tuoksut yhä lähempää, olet aina tämä tietty adidas, tietty dove, tietty

pidän sua lähellä, ja sä pidät mua

pärjään ilmankin, mutta on ihanaa kun saan hengittää sinua illasta aamuun

emerald eyes

se selittämätön nummien pehmeys 

viettää aina mereen saakka

avaa minut 

olen entistä varmempi jälleen, ettei tällaista voi valita

eteesi korvan taustani

kahden tyhjän haan läpi

meistä tulee hiekkaa

reunustavat suudelmat

meistä tulee hiekkaa 

nousuvettä

veisasin

veisasin mielessäni kuin kyse olisi jostain sallittavasta hartaudesta
se on taatusti kaukana minusta, kun upottaa sormensa aortan tuskin tuntuvaan pehmeyteen
se pettää heti
tartun ranteesta ja pidän kiinni
saatan vetää ja työntää samaan aikaan, vaikka todellisuudessa minulla ei ole mitään valtaa

tänään todistin itselleni järjen rajat
sade on aina merkki ja nyt odotin sitä kymmenen minuuttia
mitä jos olisin ollut ajoissa alun perinkin, olisiko silloin satanut
nyt se pesi minut pois ja koetin tajuta miten olin päätynyt tänne
tiedäthän sen leikin, että lattia on laavaa, tai vettä, koituisi kohtaloksi
taisin pelata sitä

kukaan ei tiennyt, miksi olin siellä
kukaan ei tiennyt, että olin siellä

se tietäisi loppuani
kun näkisin sen kohoavan nyt viimeistään ympärilleni
näkymätön kalvo puristi pihauksina ilmaa sisältään ja minä erotuin koko ajan vähemmän
kalvosta kuului epämääräistä huojuntaa ja ohutta vihellystä

vain minä kuulin sen, ja siitä tuli todellista
olisi parempi ilman
ilman
ilman

potki vaan. kahvikuppi narahtaa ja palaudun mustien seinien sisään. kolme ikkunaa näyttävät minut kaikkialle muualle kuin koilliseen. olen esillä, esitetty. kurkistan jokaisesta ikkunasta. kahvin vuorovesi vetää minut tukehtuneelle räsymatolle. kylmissään retkottava ruho lojuu kuin odottaen jo seuraavaa kuuta. sitä se tekeekin, ja myötäilen läpi sen valkoiset piirteet aina pikkuvarpaanvakoon imeytyneeseen sukkaan. ruho nytkähtää ja kahvikuppi kääntää kylkeä, alkaa kuorsaamaan.

"potki vaan", kiljuin, kun minua viedään jo kohti seuraavaa ikkunaa. "vittu potki", taisi lipsahtaa myös. inhosin ajatella kiroillen, inhosin olla niin täynnä laiskuutta. inhosin solujani, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla halvemman kauramaidon härskiys kahvin pintaan puskiessaan. inho oli selvästi myös huoneen lattialla, mustien seinien ympäröimässä ikkunaruuduin kuvioidussa maisemassa.

sitten se potkaisi ja minä huusin ja itkin ja koetin pitää kiinni ikkunan karmeista, kun repeydyin jo toisaalle. potki, olin sanonut. potki, vittu. vaikka inhotti. tiesin, että se oli sen ansainnut. silti inhotti, puistatti. toivoin, että nousuveden liikautettua kaiken taas korkealle, kahvikupin kuorsauksen tukehduttua räsymaton reunalle, olisin katsomassa taas. katso, potki vaan, katso. vittu, katso. ja kun nousuvesi keinauttaa, huku. potki vaan. 

I will listen

On onnistuttava olemaan myös hyvä lohdutettava. Täytyy vastata toisen tarpeisiin kokea onnistuneensa lohduttamaan. Päivät ovat pitkiä herättyään puoli neljältä. yhdeksältä nukahtaa taas tunniksi. Kaiken hauraan ja vaikean koettaa höyrystää kuuman alla pois. Se kaikki tarraa kuitenkin tiukaksi kelmuksi seiniin, kaikkiin happiväleihin. 

Päälläni on kuminen vaate, joka liimaa minut ajatuksiin, kauttaaltaan jo punoittava iho sen alla. Kihelmöi, viheltää korvissa, piirteet pehmenevät. On onnistuttava olemaan myös hyvä lohdutettava. Täytyy vastata toisen tarpeisiin kokea onnistuneensa lohduttamaan. Moni herää aiemminkin, moni herää, eikä valita. Minulla ei ole ääntä jolla valittaa, eivät asiat sillä miksikään muutu.

En lue uudestaan.

Surupäiväkirja putoilee nuokkuessani sen yllä. Nieleskelen illat, itken aamut, herään öisin. 

Rantakaislikko

Vastaukset luiskahtavat puristuksesta kuten mikä tahansa murtuisi pakotetusta voimasta. Vähän kuin hymyt, joiden taakse on joskus niin helppo nähdä että meinaa naurahtaa ääneen. Ei kuitenkaan naurahda. Se vaikuttaisi kaistapäiseltä, tai pahempaa; vakavalta. Mutta hymytkin pakenevat paineessa. Yrittää joskus, välillä, usein tarrata siihen iloon, jonka tietää liittyvän välillä yhteen tuohon ilmeeseen. Tuntematonta, minä hymyilen, kun hymyilyttää, joskus vain itkettää samalla.

Syksy ei ole pelottanut ehkä koskaan näin. Nostan syliini rikkoutuneet housuni. Kuron umpeen säikeitä, ja uppoudun ahdinkoon, jossa ei mikään koskaan pääty, eikä ala. Tajuan palan kurkussa liian myöhään ja oksennan huutoni keskelle kerrostaloa. Yksi nurkka täyttyy ämpäreistä, joihin pinoan itseinhoani, se on hälyttävää, joskin tunnen kontrolloivani sitä paremmin kuin ennen. Karkotan sinut, raavin käsivarsiani, hoen lisää. Karkotan minut. Luulin että olen avannut kurkkusi ja repinyt mahalaukun auki. Vedän säikeet kiinni, tämä on huonoa Ikean lankaa.

juhannus

Juhannukselta jäi käteen hyvää. Itseni ylitän joka kerta, kun lähden. Kaksi yötä, vähän humalaa, mansikkakakkua. Tosi vieraita asioita minulle, etenkin kerralla.

Luulin, että nyt on se aika, kun kerron. Kun itken ja kerron. Ja olen ne, jotka ovat ennen olleet muita. Mutta en ollut. Olenko?

Kliseitä

Surupäiväkirjasta puuttuu sivuja. Tai itse asiassa kappaleita kappaleista. Olen numeroinut valmiiksi itselleni ne kohdat, jotka tarvitsevat täydennystä, myös ne kohdat, jotka olen vetänyt yli. Toivon, ettei käsialasta saa myöhemmin selvää. Jotta näen, että kaikki ei ole kulissia. Ettei tarvitse muistaa muistaakseen. Ajatellessani sitä totean, että sellainen sopii aiempaan, enkä ole varma pidänkö siitä, tosin. Tahdonko aina olla näin herkkä kaikelle pienelle, joka voi aiheuttaa maailmaa järkyttäviä muistoja? 

Okei. Vain minun maailmaani järkyttäviä, vain minun maailmani tärisee. Mutta en pidä siitäkään. Tahdon sukeltaa yhä syvemmälle siihen, miten nuo järistykset syntyvät, tahdon löytää jotain lisää. Opin, opin opin. Minä otan sen niin, ja se on varmasti loukkaus jollekin. Pitäisi surra niin, että suree, eikä ottaa rakentavasti. Pitäisi kokea tunteet ensin. Niinkuin nuo asiat toisensa pois sulkisivat. Mutta minä opin, tulen takaisin sitten taas, todennäköisesti, kun havaitsen, että tunteetovat minussa kuten ennenkin. 

Palasinpa minne vain, palaan. Palaan. Palan. Minusta palavia paloja. Palan halusta. Palan surusta ja sumusta. Minulla on edelleen ne puuttuvat osat, joita muut eivät voi muistaa.

Suru

Mä aloin pitämään surupäiväkirjaa. Se kuulosti samaan aikaan typerältä, raskaalta, pelottavalta ja keinolta, tarpeelliselta. Epäilin itseäni myös siinä. Mitä tapahtuu, kun alkaa kirjoittamaan pitkästä aikaa. Mitä tapahtuu, jos jätän sen kesken. Mihin suru loppuu. Mihin suru loppuisi. 

Tahdon kertoa kaiken, enkä mitään, ja taas kaiken. Pelkään, että itken, koskaan aiemmin en muista pelänneeni sitä samoin. 

Epäilin myös, etten vain jaksa nostaa kynää, minua pelottaa, että sekin merkitsee jotain. Miten voisin kirjoittaa, jos en jaksa, enkä uskalla, edes yhtä kynää valita, nostaa, miettiä paperia, jatkanko päiväkirjaan, vai onko tämä jotain aivan erillistä. Ei, tämä ei voi olla erillistä, mutta miten saan vielä päiväkirjankin auki. Miten kohtaan sivut, jotka on jo kirjoitettu, joille tahdoin kirjoittaa myös onnesta, kaikesta mitä olen vuoden aikana pohtinut. Enhän minä voi. 

Tuskastuin tarpeeksi ja jatkoin joskus rajani rikkonutta tapaa; puhelimen muistio. Erehdyn pohtimaan, miten ei puhuta enää edes älypuhelimista, eikä kännyköistä, puhutaan puhelimista. 

hei taas

on aikaa
tietysti
keksimme sen, yhdessä ja erikseen
suru tekee minusta kapean
mahdun kaikkiin väleihin, jotka vertikaalissa vaativat
mihin vain, jotta en puuttuisi omaan kohtalooni
jotta en puutuisi
en usko sen luovuttamattomuuteen, mutta puhun siitä,
miten aika näyttää, miten kämmeneni avasin nyrkistä
olen täynnä ruotoja, toivon

internal symptoms

ollessaan vierekkäin niin, että käsi lähes on toisen kohdalla
painaa tuhansia kiloja hiusten latvoista 
liuottaa yhteiseen eloon
tahdottomuuttako
kun ruoka kylvää minut