(Nimetön)

 Tarttuminen oli viimeinen ajatukseni, 

kunnes harasin ohi, ja vaivuin, 

syvyyteen, pimeään, kylmään.

hartiani niin tummat kivusta
näen niin kauas
saavuta

sitä en

your heart is

  olen vihannut jo kauan. miten minä itseäni vihaankaan.

caught my

Niitä sanoja,

 joita käännän saumoistaan

 käytän yhä uudestaan

 laitan ne toimimaan

Mitkä ovat tämän pisteen ääret, mitä minun ääreni, mikä luettelossa on minun pisteeni,

 mikä diagnoosini, tahdon nyt toisilta suunnitelmani.

tiedätkö nyt, mistä puhun

Tottuakseen hiljaisuuteen

 ehti öihin

päiviin

 jälkeesi on toinen 

 hymyile kanssani, minun on pakko saada itkeä 

  yöllistä loputtomuutta

Yes There Was an Endless Story About Melting Shades

Kuten sanottua: arki ja kevään läheneminen. Aikataulut palaavat yhä tiiviimpinä kalenterini sivuille. Tästä johtuen tarinointi ja turinointi jää vähemmälle, vaikka löytäisikin siihen aikaa. Illalla on vaan valmis suorilta tein peiton alle. Kuitenkin tunnen jälleen tuon ihanuuden laskostuvan otteen: uusi jakso. Joka on kahteen edelliseen nähden täysi. Eikä ollut sarkasmia puhua ihanuudesta. Vaikka kuinka väsyttäisi, olen vain jotenkin niin täynnä intoa ja häkellyksenomaista iloa, että pitkä koulun ja siihen liittyvän ylimääräisen työn kanssa hääräys on kuin kauan odotettu loma, jota en edes tiennyt odottavani!

Mielestäni tällaiset 'haasteet' on ihan mukiinmeneviä. Menkään tekin mukeihin ja kertokaa sitten nämä kahdeksan satunnaista faktaa, joita haaste velvoittaa. Itse laitoin korvan taakse tämän - niin omaperäisesti: vaan jostain blogista, joka kulki samassa kategoriassa haasteen kanssa; 'satunnainen minulle'.Tämä blogi saattaa olla tuota samaa kastia sinulle, joten go ahead; haastan tässä vaikka sinut, jos virallisesti tän johdannon edes lopettaisin.

1. Oikeestaanhan mulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanottavaa. Siksipä kirjoitan. Sosiaalisesti erittäin vetäytyvä, vaikken täysin introvertti olekaan. Osaan kyllä sanoa mielipiteeni ja osallistua keskusteluun, kun A. sitä minulta kysytään B. olen sillä tuulella, mutta  ehkä tekstistä huomaakin, että vietän aikaa ajatusteni kanssa yli suositusten.

2. En ole koskaan sanonut tai oikeastaan ajatellutkaan tätä: olen urheilullinen. Olen harrastanut enemmän tai vähemmän liikuntaa koko elämäni noin viisivuotiaasta asti. Satubaletti, baletti, joku jumppakerho, ratsastus, taitoluistelu, rivitanssi, nykytanssi ja jazztanssi. Nämä siis kronologisessa järjestyksessä hieman limittyen keskenään. Vihaan saliurheilua, enkä ollut se paras koulun liikuntatunneilla, kun pelasimme jalkapalloa, joten kysyttäessä jollain muotoa 'oletko urheilullinen' vastaus on ollut negatiivinen. Mutta nautin liikkua. Käyn säännöllisesti lenkillä oikeastaan vuodenajasta riippumatta, kesällä rullaluistelen paljon, saatan lihastreenailla kotona itsekseni sekä käyn mielelläni aina, kun vain ehdin, zumbassa. Jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en ehkä tosiaan olisi se 'urheilullinen', mutta huomioonottaen että viikossa minulla on 4-5 tunia säännöllistä liikuntaa plus juokseminen sun muu, ja nautin kaikesta siitä ajasta, en enää halua kirkkain silmin vannoa itseäni lajin 'sohvaperunat' alle. Toisaalta: tekeekö tämä minusta urheilullista? No, voin leikkiä vaikka niin.

3.Tekniikka ja teknologia ei ole aivan ominta osaamista. Olisin täysin toivoton, ellei minulla olisi iskää ja kahta veljeä, jotka tietävät sitten minunkin puolestani ja pystyvät vääntämään edes joitain asioita minulle rautalangasta.

4. Suhtautumiseni syömiseen ei kai ole aivan normaali.

5. Asiat pelottaa mua aika usein. Koska pelkään, että mun pitää osata enkä osaa. Sitten pelkään suuria isoja asioita. Vaikka sfinksit: isoja ja minä siinä vieressä yhtä kuin ää kylmiä väreitä ja heikotus. Eikä minun tarvitse olla paikan päällä nimimerkillä heikotti taidehistorian tunnilla, kun käsittelimme egyptiä. Ei ole pakko lähteä egyptiin: pelkäsin pienenä Puijontornia Kuopiossa, suurta H-siltaa Heinolassa sekä Varkauden vesitornia. Korkeanpaikankammoa minulla ei ole. Mihin lie tällainen liittyy. 

6. Välttelin uutislähetyksiä suunnilleen ala-asteen loppuun saakka. Ne aiheuttivat valtavan määrän ahdistusta ja tätä kautta vielä suuremman määrän toistuvia painajaisia pitkäksi aikaa. Hullun lehmän tauti on aiheista kaikkein voimakkaimmin muistiin jäänyt ja muistan jokusen kyseistä aihetta käsitelleen unen todella tarkasti vieläkin. 

7. Hedelmät, vihannekset, valo ja suihkussa peseytyminen ovat iloni tuojat.

8. Valtavan mielenkiintoni kohde on perehtyminen ja perehtyvät ihmiset perehtymiskohteineen. Se, että tyyppi tietää lähestulkoon kaiken jostain aiheesta, on mielettömän omistuneisuuden osoitus. Esimerkkeinä roolipelit, bändit tai terveystieto. Varsinkin aiheet, joihin minulla ei ole ollut juurikaan, jos ollenkaan, kosketuspintaa, ovat mielenkiintoista kuunneltavaa, jos niistä intoutuu minulle selittämään.

Kuinkahan minun ja Kalevin suhteen kävisi, jos en suorittaisi säännöllisesti puiden/oksien kuvaushetkeä? Pointtina näissä tosin ei ole se, että puut. Vaan valo. Jee.

Her Raspberry Heaven

Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.

  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.

  

Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.

Bodies in the Cemetery

Olen tullut tietoiseksi ruumiin rajoista. Tai oikeastaan tietoisemmaksi. Olen sen takia nähnyt valkoista ja kaatunut pimeässä. Valvon myöhään ja tuijotan ja kuuntelen. Niin kuin nyt voi kuvitella tekevänsä pimeässä; kuuntelee seinäkellon seukuntiviisaria ja seuraa digitaalisen kellon pistemerkintää. Jokaisella toistuvalla luvulla toive ja jokainen minuutti kauemmas eilisestä. Kummasti se pyyhkiytyy ja pyyhkiytyy kunnes lopulta tajuan, etten mitään ole kirjoittanut muistiin permanenttitussilla niin, ettei jälki pyyhkiytyisi pois. Edelleenkään en ole niin sairas, että tarvitsisi pyytää apua. Sillä olen erittäin kykenevä puhumaan.  

Muurahaiskeon päällisenä, kaiken kukkuraksi olen harhautunut ajattelemaan kesää. Unelmoimaan. Kiitos sen palasin todellisuuteen. Jo oli aikakin! Kelasin ennen havahtumistani kuitenkin vanhoja kuvia. Tai no viime kesältä vieraillessamme Suomen syövereissä. Puukkiksena voisin lisätä että tosiaan syövereissä; siellä peräpäässä nimittäin, koska sananlaskut ja Turku. Jos olisin jumalatar olisin ehdottomasti vitsien. Erikoistuisin puujalkavitseihin. Eri asia sitten, miten minua palveltaisiin, jotta arvon vitsien jumalatar pysyisi tyytyväisenä. Tai lähinnä miksi.

Kuvamateriaalia kuitenkin myös näyttelyn avajaisten jälkeen. Tunteet pinnassa Pinnassa. Kuinkas muuten. Sitten istuimme tuuleen ja annoimme viedä. Hiuksemme ja saippuakuplamme. Auringossakin käväistiin nopeasti. 

 Kyllä: tämä on kirjoitettu juuri niin myöhään kuin näyttäisi.

//näen jo auringonnousun.