Black Sands

 Sydämet jäävät aloilleen, pelkään että paljastumme. 

Levität eteeni yksitellen. Vankilasta, maista, niiden rajoista, joilla käyt. 
Kerrot miksi ne sinua siellä pitävät.

Yksin ei ehdi kämmentesi väliin, 
katoat ja valut sinä hiekkana, jota tämä maailma sille on.

Jossa luopuva vain varjoinen maa, 
vaatinut kaksi vuotta antautumaan.

Muttei totta, kuten liukenee lopulta.

Älä mene suunniltasi. Älä siltä yhdeltä, johon henkäät pois huolta.
Näillä mustepulloilla on tapana läikyttää, 
pese pois ennen kuin ne raapivat nämä säikeet. 
Äläkä anna kadota, palvelevat pelkoa, keräävät elävien sulkia.

 

Mistä sinä tulet. 

Pitkästä aikaa ihmisten kanssa: tyttöjä, Minä ja Ville Ahonen, tyttöjä, brunssi Marialla, Sin Cos Tan. Kolme ekaa kertaa. Tai useampi. Iih ja kiitos jälleen uusille lukijoille♥

En ole vieläkään päättänyt suunnista. Täynnä ja yhä enemmän täynnä ristiriitoja. Mutta ajattelin, ettei tee pahaa että asetan itseni eteesi vielä kerran. Kolme on teitäkin. Tämä meri ei anna minulle kuitenkaan yhtään lisää, te katsotte samoin kuin se meri. Se ei ole kohtaamisia, eikä se toisaalta ole raapivaa. Tietoisuus saa minut tajuamaan; vangitsee, mutta vain siksi kunnes tarvitsee lisää, alan riittämättömyydestä, päätyn huokaavaan. Minun täytyy vain päättää, mikä on minulle tärkeää.

Miksi puhut niin oudosti

Tänään kaikki tuntuu niin erilaiselle.

Se on uusi tunne.

Pelästyn ja helpotun yhtä aikaa, kun en löydäkään profiiliasi. Mutta kuulen, että se yhä on. En ole itkenyt sitten sen kun kannoin sydämenmuotoista sylissäni. Se tapahtui kylässä. En ole koskaan käynyt sellaisessa kirkossa. Äiti itkee ajaessaan meidät kolme pihaan, soitan hän hakee meidät. Rusettiballerinani hiertävät, en käytä niitä sen koommin.

  Tänään ensimmäistä kertaa, luulen löytäneeni sitä tuskaa, mistä minulla on ollut huono omatunto. Se, joka ei suostu tulemaan pois. Niin useasti kuin olisinkin tahtonut näyttää, että minuunkin sattui. Tuntui, että epäonnistuin siinäkin. Isä ei ymmärtänyt kun pyysin ajamaan toista kautta. Olen yhä katkera. Jälkeenpäin katsoin netistä ne uutislähetykset, luin ne artikkelit. Lasken unissani yhä ne iskut. 

Samaa asetta minäkin käytän väärin. Siksikö minusta tuntuu, että se oli minun syyni.

 Luulin hyväksyneeni, minähän olen järkevä. Mutta vasta nyt nousee se viha. En ymmärrä, miksi noin vain joku saatetaan ottaa pois. 

Minä en pidä niistä muistovideoista. Se asfaltti tehtiin uudelleen viime kesänä. Sinulla oli aina risti kaulassa.

 Päätin, lopettaa siitä puhumisen.

En tiedä, mikä suunta on nyt. Mutta kaipaan niin.

Ohitan. Ohitan.

Oikean.

Poissa kotoa

Satunnaista maallista:

2 kpl miulle villejä sukkiksia

2 kpl alemekkoa

2 kpl alekengät

x kpl kortteja

1 kpl eppistä lounaspäivällistä mummin luona

1 kpl samaa sarjaa Saksasta tullutta korttia

1 kpl naurunhuuruista viikonloppua, paikassa sanoinkuvailematon

1 kpl viikkoa ainoana lapsena
2 kpl alemekkoa

1 kpl filmirullaa matkalla kameraan (vihdoin!)

x kpl hassuja matkoja ja hassuja tapahtumia ajalta viimeinen puolitoistaviikkoinen. 
1 kpl sopuisa retki Joensuuhun, jossa

1 kpl hassu ensikohtaaminen kirjaston pihalla Ukkosmaineen kanssa. 
1 kpl kissansynttäreitä

x kpl outoja päähänpistoksia

x kpl pusuja
1 kpl levynjulkkareita
1 kpl kaverikuva isoveljen kanssa

1 kpl pikkuveljelle Daft Punkin levyä (rippilahjaneronleimaus)

2 kpl synttärikahvittelua
(+näköjään 1 kpl vakioveikkausrivejä, meinaan vaan että yksi-risti-kaksi eh.)

Kirpparineuleessa nutturointia parkkipaikalla. Kengät ja pelastajani Saksasta.

Plus minä, joka elän idylliä; siivoillen, kokkaillen, postikortteja ja päiväkirjaa kirjoitellen, hymyillen. Peläten pahinta. Ja juoden kahvia. No sen oikeastaan voisi luokitella x määrään outoja päähänpistojani. Ah ja toki olen -idylliin lisäten- pessyt perunoita mökillä laiturilta.

 Idyllin rikkoi kauppareissu, josta tuloksena toinen yksilö vaaleanruskeista rakkausjalkineparista tuhoutui. Palkinnoksi kaupalle urputtamisesta sain kahvia.

Karku teillä

Suuni käy. Ovi käy. Rakkautta käy. Sekin käy. Sukkikset käy. Kello käy. Postilaatikko käy. Aamu käy. Seison kohti seiniä: ette näe, en ihmettele ja lopulta on vain olemassa. Seuraan sitten selkiä keittiöön. Seuraan kahvia ja seuraan nuudeleita. 
Ja lopulta olen onnea, kun asemalla ollaan vastassa, sateenkaarimattoja laiturilla. Ei kuulema haittaa. Se keittiö aamulla ja aamuyöstä. Ne selät aamulla ja aamuyöstä. Suihkun jälkeen valoa aamulla ja aamuyöstä.

Luvattiin palata ajoissa

Luonani mustia puita ja sitruunamaailma. Sinä kai vain vihaat jälleen kerran.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

You Should Know by Now

 

Aivan olin unohtanut Tiikerin Päiväunen. Siitä olin jo huomaamattan luopunut. Alunperin säästösyistä ja samat muutama pussia laatikon pohjalla vieläkin oli. Nyt enää pari.

 Ympärilläni on tapahtunut paljon muutoksia. Näen ne, vaikkei niitä ole. Muutos on jaloissa. Ranteista ylöspäin. Kaulasta alaspäin. Lapaluilta solisluille. Kylkiluiden alta aina selkärangan rustolevyille. Kuinka veri on karannut pienimmästä varpaastani ojennettuani sitä väärässä asennossa kohti keskilattiaa. Näen sinne, vaikka enää heikosti. Oven, joka on koko ajan odottanut avonaisena päästäen sisään katseita, mielipiteitä ja lämpöä. Ei. Mene pois. Nyt on syksy. Viileä ja kirpeä. Minä näen nekin; värikkäät puut. Kaunis ja pehmeä. Siksi en ole täällä. Enkä sinua kuuntelisikaan. Mene pois.

 Näkymät.

 Hei ja hei hei Sveaborg! Lupasinhan tulla takaisin. Kuinka sää sen sallikaan. Eipä muuta kuin odottelemaan uutta jälleennäkemistä. Matkan aikana kesä soi viimeisiä säteitään, sain tuntea vielä meren tuoksun ja uupumuksen jyystävän kotimatkaa. Mutta tapaamisia tuon väsymyksen edestä; poika, joka ei koskaan kasva isoksi, toveri Schjerfbeck ja O'Keeffe.
 Illan kruunasi pari lusikkaa ja Freestyler radiosta.
Loppuun tuloksia testaillessani Anteroa kotopuolen rocktapahtumassa. Ja sadekuurosta.

Her Raspberry Heaven

Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.

  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.

  

Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.

Another Brick in the Wall

 Bambi. 

 

 paitansa.

 hymynsä.

-tärkeämpää pukea värikäs paita   

  -voittajafiilistä

 -kauniimpi oma hymy kuin varastettu     
        

    -hyppyjä      

           

Näetkö sen kuoren, jota pinnoitan yhä harmaammaksi?

 

Ääriviivat

Ajettiin toisaalle. Metsäteiden sylissä, kallioilla ja jäkäliä silitellen vietimme reilun puolituntisen. Ei kumpikaan kuitenkaan mitannut aikaa, joten loppujen lopuksi on vaikeaa sanoa, kuinka kauan ajaton aika ehti pitää meitä hyvänään. Tarpeeksi kuitenkin, että värejä ehti tulla ja lähteä.  Tarpeeksi tosiaan, että aika ainakin omalla kohdallani ehti hämärtyä samoin kuin aurinko leikki pilvien seassa ja soi vain satunnaisia katseitaan Sikokallion kahdelle seikkailijalle. Eipä sillä väliä, sillä alkukesän ärhäkät hyttyset olivat liikkeellä ja tahtoivat myös piinata seikkailijoita. Mutta niin Kalevi hyppäsi kourasta toiseen ja ikuistettin keijuja, satumetsiä ja värejä.

 Koin ensimmäistä kertaa auton sammuvan epävarmuuteni alaisena. Sain kesän ensimmäiset hyttysenpuremarykelmät jalkoihini. Silitin ensimmäistä kertaa jäkäläpeittoa. Pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun Monopoly valvotti pitkällepitkälle yli puolen yön. Ensimmäistä kertaa näin jalkojen taipuvan luonnottomasti hypyn aikana. Ja ensimmäistä kertaa pääsin näkemään, millaiset ovat ne pellot, joista niin usein olen ehtinyt haaveilla. Toivon, että niitä löydän lähempääkin, että haaveni toteutuu. Tuo sie ne mansikat.

  

Lopulta palasivat värit ja aurinko. Sitten satoi. 

 Iisalmi antoi minulle myös kesän ensimmäisen veneajelun. Ja jälleen tunsin sen, minkä usein tunnen vasta keskikesän mökkireissuilla: kesän alkamisen. Tuuli, aurinko, vesi. Mikään ei ole niin kuin se tunne ja kiitos sen voin ehkä alkaa tosiaan elää kesässä ja ottaa ilon irti näistä päivistä. Sen mukana on tullut päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet itsekkäitä. Mutta olen noina hetkinä samantien päättänyt, etten ole velkaa ja tehnyt kuten olen itse tuntenut parhaaksi.

 Sain myös, mitä salaa haen reissuiltani serkkuni kanssa: elokuvasivistystä. Tällä kertaa pääsin kahden uuden elokuvakokemuksen lisäksi kokemaan behind the scenes. Neljä tuntia (anteeksi tuotesijoitteluni) Filmtownin epävirallisena harjoittelijana. Kukapa ei olisi aina halunnut tietää, miten systeemi toimii ja mitä virkaa toimittavat oikeasti välillä toimettomilta näyttävät tyypit tiskin takana? Niin: en minäkään ole sitä aina miettinyt, mutta tajusin että pitkään olen sitä kuitenkin pohdiskellut. Nyt tästä tiedän jonkin verran enemmän ja jälleen olen sivistyneempi. 

Kuten käväisimme menninkäisen kanssa lapsuudessa. Kuten teimme mitä suunnittelimme ja suunnittelimme lisää. On aika edetä ja juoda lisää uutta rakkauttani: greippimehua. Eikä mikään ole kai muuttunut. Ei naurusikaan.

Piirrän ääriviivat sänkyyn, josta nouset aamuisin.

suuria kuvia. suuria toiveita. ja suuria voimia. suuria sanoja, joiden lukemisesta sinua kiitän.

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.

 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.

Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.

 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    

Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.

Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.

Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.

Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.