en yleensä julkaise tällaisia kuvia, mutta ehkä nämä nyt menee, valo oli mieletön. heräävä maa. 

YOt

Lisää kuvia: tumblr

Lähteet mykkiä

En ole kuullut, että se meillä olisi verissä.

Richard Scarry käskee kuvittelemaan. Minä kuvittelen. Siihen pisteeseen kunnes minulla on sellainen, mistä puhun, mistä kerron ja mistä muut salaa ovat kateellisia.  

 

Vai kuvittelenko vain.

Matkallani etelään

Paljon.

 Juhla

Teetä aina kun vain jaksoin nostaa käteni korvalle. 

Kuljen kertomatta minne. Nyt huoneeni tuoksuu niin, että paljastaa kuten oma unohdukseni.

Pyjamaraitaseinä. Itsenäisiä mansikoita. Palautan mieleeni rakkautta.

Paljon kaikkea. Helsinkiä, Turkua pääsykoetta. Levyjä ja iltoja. Päivät eivät ole mitään. Ja minä siihen turhaan. Olevani jotain, vaikken ollut lähelläkään. Soitan portailta ja itken vasta kun avaat oven. Näet mitä käsissäni kannan ja suljet. 

Matkaan jo kohti länttä. Iloitsen sateesta ja menetän itseni taas, kun lyhtypylväät liimautuvat kaksiulotteiselle kalvolle.


Valokuvia. Minä pysähdyn hautajaisten kohdalla.

Yhtä viikon, yhtä määrittelemättömästi ja yhtä sitten syksyn. Unohdan kokonaan, eikö vain.

Palaisimpa takaisin; en enää lähtisi.

Mutta suolaan ja tomuun jäävät jälkeni

Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.

 Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. 
 Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.  

En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. 
 Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.

Tarpeeksi myöhä aamulle

Liian myöhä olla väsynyt

Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  

Ihoni alla ollaan,

 ollaan niin että kädet tärisseet

Luihin pyritään

ei minun

Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet

kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin

kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin

viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla

selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole

 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan

Pääosassa Kaapo.

 

 

 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.

 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

L'automne

Niin monta uutta päivää vierähtää ja kuulen sateen sipsutuksen, joka aamu. Varovasti; hyvin varovasti se askeltaa. Sitten kaikki hukkuu alle. 

Yksi toisensa jälkeen seuraamieni blogien merkinnät istahtelevat toistensa päälle uusimpien merkintöjen listalla. Joku kiroaa syksyn ja sen kurjan sateen sinne, mistä se yleensä tuleekin. Luen ja toinen hymyilee syksyn värejä. Iloitsee Hai-saappaiden kirjoa. Kolmas on rakastavinaan, vihaavinaan ja neljäs esittää sarkastisen kommentin ja vastauksen omaan  mietteeseensä. Sitten on niitä, joista on parempi joko unohtaa koko syksy joko siksi, ettei se heitä juurikaan kosketa tai siksi, että kielteinen asia suljetaan pois (tiedostaen tai tidostamatta). Enhän luokittele mutta. Sitten luen yhtä ja samaa blogia; syksysyksysyksysyksysyksy. Syksy.

 

 Hyppy avaruuteen. Jos totta puhutaan niin leikin kotista. Yritän pitää kiinni arjesta. Silti hahmot lapsuuden leikeistä tunkevat mieleeni kuin tuhat sateen peittämää aurinkoa. Niin; eihän sekään ole mahdollista. Paras ystäväni kertoi, että olin aina leikeissämme äiti. Nyt tuntuu, että olen se kakara, joka passitettiin aina kotiarestiin, ja joka lopettaa leikin kesken heti, kun se alkaa käydä epämiellyttäväksi. Tuttua. Silti olen kuitenkin 17 - vuotias, enkä viisi vuotias kakara. Aika muuttaa, ikä muuttaa, vuosi muuttaa; ihan kuin sekunnit, kun mietit livistätkö hammaslääkäriltä vai käännätkö kasvot myrskyn silmään. Valinta kai sekin. Mutta myrskynsilmään: siellähän on rauhallista, tyyntä ja mikä parasta; hiljaista. Ja yksin voisin siellä vain istua. Kyyryssä: kuin mikäkin häkin nurkkaan ahdistettu eläin. Mutta se on salaisuus. Se, että viihdyn hyvin yksin. Olen ristiriidassa tässä asiassa. Haluaisin tietää asioista ja olla mukana. Silti, jos annetaan valintatehtävä olotilojen "sosiaalisessa kanssakäymisessä" ja "hiljaa omiaan miettien" valitsen jälkimmäisen. Ja suutun, kun häviän itselleni. Kun joudun myöntämään, että olen itse se hemmoteltu kakara, joka joutuu arestiin, kun muut leikkivät kotista. En voi päästä tilanteesta muuten kuin lopettamalla leikin ja juoksemalla vanhemman luokse kantelemaan muiden kiusaamisesta. Eikä asia ole niin.

   Voisin herätä hymy kasvoillani. Tuntea makean veden huulillani. Tippuvan veden äänen ja riutuneen kropan. 

 Se vaatii enemmän kuin kotileikin. 
Luultavasti myös enemmän kuin syksyn.

Inkeri.

Flower shower

 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 

  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.

Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  

Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.

Wonderwall

Kello käy yli kahden. Maailman toisella puolella soi taustalla ja elämä tuntuu vähän aikaa leffalta. Kesältä. Sitähän toivoinkin ja nyt on jo ikävä. 

 Kesäfiiliksiä kuluneelta ajalta 1.6-6.6. Mikäs siinä, kun olla öllöttelen, eikä mitkään velvotteet paina. Okei mummille siivouskeikka, mutten pidä sitä oikeastaan velvotteena. Ja tänään treffaan kamuja ja vietellään kesää. Kelpaa. Ja eilen maalasin. Tuuli ja ärsytti. Tuuli ja niskani paloi. Tuuli ja ainoat värini liukenivat toisiinsa. Tuuli ja oli kesä. Ja vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että nyt elän hetkessä ja otan ilon irti; niin silti mieleni valtaa tuon tuostakin ajatus loman lyhyydestä ja arkeen palaamisesta. Ja jos ei saa mitään aikasiks äääää. No mutta. Istutin yrttini; persiljan, basilikaa ja minttua ja nyt ne tuolla koittaa kasvaa. Oon ihan innoissani niistä; ovat nii söpöjä siellä pienellä kasvimaallamme. Ja tajusin yksi päivä, että omenapuun kukat joista otin kuvia, kun tulin kotiin eivät enää olekaan puussa! Eli kevään viimeisistä sain kuvat. Huh.

 

   No ja eli, vaikka mittään en oo tehny nii silti oon vähän kaikkee pientä näpertäny. Kivaa. Ja kesän autuus jatkuu. Vaikka lupasin itselleni, että nukun ja nukun ja nukun, en ole nukkunut. Illat on niin ihanan valoisia ja vaan valvon ja valvon. Sit kello onkin jotain kaks yöllä ja oon vaan hups. Enkä tähän mennessä ole nukkunut pidempään kuin puoli 10, mikä on joistakin aika uskomatonta. En tiedä onko se jokin biologinen kello vai valo vai jokin muu, mutta ei minua enää silloin väsytä. Eli ei siinä mitään. Tykkään ♥

 

 Mitäpäs tässä katselemassa, kun Tori Amos laulaa talvesta ja Haloo Helsinki Maailman toisella puolen. Ja Prodigya ja Jukkapoikaa ja Paramorea. Uusi Fantasia. Voiko enempää toivoa? Ei ketään kotona bassot ja kajarit kovalla ja suuri maailma edessä. Ja kun elämä alkaa, huudan majakan valoa. Hyppään vedenympäröimäksi hippuseksi palasena suurta kokonaisuutta. Voiko enempä toivoa.

"Sydän huutamaan jää joka hetkeen, mutta tartun niihin muistoissa, vaikkei tavattais koskaan, kaikki kulkee mun matkassa." -Maailman toisella puolen.

http://lyricstranslate.com

Hups ja taas yksi itikka. Voiko enempää toivoa.