vietimme reilun puolituntisen. Ei kumpikaan kuitenkaan mitannut aikaa, joten loppujen lopuksi on vaikeaa sanoa, kuinka kauan ajaton aika ehti pitää meitä hyvänään. Tarpeeksi kuitenkin, että värejä ehti tulla ja lähteä.  Tarpeeksi tosiaan, että aika ainakin omalla kohdallani ehti hämärtyä samoin kuin aurinko leikki pilvien seassa ja soi vain satunnaisia katseitaan Sikokallion kahdelle seikkailijalle. Eipä sillä väliä, sillä alkukesän ärhäkät hyttyset olivat liikkeellä ja tahtoivat myös piinata seikkailijoita. Mutta niin Kalevi hyppäsi kourasta toiseen ja ikuistettin keijuja, satumetsiä ja värejä.

 Koin ensimmäistä kertaa auton sammuvan epävarmuuteni alaisena. Sain kesän ensimmäiset hyttysenpuremarykelmät jalkoihini. Silitin ensimmäistä kertaa jäkäläpeittoa. Pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun Monopoly valvotti pitkällepitkälle yli puolen yön. Ensimmäistä kertaa näin jalkojen taipuvan luonnottomasti hypyn aikana. Ja ensimmäistä kertaa pääsin näkemään, millaiset ovat ne pellot, joista niin usein olen ehtinyt haaveilla. Toivon, että niitä löydän lähempääkin, että haaveni toteutuu. Tuo sie ne mansikat.

  

Lopulta palasivat värit ja aurinko. Sitten satoi. 

 Iisalmi antoi minulle myös kesän ensimmäisen veneajelun. Ja jälleen tunsin sen, minkä usein tunnen vasta keskikesän mökkireissuilla: kesän alkamisen. Tuuli, aurinko, vesi. Mikään ei ole niin kuin se tunne ja kiitos sen voin ehkä alkaa tosiaan elää kesässä ja ottaa ilon irti näistä päivistä. Sen mukana on tullut päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet itsekkäitä. Mutta olen noina hetkinä samantien päättänyt, etten ole velkaa ja tehnyt kuten olen itse tuntenut parhaaksi.

 Sain myös, mitä salaa haen reissuiltani serkkuni kanssa: elokuvasivistystä. Tällä kertaa pääsin kahden uuden elokuvakokemuksen lisäksi kokemaan behind the scenes. Neljä tuntia (anteeksi tuotesijoitteluni) Filmtownin epävirallisena harjoittelijana. Kukapa ei olisi aina halunnut tietää, miten systeemi toimii ja mitä virkaa toimittavat oikeasti välillä toimettomilta näyttävät tyypit tiskin takana? Niin: en minäkään ole sitä aina miettinyt, mutta tajusin että pitkään olen sitä kuitenkin pohdiskellut. Nyt tästä tiedän jonkin verran enemmän ja jälleen olen sivistyneempi. 

Kuten käväisimme menninkäisen kanssa lapsuudessa. Kuten teimme mitä suunnittelimme ja suunnittelimme lisää. On aika edetä ja juoda lisää uutta rakkauttani: greippimehua. Eikä mikään ole kai muuttunut. Ei naurusikaan.

Piirrän ääriviivat sänkyyn, josta nouset aamuisin.

suuria kuvia. suuria toiveita. ja suuria voimia. suuria sanoja, joiden lukemisesta sinua kiitän.

Bittersweet goodbyes

 

Niin hän meni, kääntyi ja sulki kaksi ovea. Enää kaksi jäljellä. 

Niin hän hyppäsi kattoa vasten ja mursi niskansa katsoessaan liian korkealle.

Hänellä ryppyjä, kun avaa silmät.

Silittelee valkean muhkuraista pintaa ja ihmettelee oksakohdista valuvia vanoja.

Hänellä on yhteensä kymmenen sormea. Hän laskee. Yksi kaksi kolme. Neljä. Viisi.

Kaikki tallella molemmissa käsissä. Uskomatonta. 

 Ei tänään enempää satuja. Kiitos ja kiitos Leolle leikkihetkestä kanssani ♥.

If God Was a Woman

Olen usein maininnut asioista, joita lasken ja joita olen laskenut. En mäkeä, mutta sormilla niin kauan kuin se mahdollista on. Mutten uskalla lähteä laskemaan tunteja. Öiden tunteja, jotka olen yhä harvemmin viettänyt rakastamassani maailmassa; unessa. Silmäni ovat varjot, jotka kaukaa erottaa vain mustina alueina otsatukan alta. Luulen niiden lopettaneen toimintansa jo aikaa sitten.

Piirsin kättä. Se on taivutettu ja haluaa olla kalpea. Nykyään aivoni käskevät ruumistani tilaan Valkea kuulas. Sehän on omena. Niistä minä pidän, mutta vähän aikaa on minunkin ollut lähes välttämätöntä laiminlyödä niitä. Piilotan aina muutaman, kun aamulla kouluun lähden jos en muuten ehdi syödä. Ne ovat oppineet odottamaan minua joka aamu uskollisina oven pielessä. Siirrän niitä niin, etten tunne omantunnon tuskia niiden jäädessä silloin tällöin paikoilleen odottamaan. Ne piiloutuvat ja palaavat vasta seuraavana aamuna. En tiedä minne ne menevät. Kunhan härnäävät niin, että teekuppi on jälleen läheisin ystäväni.

 Pystyraitoja. Olen niitä jotenkin aina vierastanut. Ne pelottavat ja tuntuvat uhkaavilta. Nyt niitä on kuitenkin paperilla, josta minua tervehtii myös tuo taivutettu käsi, varjot ja sarvia paratiisista. Mikä sattuma aamuna, jona Coldplay on päättänyt auttaa minua huutamaan paperille. Teen niistä myttyjä ja leikin jälleen. Ettei kukaan huomaa, ettei nousisi lisää sarvia. Jotta kuitenkin säilyttäisin viimeiset saippuakuplat, auringonlaskun -vaikka sitten ilman Orjalaivaa-, autuuden ja Hilman. Ystäväni; olkihatun muistatko? Hänestä on ikuisuus. Kesästä. Turvaan häneen, joka on luvannut peittää minut. Talveen.

Siellä on aikuisia. Maailmassa, jossa kuljen jatkuvaa tietä. Ehkä koska käännyin risteyksessä Harhaan. Halusin kai uskoa, että paikka olisi erilainen kuin väitetään. Halusin jälleen todistaa, että ei tarvitse seurata jalanjälkiä voidakseen kävellä. Kyllä; se on aivan niin epäjohdonmukaista kuin se kuulostaakin. Kuinka voisi löytää, jos ei ole edes lähtenyt etsimään? Kuinka kaatua jo kaatuvassa maailmassa.
 Pähkinänsärkijä. Vällillä kiitän ylempää voimaa, joka on suonut isälleni yhden osan hänen musiikkitaipumuksistaan. Kuten muustakin, josta en muista kiittää kun onnea on tarjottu.Verta. Appelsiini. Kuulostaa sille, että eivät kuulu yhteen. En usko ja haluan todistaa sen omenille.  Päivän teemaksi juon veriappelsiinikivennäisvettä.

Extremeksi totean myös nämä suurensuuriksi muodostuneet kuvat. Wanhuudesta ehkä vielä myöhemmin.

Aion voida hengittää.

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.

 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.

Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.

 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    

Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.

Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.

Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.

Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.

Hide and seek

"...viiva sabotage; hoen sun vastaajaas."

Pettymys valtaa minut myöhään joulukuisena keskiviikkoiltana. Tulen kotiin ja näen pöydälläni valkoista ja punaista. Ei; kyseessä ei ole tonttulakki, minkäänmoinen kuuraparta, jouluinen kynttilä tai lahjantapainen kyhäelmä. Lähestyn sitä; litteää kappaletta. Ja muodostan kirjaimista sanan; Image. Sinä ainoana kuukautena, kun todella olisi aikaa lukea ja ahmia hyvän lehden antimia, ainoan tilaamani lehden kantta koristaa suomenliput ja munamiehen hahmo. Näen huudahduksen "Mikael Granlund!" ja tiedän, että kaikkia sivuja en tohdi ahmia. Paperihan maistuukin pahalle. Niin kauan ainakin, kun samaan lauseeseen yhdistetään Mikael Granlund ja ilmaveivi. Kiitos ei.  Ummistan silmäni ja leikin, ettei sitä tapahtunut. Pakotan kasvoilleni hymyn ja kännän kannen pois näkyvistäni. Kaikki on hyvin.

Sitten odotan sinua. Pilvenreunalla, jonne lupasit tulla. Jonne sinä toivoit auringon säteet, jossa vilvoittelisimme varpaitamme. Jonne minä toin saippuakuplat, joita puhaltaisin korvaasi. Sanoit, ettei kukaan ole ennen niin tehnyt. Näemme painajaisia. Täydennämme laulun sanoja. Hiljaa ja lupaat juoda kaakaota.

Enkä haluaisi, että tulisi joulu. Sen on taas pian ohi ja tuntuu, ettei mitään enää olisikaan. Kesällähän sitä jo suurin piirtein odotti. Salaa tietysti. Nyt haluaisin jarruttaa ja laittaa päivien tielle miljoonia ovistoppareita. Kiitos ja hyvää joulua siulle ♥. Katoan, en ehkä suuren suuren lumikinoksen taakse kuten viime vuonna, mutta ehkä muutaman piparin taakse; ainakaan ei tarvitse antaa äänimerkkiä.

L'automne

Niin monta uutta päivää vierähtää ja kuulen sateen sipsutuksen, joka aamu. Varovasti; hyvin varovasti se askeltaa. Sitten kaikki hukkuu alle. 

Yksi toisensa jälkeen seuraamieni blogien merkinnät istahtelevat toistensa päälle uusimpien merkintöjen listalla. Joku kiroaa syksyn ja sen kurjan sateen sinne, mistä se yleensä tuleekin. Luen ja toinen hymyilee syksyn värejä. Iloitsee Hai-saappaiden kirjoa. Kolmas on rakastavinaan, vihaavinaan ja neljäs esittää sarkastisen kommentin ja vastauksen omaan  mietteeseensä. Sitten on niitä, joista on parempi joko unohtaa koko syksy joko siksi, ettei se heitä juurikaan kosketa tai siksi, että kielteinen asia suljetaan pois (tiedostaen tai tidostamatta). Enhän luokittele mutta. Sitten luen yhtä ja samaa blogia; syksysyksysyksysyksysyksy. Syksy.

 

 Hyppy avaruuteen. Jos totta puhutaan niin leikin kotista. Yritän pitää kiinni arjesta. Silti hahmot lapsuuden leikeistä tunkevat mieleeni kuin tuhat sateen peittämää aurinkoa. Niin; eihän sekään ole mahdollista. Paras ystäväni kertoi, että olin aina leikeissämme äiti. Nyt tuntuu, että olen se kakara, joka passitettiin aina kotiarestiin, ja joka lopettaa leikin kesken heti, kun se alkaa käydä epämiellyttäväksi. Tuttua. Silti olen kuitenkin 17 - vuotias, enkä viisi vuotias kakara. Aika muuttaa, ikä muuttaa, vuosi muuttaa; ihan kuin sekunnit, kun mietit livistätkö hammaslääkäriltä vai käännätkö kasvot myrskyn silmään. Valinta kai sekin. Mutta myrskynsilmään: siellähän on rauhallista, tyyntä ja mikä parasta; hiljaista. Ja yksin voisin siellä vain istua. Kyyryssä: kuin mikäkin häkin nurkkaan ahdistettu eläin. Mutta se on salaisuus. Se, että viihdyn hyvin yksin. Olen ristiriidassa tässä asiassa. Haluaisin tietää asioista ja olla mukana. Silti, jos annetaan valintatehtävä olotilojen "sosiaalisessa kanssakäymisessä" ja "hiljaa omiaan miettien" valitsen jälkimmäisen. Ja suutun, kun häviän itselleni. Kun joudun myöntämään, että olen itse se hemmoteltu kakara, joka joutuu arestiin, kun muut leikkivät kotista. En voi päästä tilanteesta muuten kuin lopettamalla leikin ja juoksemalla vanhemman luokse kantelemaan muiden kiusaamisesta. Eikä asia ole niin.

   Voisin herätä hymy kasvoillani. Tuntea makean veden huulillani. Tippuvan veden äänen ja riutuneen kropan. 

 Se vaatii enemmän kuin kotileikin. 
Luultavasti myös enemmän kuin syksyn.

Inkeri.