keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

I'm going to laugh before sunset

Ilman sitä, sen kanssa ja sen vieressä.  



Jälleen sinä tervehdit minua. Kylmine kameroinesi nautit, kun uskaltaudun portaita yksi kerrallaan alas päin. Hitaasti silmäni sulkeutuvat. Puristan olematonta kaidetta kämmeneni alla. Vajoan hitaasti istumaan edelliselle askelmalle. Räväytän silmäni auki.

Tuijotan suoraan jäiseen hahmoosi. Asentosi on levollinen. Tunnut nauttivan - pidän sitä hyväksyttävänä. Jään odottamaan hetkeä, kun näen edessäni sen Lontoon, joka minulta viimeksi jäi kesken, kun tulin tajuihini.
 Kaivat taskustasi aseen. Jokin poliisin virka-ase kai - mikä muukaan? Osoitat tietysti minua. Kohautan olemattomasti olkiani ja toivon päätyväni Kaapelitehtaan pihalle. Nyt olisi oikea hetki kertoa, miksi. Mutta mitäpä sinä selittämään, kun olet jo päättäny riistää kaiken. Olin jo odottanutkin milloin onnellisuus päästäisi minut otteestaan. Kauan ehdinkin rimpuilla. 

Hienosti ammuttu. Riuhtaisen syövän rinnastani ja roikotan sitä epämuodostumaa välissämme. Olet kuin riivattu. Hakkaat pääsi kaiteeseen ja kaadut lattialle räsynuken lailla. Olet varmaan tämänkin kirjoittanut käsikirjoitukseesi. Olet aina rakastanut draaman poikasia. Syöpä roikkuu kuolleiden sormieni välistä. Epämuodostuma. Pelkään, että se vie hengen. Tungen sen takaisin ja halvaannuttava kipu kivistää käsiäni. Se on syöpä. Niin kaikki sanovat. Sen on määrä tappaa; tavalla tai toisella. 

Siinä vain hymyilet. Ja hymyilet sateenkaaren toiselle puolelle.


Kaikille, jotka taistelevat syövän kanssa. Kaikille, jotka ovat syövän selättäneet. Kaikille, jotka sen näkevät arkipäivässään ja joiden läheisiä se on koitellut. Niille, jotka ovat selviytyjiä, jokapäiväisessä elämässään.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Uncertainity guaranteed

Poukamammme on hiljainen.

Eilen sain erään taulun valmiiksi, jonka olin aloittanut jo aikoja sitten. Tausta oli ollut valmiina ties miten pitkään ja otin sen ihan huvikseni mukaan mökille. En tosissani uskonut, että se edistyisi yhtään minnekkään. Tässä sitä nyt silti ollaan; yksi taulu lisää nököttämässä pöydän seinustaa vasten. Valmiina ollut taustakin sai aivan uuden ulkoasun. Lopputulokseen olen tyytyväisempi kuin pitkään aikaan. Toisaalta taas; en muista milloin viimeksi olisin kangaspohjalle maalannut. Koulu on vienyt mehut ja se, mitä joskus jossain välissä olen saanut aikaiseksi ei ole juurikaan maalausintoani pönkittänyt. Joten olen saanut taas pienen otteen siitä, mikä minua opinahjooni puolitoistavuotta sitten ajoi ja, mikä minut on niin useasti auttanut parempaan oloon. Toivon, että tämä ei ollut vain sattumaa. Tahdon jatkaa, sillä muistin jälleen, miksi rakastan tätä kaikkea. Nyt työn alla on uusi kangaspohja, mikä hieman pelottaa. En tiedä, mitä pitäisi tehdä: "takoa kun rauta on kuumaa" vai "lopettaa hyvän sään aikaan". Jospa sittenkin "yrittänyttä ei laiteta".


  Mitä taas tulee muuhun elämään? Kaksi viikkoa Ruisrockiin ja jännittää. En ole koskaan ollut minkään artistin keikalla. Ja nyt olen menossa kolmeksi päiväksi festareille toiselle puolelle Suomea! Ainakin toiselta puolelta se tuntuu. Hurjuuksien hurjuus ja jälleen on aika päästää irti.  
  
  Sälekaihtimet raottavat auringolle tien huoneeni lattialle. Siinä se nyt makaa kuin mikäkin suuri tekijä. Oma suuri kesän tekijäni. Tervetuloa.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Flower shower


 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 
  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.


Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  


Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Shore


Apua, kenkiä.


Juokset pois. 

 Ojenna kukka vasemmalla kädelläsi. Älä poimi kotiloa rannalta. Ole henkisenä tukena, kun kissasi synnyttää. Heräillään. Mietitään kevytkenkäisyyden vaikutusta länsimaisessa parisuhteessa. 

Juoksit liian kauas.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Myth


Heitän noppaa ja etenen. Käännyn risteyksessä ja jokainen askel vie pois. En kuitenkaan usko, että mikään muuttuisi. Tai, että joskus löytäisin sen, mitä lähdin etsimään. Tunnen silti olevani lähellä. Se tuntuu kutsuvan kuin Eldorado 1500-luvun espanjalaisia konkistadoreja. Se houkuttaa kuin kulta ja lumoaa; johdattaa maailman ääriin vain, jotta näkisi pettymyksen valuvan kasvoilleni. Ja miten lie; hiipuuko intoni etsiä enää yhtään mitään niin kuin lopulta kävi kaikille Eldoradonkin etsijöille. Se tarkoittaa kokonaisuuden hyväksymistä. Etten saavuta. Ja silti en luovuta.

Monta haavetta toteutuu. Monta olen jo unohtanut. Asioista haluan ajatella, että ne ovat mahdollisia. Asioita haluan muistaa niin positiivisesti kuin mahdollista. Ja vihaan riitoja mahani kanssa. Undulaattien kujerrus valittaa huomista. Sataa. Tulee satamaan. Ehkä näen säteitä hupun takaa.Ehkä kuljen satamaan katsomaan ruosteen etenemistä.

  On vaikeaa saada yhteyttä omaan päähän. Mistä todella unelmoin ja mitä todella tahdon. Löydänkö oman Eldoradoni jostain muualta. Juuri nyt tosiaan tuntuu, että olen lähellä sitä kaikkea. Lähellä lyhtypylväiden palaneita lamppuja.  Jonain päivänä aion pysähtyä. Laitan uudet mustat kangas nilkkurini jalkaan. Laitan farkut ja mustan teepaitani. Makaan lattialla ja mietin. Tahdon saada yhteyden itseeni. Tahdon elää hetkessä ja eristää itseni päiväksi tästä maailmasta. Edes hetkeksi. Ja sen hetken löydän, kun vesi ropisee kattopeltiä vasten. Jos tunnen oloni laihaksi kuuksi menen ulos makaamaan valkoisessa paidassa. Otan kuvan sateesta ja jälleen on suunniteltu päivä, kun minun tulisi elää. Jotta kaikki onnistuu, on kaiken pysyttävä itsekurini hallinnassa. Sen vaadin itseltäni. Sen vaadin maailmaltani.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Land


Varmaan valo on ainut, joka maat erottaa
Varmaan ainoa voima, joka meitä lopulta kannattelee

Valo ja vaaraton rauha
Ja näen keltaisen sekoittuvan illan violettiin



Kivinen ranta ja tähyän virran läpi
Missä juokset, missä paimennat moottoripyöräsi polttoainetta
Ja hohtaa ihos valkoisena toiselle puolelle sadetta
Ja kohtaa nää sanat taivaan rajalla

Saman huokaamme ja sataa
Mahdotonta sanoa kaukaisempia vuoria
Mahdotonta yhyttää varjoja järjeksi ja kuulottaa käsiä läpinäkyviksi



Kuinka usein itse haluat rukoilla maailman puolesta
Miten lupaat ristiä kätesi ja vannoa uskovasi kaiken löytävään valoon ja lauluihin joulujuhlassa
Et kai kuvittele löytäväsi aarretta jokaisesta rannasta
Olen kai unohtanut huitoa mahdottomat pois

Ja muistanut näyttää sen paikan, jossa viimeisen kerran vannoimme pelastusta
Aina siihen asti, kun kaikki loppui, siihen asti kunnes emme enää olleet

Vahinko ja valo löysi senkin
Tunsin humaltuneeni ilman nautintoa
Vannoin jälleen katoavani


Huijasin rantaviivaa
Onnuin toista jalkaani kuin mikäkin tiiliseinä ilman limittäistä asettelua
Ilma henkäilee nilkoissani
Suljen silmäsi yhdellä kuiskauksella
Kerron, miksi koivut taipuvat

Juon viimeisiä kuun kuvajaisia
Olen varma, että se on täällä
Varma, etten palaa
Tietoinen, ettei tämä ole hyväksi
Tämä itkun sekainen jano
Ja viimeiset sanani hiustesi äärellä


On jälleen valoisaa
 Aamun polttavan katseen tunnen lapojeni päällä

Viimeinen päivä on löytänyt minutkin.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Wonderwall

Kello käy yli kahden. Maailman toisella puolella soi taustalla ja elämä tuntuu vähän aikaa leffalta. Kesältä. Sitähän toivoinkin ja nyt on jo ikävä. 

 Kesäfiiliksiä kuluneelta ajalta 1.6-6.6. Mikäs siinä, kun olla öllöttelen, eikä mitkään velvotteet paina. Okei mummille siivouskeikka, mutten pidä sitä oikeastaan velvotteena. Ja tänään treffaan kamuja ja vietellään kesää. Kelpaa. Ja eilen maalasin. Tuuli ja ärsytti. Tuuli ja niskani paloi. Tuuli ja ainoat värini liukenivat toisiinsa. Tuuli ja oli kesä. Ja vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että nyt elän hetkessä ja otan ilon irti; niin silti mieleni valtaa tuon tuostakin ajatus loman lyhyydestä ja arkeen palaamisesta. Ja jos ei saa mitään aikasiks äääää. No mutta. Istutin yrttini; persiljan, basilikaa ja minttua ja nyt ne tuolla koittaa kasvaa. Oon ihan innoissani niistä; ovat nii söpöjä siellä pienellä kasvimaallamme. Ja tajusin yksi päivä, että omenapuun kukat joista otin kuvia, kun tulin kotiin eivät enää olekaan puussa! Eli kevään viimeisistä sain kuvat. Huh.



   No ja eli, vaikka mittään en oo tehny nii silti oon vähän kaikkee pientä näpertäny. Kivaa. Ja kesän autuus jatkuu. Vaikka lupasin itselleni, että nukun ja nukun ja nukun, en ole nukkunut. Illat on niin ihanan valoisia ja vaan valvon ja valvon. Sit kello onkin jotain kaks yöllä ja oon vaan hups. Enkä tähän mennessä ole nukkunut pidempään kuin puoli 10, mikä on joistakin aika uskomatonta. En tiedä onko se jokin biologinen kello vai valo vai jokin muu, mutta ei minua enää silloin väsytä. Eli ei siinä mitään. Tykkään ♥









 Mitäpäs tässä katselemassa, kun Tori Amos laulaa talvesta ja Haloo Helsinki Maailman toisella puolen. Ja Prodigya ja Jukkapoikaa ja Paramorea. Uusi Fantasia. Voiko enempää toivoa? Ei ketään kotona bassot ja kajarit kovalla ja suuri maailma edessä. Ja kun elämä alkaa, huudan majakan valoa. Hyppään vedenympäröimäksi hippuseksi palasena suurta kokonaisuutta. Voiko enempä toivoa.

"Sydän huutamaan jää joka hetkeen, mutta tartun niihin muistoissa, vaikkei tavattais koskaan, kaikki kulkee mun matkassa." -Maailman toisella puolen.

Hups ja taas yksi itikka. Voiko enempää toivoa.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Down on my knees because of Summer

Käsittämätöntä, etten palaa sinne ensi maanantaina. Jätin Savonlinnan tuulet taakseni vähäksi aikaa. Nappasin aamulla kalevini mukaan ja näpsin muutaman kuvan kavereista ja kesäisistä tunnelmista. Jään kaipaamaan ihmisiä. Jään kaipaamaan maanantain jumitusta, kun kaikki juoksee ekojen tuntien välissä kahville. Mutta tuleehan se takaisin. Kaikki eivät. Mutta tuleehan se takaisin. 

Omenankukkataivas, sovelletun lettukestit ja sovelletun kesänäyttely työ. Ja käpy. Sitten maalasin; ja myöhään eilen iltana (yönä) sain kupen portfolion valmiiksi; ei muuta kuin aamulla mukaan ja palauttamaan. 
 Ensi vuonna emme enää asu yhdessä.

  Oli muutto edessä. Äiti tuli ja pakattiin mun Savonlinnan elämä takakonttiin. Haikea olo tuli vasta tänään, kun laulettiin suvivirsi. Aurinko paahtoi. Kalevi roikkui kaulassa ja huokasin onnellisuuttani. 




 Tyhjä huone. Elämä pyyhitty pois. Lämpö ja loma. Ihanaa kesää kaikille~♥

Hymyn takaa näen tanssin. Ja kuulen vesivärien askeleet portaikossa. Joku sytyttää valon. Ehkä olin vain nukkunut liian pitkään. Annan valon hiipiä iholleni. Annan sen hyväillä purtujen kynsieni pintaa. On jo keskiyö ja minä valvon. Annoin olla, koska satoi. Päätin, että ukkostaa. Seinät tuntuvat pusertavan viimeisetkin rippeet minusta ulos. En tiedä miten se käy. En tieä, miksi lähdin kuiskailemaan turhia pöydän alle. Kyyristyn ja suljen silmäni. Olen jo kaukana. Kaukana toisessa paikassa. Ja yhdyn tuuleen. Olen jo kaukana. Poissa.