aikoja sitten, ajankohtainen avautuminen

Olin neljäntoista ja kerroin ystävilleni. Oikeastaan vain kokeillakseni sanojeni voimaa. En ollut varma. Mutta äitinikin tiesi silloin. Ystävänikin sanoivat tienneensä. Miten, kun en itsekään tiennyt. Mutta olen sen kyllä todistanut monta kertaa, että olen itse suurin muukalainen elämässäni, jota pelätä, josta olla varuillaan. Se epävarmuus hohkaa vain muualta takaisin. 

Olin helpottunut. Ihmettelin, miten juuri minun kohdalleni kävi sellainen tuuri, että sain rakastua tyttöihin. 

Seitsemän vuoden jälkeen kerroin äidilleni tänään, että seurustelen. Ainoastaan sen. Se riitti kyyneliin ja äitini itsesyytöksiin. Kyllähän se tästä. Kuten arvasin etukäteen. Tuntuu kuitenkin, että tämä on niin epäreilua, vaikkei responssi ollut pahin mahdollinen.

Siinä minä vain tuijotin upouusien Vansieni kärkiä. Sanat olivat shokki itsellenikin. Sitten itkin ja pyöräilin sateessa kirjakauppaan, kuten koska vain. Sade peitti minut, olin sille kiitollisempi kuin pitkään aikaan millekään samalla tavoin. Levittelin epäonnistuneita kalaverkkoja kotona. Huomenna taas töihin. 

Tarjosin Akulle berliininmunkin ja minulla oli pipo. Kuten eilenkin. Heinäkuussa.

hakaristi kesällä 2014

have it, drowned out

isketään joka puolelta, ehdi suojautua, ehdi parantua,
päästäkää jo, teen mitä pitää

enkä tiennyt, kuten en tähänkään mennessä

kuivatin entisestään, kuin kuivatettavaa vielä olisi, 

pesin, järjestin, kuin ei mikään koskaan loppuisi

tiennyt miten voisin

miten juurikaan enää 

olla, missä minut tapaat,

minä lupaan, lupaan, minä lupaan

missä minut tapaat

ei se eikä se

päästäkää, teen mitä pitää

Vain ne joita ei ole petetty

"Miksi he tarvitsevat aina jonkun muun sanomaan sen" 

Olen valvonut ja valvonut lisää. Ei ihme siis jos vähän väsyttää; joskus tarvitaan ulkopuolinen siitä muistuttamaan, vaikka miten on itse perehtynyt terveellisiin elämäntapoihin. Enkä muuten - näin välihuomiona - ole hurahtanut tähän niin kovin puhuttaneeseen (urheiluhomoilun lisäksi) fitness-ilmiöön; ajatellut vain ihan kaiken ihan alusta asti uudelleen. 

Katkeruus, häpeä, sääli ja rumuus ovat tämän yhteiskunnan pahimmat kirosanat.

Tällä hetkellä olen iloinen, että sain vaihdettua siniset sukkahousut luumunvioletteihin. Ja siitä, että ostin parsakaalin, sain luettua pitkästä aikaa Imagen kunnolla, Image oli hyvä ja paras, että tein avokadopastaa, sää salli käyttää anorakkia ja että äiti ei ollut vihainen. Tein teeleipiä ja sisustin keittiötä. Ajattelin lisää.

 

Ja että minä pakahdun tähän tunteeseen, jonka voin haistaa. Se tuoksuu ja tuntuu niin että minua itkettää.

Autuaat

Tolstoi

Häiriö. En muista sen sarjanumeroa, enkä uskalla tarkistaa. Se on salaisempi, vaietumpi kuin pankkitunnus. Määrittävämpi, petollisempi, turvallisempi. On vain reilua, että määritän sen, sikäli kun se annetaan määrittämään minua. Sikäli kun sen mielelläni otan. Mielelläni. Annettu, ansaittu, anastettu, ammennettu, aamen. 

Heräänkö, sammunko, haluanko, kuuntelenko, umpeudunko, seuraanko, tummunko. 
Tuntematon voisi tappaa minut. 

Mahassani möyrii. Se on ehkäpä onnea.

Black Sands

 Sydämet jäävät aloilleen, pelkään että paljastumme. 

Levität eteeni yksitellen. Vankilasta, maista, niiden rajoista, joilla käyt. 
Kerrot miksi ne sinua siellä pitävät.

Yksin ei ehdi kämmentesi väliin, 
katoat ja valut sinä hiekkana, jota tämä maailma sille on.

Jossa luopuva vain varjoinen maa, 
vaatinut kaksi vuotta antautumaan.

Muttei totta, kuten liukenee lopulta.

Älä mene suunniltasi. Älä siltä yhdeltä, johon henkäät pois huolta.
Näillä mustepulloilla on tapana läikyttää, 
pese pois ennen kuin ne raapivat nämä säikeet. 
Äläkä anna kadota, palvelevat pelkoa, keräävät elävien sulkia.

 

Mistä sinä tulet. 

Pitkästä aikaa ihmisten kanssa: tyttöjä, Minä ja Ville Ahonen, tyttöjä, brunssi Marialla, Sin Cos Tan. Kolme ekaa kertaa. Tai useampi. Iih ja kiitos jälleen uusille lukijoille♥

En ole vieläkään päättänyt suunnista. Täynnä ja yhä enemmän täynnä ristiriitoja. Mutta ajattelin, ettei tee pahaa että asetan itseni eteesi vielä kerran. Kolme on teitäkin. Tämä meri ei anna minulle kuitenkaan yhtään lisää, te katsotte samoin kuin se meri. Se ei ole kohtaamisia, eikä se toisaalta ole raapivaa. Tietoisuus saa minut tajuamaan; vangitsee, mutta vain siksi kunnes tarvitsee lisää, alan riittämättömyydestä, päätyn huokaavaan. Minun täytyy vain päättää, mikä on minulle tärkeää.

Regardless

Kaiut höyrystyvät eteeni, menettävät kun tiedostan. Seuraan niitä suihkuun, takertuvat peiliin, sumentavat minut. Hetken leikin, ettei enää olisikaan säilö. Säilö ei olisi rajattu mustalle. Ei valkea, ei nelikulmainen. Rytmiini ei jää vapautta, eikä vankilaa. Huoneita, rasioita. Enää niistä kuulla. Rytmi minun taustani, se on tuttu vain minulle. 

Muuta, lähiöiden syleily puristaa juuri sopivasti elämää. Sivelen sen poskia, kuten se ainoaksi kuuntelijakseni jää, tietää sitä häpeää, tietää sitä mikä ei ole kuten oli ja mikä tulee vapauteeni, vankilaani, väijyy lumitiikerinä kulmissani.

En aio olla sinulle. Ei voi kadottaa, jos ei ole ollutkaan. Tämä rasia ei ole Pandoran.

To Be Patient

Ompa tekopyhää, vai vielä väriä. Turhaa sitä on sievistellä; musta pukee paremmin kuin mikään. Tällaista. Se tuntuu yhtä likaiselle, en pese tukkaani, luettelen lisää. 

Olen käynyt elokuvateatterissa:
Itken ennen kuin mainokset loppuvat, itken ennen kuin elokuva loppuu, itken ennen kuin pääsen ulos rakennuksesta. Ehkä pitäisi käydä enemmän, saampahan jotkut tunteet sentään sisältäni. Mikä parasta; en suoraan osaa kiskoa, mitä ne kyyneleet edustavat, mikä saa kivisille poskilleni värivanoja puuteriin. En tiedä: se on helpottavampaa kuin koskaan.

Harmainta harmaata harmaampana päivänä, sitä ei saata kuvitella miten päivä saattaisi harmaampi olla, miten kaupunki saattaisi olla valuvampi. Vannon, että Salen punakeltainen julkisivukin on harmaa nykyään. Tämä kauneus tukehduttaa minut, olen vain täynnä, aivan niin täynnä.

 Vieressäni poika, tunnen kuuluvani hänen vierelleen. Edessämme on aivan liian pieni pöytä. Liian pienet tuolit. Pelkään odottaa kanssasi, mutta luotan sinuun pohjattomasti. Etkä petä.

Karkotettu elämä, hyväksytty rakkaus. Aion säästää marraskuulle, mutta päivästä toiseen näytän samalle. Tuijotat minua linssin läpi, syökset ihoni alle, sirpalelattia.
Ennemmin tai myöhemmin on avattava. Turha: se on vain kirjekuori, se on vain ruokaa, se on elämää, se on vain kaunista, se on yksi päivä muiden joukossa, se on vain sanoja ja se on horisontteja, itkeviä ruutuja, lohjenneita huulia, pimeys kuudelta, etenen Saturnukselta.  

 Maisemat katoavat, liukenevat. Hajoavat. Ei tämä ole minulle sen hallintaa. Rakkautta muuten vaan. Valmistatumista tulevaan.

Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

Halves

 

En vain katso, kymmeniä liimasin taivaaseen, ei laske irti edes syntymäpäivänäsi, se on minun vikani.
Eihän se ole kuin itsestä kiinni.Pitäisi kieltää tarttumasta, se siihen jää. Pitäisi tietää enemmän, paremmin. 
Lisään vaaleinta.´Pyydän kaksinkappalein.

Ruma on kirosana

Kietoo minulle kaulakorun, kietoo ristit kuin valvomaan. Se tunne ei ole valhetta, eikä se tunne ole oppikirjoista. 
Se ei ollut sanoilleni, ei käy sivuilleni.

 Paikassa välimaasto

Kuin ruusuilla tanssisi

Pitääkö minun olla jotain muuta. 
Maistuu liian hyvälle, vaikken maistanut ole niin että muistaisin.

Lähteet mykkiä

En ole kuullut, että se meillä olisi verissä.

Richard Scarry käskee kuvittelemaan. Minä kuvittelen. Siihen pisteeseen kunnes minulla on sellainen, mistä puhun, mistä kerron ja mistä muut salaa ovat kateellisia.  

 

Vai kuvittelenko vain.

Kuvittelen, se on lunta

Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.

Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.

Hauraita suoria,

peittäisitkö ne auringolta

kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.

  Luulen minun löytyvän nurkasta.       

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Mukulakiville ja niiden yläpuoliselle

'Tää on mun koti' 

Sairaalan seiniltä

Sille pitsille, joka murtuu käsissäni

onnettomuudeksi, savukelmuksi

jonka läpi näkee huonosti ja hengittää voi vain jokaisen minuutin kohdalla kerran

Kietoudun siivenrippeisiin ja toivon, että saattaisin ne vielä päästää lentoon;

vapaudelle ne toimivat

Oloni ei kai koskaan ole ollut näin turvaton,

ehken koskaan ole sitä kaivannut vain yhtä paljon

Puhutaan parantumisesta, jos sairautta

Minä sairaudesta, minä parantumisesta, en kumpaakaan,

siksi apua tyynylle aamuyöstä 

Pukeudun sairaalaan

 Numero kolme

pelkään

en osaa käyttää paikallisbusseja,

välitän koko ajan vähemmän.

Mitenkään silloin

Puuteri.

Se mattaa. Kuljettaa mahdollisia täydellisyyden siemeniä mukanaan. Saattaa tuoda hymyn peilistä. Sillä peität, mitä peitettävissä on. Sillä silotat loppuun maalisi.  Tulostat naamasi.

 Heräät eräänä aamuna sirpaleisiin. Se saattaa johtua mistä vain. Tiputit sen, kului käytössä haurauteen, laatu oli vain yksinkertaisesti huono. Yhtä kaikki, et sitä viitsi enää edes yrittää koota. Se on hyödytön. Se hyödyttömämmäksi muuttuu sellaisen käsissä, joka ei osaa sen osiin oikein tarttua. Sellaiset ovat harvassa. 

 Se hajoaa kosketuksesta. Paloja jo miljoonia. Ne muuttuvat aina vain pienemmiksi. Muuttuvat pölyksi. Katoavat kuten valokeilassa vielä hetki sitten erottunut lentävä pöly. Sekin rajojensa ulkopuolella on aistien ulottumattomissa.

  Joku voi koettaa lohduttaa, yrittää koota. Tehdä jopa kaikkensa sen eteen. Saattaa hajota silti. Haurauttaan. Vahingossa. Valmistusvirhettään. Ei hyödytä. Pirstaleinen kuva alkaa hahmottua. Osta uusi, korvaamaton se ei ole. Ei koskaan ollutkaan.

  Sama turha. Sama joka silti saattoi pelastaa päiväsi. Saattoi kätkeä sinut. Saattoi piilottaa taakseen. Olla apuna. Olla nauruna. Kasvoilla. Vetää puoleensa, tappaa tunteensa.

 Tulee minustakin tähtipölyä. 

 Aikasi olet sitä kuluttanut. Kuollutta ihoa koristanut. Keskeltä se kulunut ensin. Reunatkaan eivät jaksa pysyä kasassa. Taittunut loisteputken valossa rumaksi. Antanut syyn muuttua tuhkaksi.

 Oli minulla yhtä täydellinen syntymäpäivä. Vaikkei sitä pitänyt edes olla. Lisää kysymyksiä. Paljon samoja. Syytöstä. Mutta sanoja, jotka tahdoin sanoa. Sanoja, jotka tahdoin kuulla. Päivä, johon saatoin taas pakahtua. Nieltyä itkua peitolla. Iloa ja onnea, kuten satujen lopussa.

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.

Hullu, joka tajusi olevansa rikas

Vihasta ja ahdistuksesta kumpuaa lisää vihaa ja ahdistusta. Niin sanottu noidankehä on valmis. Samoin rakkaus ja positiivinen ajattelukin voimistuvat vain niistä itsestään. Onko kyse valinnasta? Tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio ja kehittynyt rakenne yhteiskunnassa toteutuvat, voisin vastata: kyllä. Vastuu siitä, voivatko läheiset hyvin, on huomattavasti kehittävämpää ottaa vasta, kun itse ottaa vastuun itsestään ja nimenomaan hyvinvoinnistaan. Ei voi luottaa siihen, että kävisi niin onnellisesti, että muut näkisivät ahdistuksesi ja uskaltaisivat yrittää auttaa. Itse en voi siitä kyllin kiittää.
Hyvä minä ja minun asiallinen tekstini.
 Kuvissa Verttinenherttinen ajankohtana digivalokuvauskurssi. Yksi niistä ahdistavaa pohdintaa aiheuttaneista asioista tämänhetkisessä tilanteessani. Tällä hetkellä enemmän tai vähemmän järkevältä tuntuisi jättää se kesken. Pimiökurssin rinnalla toivoin saavani siltä jotain. Mitä ilmeisimmin. Liikaa elämässä kuitenkin on kaikkea, mikä rasittaa minua jo pelkällä olemassaolollaan ilman, että minun tarvitsisi tehdä sille mitään. Siksi ajattelin nyt tehdä tietoisen valinnan oman mielenterveyteni kannalta, enkä ottaa ylimääräistä niin, että myöhemmin kaduttaa. Kyllä: tätä luokkaa ovat radikaalit päätökseni.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Omia ajatuksiaan on katsottava kauempaa, jotta voi nähdä kokonaisuuden. Et voi sanoa tuntevasi, jos voit nähdä vain valheita. Nähdä, että kaikki se ei tapahtunut vain sinulle vaan myös minulle. Kun kaikki muuttuu - ja se parempaan tulee muuttumaan - aion irtisanoa itseni lopuista. Sitten on enää se, mitä minä olen. Joka minä olen.

Toiset ovat lokkeja, jotka saavat sähkösokkeja.

 

"Enkä unta saa, en unta saa."

Alunperin tämä oli oma pieni salaisuuteni. Blogini. Siksi en aio itsekkyyttäni pyydellä anteeksi, miten päivitystahti/-laatu on rapistunut silmieni/-ne edessä. Tietysti olen iloinen jokaisesta, joka on kuitenkin lukenut ja lukee hassuja ja vähemmän hassuja juttuja täältä.

 Tarina on lyhyesti tällä kertaa sellainen, että elämä ei tosiaan ole mennyt viime joulun jälkeen putkeen. Autuutta kestikin sen vuoden. Kliseisesti, mutta kovinkin paikkansapitävästi totean: elämä on. Apua on vaikea hakea tai saada, kun ei tiedä mistä kiikastaa. Loppujen lopuksi en ole yrittänytkään. 
 Vasta viime aikoina, tai kytenyt ajatus kesän puolesta välistä asti, olen joutunut myöntämään, ettei kaikki ole ollut hyvin. No niin; olipa taas 'lyhyesti'. Joten tarina jatkukoon. Epäilykset heräväät, kun missään ei ole mitään. Tarkemmin sanottuna mikään ei ole tuntunut tuovan iloa, enkä ole osannut nauttia mistään. Mietin, missä olen hetket viettänyt. Vain epätodellisia ja kaukaisia muistoja nousee mieleen. Tunnistan joitain hajuja, mutten muista mistä ne ovat tuttuja. Samoin toistuvia ääniä. Ja unia. Näitä lukuunottamatta ja nämä mukaan lukien; mielessäni päällimmäisinä pyörivät ajatukset negatiivisuuden noidankehää.
 Tilanteeseen ovat vaikuttaneet kasautuvat tehtävät (jaksamattomuus tehdä niitä), normaalia pahemmat itsetunto-ongelmat, suru, ajan puute, elämän yleinen sekavuus ja asia, jota en koskaan kuvitellut tuntevani: yksinäisyys. Nämä, tai lähinnä näiden toisiaan vahvistavan kombinaation, olen löytänyt vietettyäni toveja pohtien: mitä on tapahtunut? Seurauksena on ollut ahdistusta, huonoja ratkaisuja ja välinpitämättömyyttä melkein kaikkea kohtaan. Väsyneenä ei vain jaksa välittää tai kiinnostua.
 Omana pienenä salaisuutenani tämä siis alkoi. Projektina, jolla salaa tahdoin jotain saavuttaa omana itsenäni. Niimpä koen, että jatkaakseni eteenpäin minun oli selvitettävä asioita näin. Itselleni. Ja lievittääkseni jonnekin näiden sanojen väliin raskaaksi käyneitä salaisuuksien poikasia; päätin jakaa tämän selvityksen edes jollain tasolla täälläkin. Minulle se on tärkeää, vaikka saatan katua sitä piankin. Kaikkihan voivat lukea tämän.

Joten kaikki jatkuu. Nyt mieltäni riittävät lämmittämään tee ja kynttilän valossa vietetetyt hetket lähellä taivasta. Vilttiin kääriytyneenä. Sekä mykkäelokuva, jonka ääriviivojen seuraaminen saa väkisinkin unohtamaan päivänvalon ja siihen liittyvät vaikeudet. Eiväthän asiat ole huonosti.

Näin siis tällä kertaa. Loppuun voi klikkailla suuremmaksi omaksi ilokseen minun iloani; kotikoloani.

"Mulla on uusi naapuri, se muutti juuri päähäni. Sitä kaikki naurattaa, enkä unta saa."

Cut it off

Kirjoitan nyt. Vietimme wanhat ja penkkarit. Viime viikon tapahtumat tuntu sille, että tosiaan haluan olla lukiossa. Toinen huippuhetki tuntea itsensä prinsessaksi (jos nyt sais sen partnerinki jostai) ja toinen olla lähes täydellinen pelle. Molemmat motivoi jaksaa tätä.

 Pitkään aikaan en ole kuitenkaan laskenut päiviä. Ennen elin viikko kerrallaan ja olin aina yhtä helpottunut päästessän kotiin. En tiedä oliko se kaamos vai mikä, mutta nyt on huomattavasti helpompi olo. Ajatukseni eivät enää karkaa itsemurhaan ja viiltelyyn. En enää pitkiin aikoihin oo laskenu päivii viikon loppumisee. Ja mä tosiaan oon ilosempi koko ajan ja se näkyy: oon koko ajan sosiaalisempi täällä Savonlinnassa. Kerron jopa omia mielipiteitäni, vaikka usein tyydyn myöntäilemään. Minulla, kun ei ole niin paljoa itseluottamusta, että pystyisin vahvasti ilmaisemaan omet mielipiteeni. Se juuri on piirtämisessä niin upeaa; voi vahvasti ilmaista itseään.Vahvasti, vaikkei rohkeasti.

Nii joo hilluin kans missikiertueella.
Kiitän