Lämpö on jäänyt kaappeihin

 

lämpö on jäänyt kaappeihin

siirsin tänään pois sinut

kehitin lääkkeen itselleni

muutin paria kohtaa siitä mitä sovittiin

ajattelin ettet huomaa, vaikka tekisin siitä numeron

hävitin yhden muiston, ja koetin hävittää toista

kumpikaan ei mahtunut enää sängyn alle, tai alimmalle hyllylle

houkutteleeko se löytämään vai unohtamaan

vai muistamaan?

sen hämyn, tyynyn jonka nukkaan upottaa tunne tästä päivästä

tunne kävelevistä jaloista niskastani selälleni,

hiipii loppumatkan, etten huomaisi, etten heräisi, etten muistaisi

pian en muista

väistävien katseiden päivettämät jäljet juuri siinä, mihin sinäkään et yllä

kuin olisin suunnitellut kauan sitten, että tähän jäät sinä, enkä minä

eikä lämpö, eikä alimman hyllyn vitamiinipurkit

demolish

Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 

 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.

Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

I just can't keep

silloin satoi
siten alkavat kosket
sekä tarinoiden turhat odotukset

vaikka olen kasvanut yhden sellaisen äärellä, huomaan yhdennäköisyyttä vasta nyt
niiden suunpielet ovat väsyneet
hymyt kääntyneet samanaikaisesti seuraamaan olevan kevyttä joko tarkentavaa tai taivaaseen kohtotettua, sinua
tottumuksesta
ne eivät ole. ne ovat ainoastaan nykyisyys
satumaisesti varjoihin käypä mekko yllään on lupa tanssia maailman ääriin.
sitä minä kutsun rakkaudeksi

Imatralta kahteen kotiin

we all became such fragile, broken things

 

yhtä kaunis, yhtä määrittelemättömän kova, kiiltävä

rakastan sen lähes ulottumattomissa, hajuton, ja silti tuoksutan, ja olen ensihetkistä täynnä

valkoisten seinien lehvistö saa rauhoittumaan, vaikka monesti tajuan heikkouttani harhaan

puhumatta, vai pulputa sanoja niin, ettei niitä ulos saakaan

vastaan samalla kylmällä, vastaan lusikan peilipinnalla, vastaan vain jollekin, en muista niiden nimiä

oli vain pakko päästä edes jokseenkin turvaan

antakaa se, antakaa tämä; ihan vain hetki, lupaan, voida taas luottaa

and so, be it

  
Arvaa mitä

arvaa uudelleen

 Kuuntelen turvaasi juuri niin usein kun haluan

vaikka miten paljon rukoilit
miten käteeni piirsit
en aio luvata
että haluan vielä huomenna  

Between

Aurinko aloitti, kun sain sinut pois sylistäni. En tiedä, mille naurat, en tiedä, mitä seuraat, kun valehdellen katsot puheisiini. 

Jää ja jään, vaikkei kaikki olekaan niin yksioikoista. Vain jokin. Ehkä sama. Lohdullisempaa kuin kai koskaan. Välitä. Sitten se jatkuu taas. Miksi luulit, että koskaan tahdoin lähteä, syyttää ja ajatustani särkeä. Ei sillä lopulta ole ollut väliä, anna minun jo raapia näitä päiviä, rauhaani kärsiä.

Käytiin ihan niin vain Helsingissä tapaamassa Tovea. Ja sitten Kaisaniemen kasvitieteellisessä. Oli kaunista, kivaa, kaunista ja sitten oli kahvia, eväitä ja junamatkoja; luonnollisesti.

Kaikki jatkui.

Waters

Kaksi visiittiä leffoihin. Tsekannut Gagguin. Haha ja nähny tosiaan Olavia ja Sallaa&Miroo. Leiponu Minna Canthille ja Mannelle päiviensä kunniaksi juustokakut; luumua ja mustikkaa. Viettänyt toki EarthHouria. Sitten kasvattanut rairuohoja, ja ostanut ruusuja. Siirtänyt mausteita uusiin koteihin. Vierailin myös lettukesteillä jo aiemmin tässä. Lauantaina kävin hankkimassa Iittalaa ja Arabiaa. Tehnyt suurperhemäärän kasvispataa. Ja sit join punaviiniä ja söin lempparisuklaata lempparityttöjen kanssa.

Kaikkee ihan hyvää. 

"Kuuntele, kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi"

Karku teillä

Suuni käy. Ovi käy. Rakkautta käy. Sekin käy. Sukkikset käy. Kello käy. Postilaatikko käy. Aamu käy. Seison kohti seiniä: ette näe, en ihmettele ja lopulta on vain olemassa. Seuraan sitten selkiä keittiöön. Seuraan kahvia ja seuraan nuudeleita. 
Ja lopulta olen onnea, kun asemalla ollaan vastassa, sateenkaarimattoja laiturilla. Ei kuulema haittaa. Se keittiö aamulla ja aamuyöstä. Ne selät aamulla ja aamuyöstä. Suihkun jälkeen valoa aamulla ja aamuyöstä.

Mukulakiville ja niiden yläpuoliselle

'Tää on mun koti' 

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.

Yes There Was a Little Bliss

Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
 Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
 Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
  Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
  Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.

Minulle tärkeitä ihmisiä osa joaikamones.

 Ihan vaikka jonkinmoisen vuosipäivän kunniaksi.

 Ja muistoksi siksi kunnes tulet takaisin. 

Yhdelle neiti Keväälle taannoiselta pakkaspäivältä.

Kiitos

Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.