maanantai 20. helmikuuta 2017

--









kun kuolen                                                                                    minä






helmikuussa epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora, tai akselinsa ympäri kiertyvä. 

tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.

monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.