maanantai 29. lokakuuta 2012

Viivyn kunnes et enää katso


Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.



Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 
 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.







Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan


Pääosassa Kaapo.





 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.
 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kun valot syttyvät lähiöihin

Ne kävelevät huoneesta toiseen, haamut. Seinien läpi, eikö niin. Mellastavat niin, ettei kukaan kuule kuin yksittäisiä pihahduksia. Sitä minä kutsun taidoksi. Luulen, että ne osaavat lentää, kun vain haluavat. Ne osaavat raottaa pilvien väliin auringontanssin mentäviä aukkoja. Silloinhan se pääsee maahan asti. Luulen, että sinäkin osaat tämän jo. Rakastit aina kesää.

 Koetan löytää joitain ratkaisuja pohtimatta niitä. Bonobo ja XX saavat tehtäväkseen muodostaa minut uudestaan. Rakentavat pala palalta kunnes olen siinä pisteessä, että voin avata silmät. Aluksi näen vain hauraita heijastuksia, jotka luulen kuuluvan auringontanssin toimenkuvaan. Äh, kun se kutittaa. En kuitenkaan laita vastaan, kun se tempaa minut liikesarjaa mukaan. Se sanoo: voin kuljettaa mihin vain. Mutta olen tuntenut jo liikaakin vapautta, päätän jäädä.
 Silmät painuvat kiinni. Avatessani ne uudelleen kuulen ääniä. Ne eivät enää huuda. Pakottavat vain minut ylös ja etsimään niiden alkuperän. Haluaisin päästää kyyneleet valumaan jo tässä vaiheessa. Puren hampaat yhteen, kompastun tuolin jalkaaan ja itken vasta sitten. Kuin puolivuotias, joka ei ymmärrä, miksi ja minne tutti katosi. Voi ei, voitko tulla vetämään verhot akvaarioni eteen. Muttei kukaan näe kuin tyhjän akvaarion, en ole missään. Samoin kuin silta, järvi, puut ja talot tuntuivat kadonneen, kun heräsin.

Sitten. Löysimpäslöysimpäs. Nimittäin kankaan mekkoprojektiani varten! Voi kumpa vain en nyt sähläisi ja työ päätyisi ala-asteaikaisten kyhäelmien (joita äiti ei suostu luovuttamaan minun tuhottavakseni) joukkoon. Hihs ja samassa kaikki tuntuukin jo hauskalta; syksy, syysloma, Ilona-muori, Kalevi, tee ja epäviralliset tuparit. Jajaja vihdoin valmiit yli-ihanat ylipolvenasiat. Tulossa toivottavasti myös reissu pellolle ja rantaan, kaupunkiin ja vielä yksille epävirallisille tupaantuliaisille. Aion tehdä etukäteen kevätsiivouksen; asiat on laitettava järjestykseen.
 En hahmota kelloa, enkä ymmärrä aikaa. Ei se mitään. Söin viikonloppuna paljon ja naurattaa. Pidin kädestä, hain kukkia ja istuin pelkääjän paikalla. Ohoh, Tindersticksin levy soi jo loppuun.

Ai niin:  hupsistakeikkaa, kun eivät luistelut nyt tulleetkaan tänne. No aikansa kun niiden antoi olla, niin ainakin toistaiseksi saavat jäädä vain minun arvosteltavikseni. Jes, mutta ei toki ensimmäinn kerta. Tuskin viimeinenkään, vaikka kovin aina julistan rehellisyyden ja luotettavuuden nimeen. Tässähän se taas nähtiin.
 Mitäs vielä... ÄÄÄ ja tää on melkein pakko kertoa: pitelen käsissäni näillä näppäimillä glögikauden ensimmäistä glögimukillista. Sellainen maininta siitä, että: tätä on odotettu.

 Voikaa hyvin ♥

maanantai 8. lokakuuta 2012

Viikkokausia oli satanut



Odotin sitä aamua, kun tajuan suustani ulos hengittämäni ilman höyrystyvän. Muutama muu jännittävyys on myös onnistunut: muiden muassa syksyinen samoilu. Tarkemmin ajateltuna tämä käsite käsittää aika monta asiaa, joihin olen viime aikoina paneutunut. 
 Olen istunut suuren akvaariolasini edessä aamuisin pukeutuneena ruudulliseen flanellipaitaan. Tuijottanut taivaalle. Huomannut, että yhä on valoisaa. Kerännyt pitkiä katseita osakseni noukkiessani eloonjääneitä varhaisen syksyn jäljiltä. Aivan jokaista katseeni ei ehdi tavoittaa, mutta jokaisen pelastaisin, jos vain voisin. Osa on aivan liiskana; niillä ei ole toivoa. Mutta tusinan ja joitain yksilöitä yli onnistuin kantamaan mukanani siniseen huoneeseeni. Seuraukset: sininen huoneeni on vähemmän sininen; enemmän punaista, oranssia ja keltaista. Epämääräinen kyhäelmä. Riittää minun aamuni sateeksi.
  Kuuntelen aamulla Vesireittejä ja unelmoin itseni tuohon tulvivaan kaupunkiin. Lähden juoksemaan ja totean, ettei taivaalla ole edes pilviä. Seuraavanakin aamuna herään samaan valoon. Lähden juoksemaan. Sataa.



Kävin katsomassa, millaisen kaipuun taitoluistelunäytös minussa herättäisi. Muistin miksi lopetin; yksinsuorittaminen ja kilpaileminen ei ole minun juttuni, vaikkei näytöksessä varsinaisesti siitä ollutkaan kyse. Sitten tietysti muistin myös, miksi lopettaminen tunti niin vaikealta; rakastin vauhtia viileässä, lauantai- ja sunnuntaiaamuisin pakottavia jalkoja harjoituksissa ja loppumatonta työsarkaa tekniikan kanssa, haasteita. Näytöksessä kaikki kuitenkin veti hyvin ja mahtavinta kakessa oli, että esityksiä säesti livenä puhallinorkesteri. Itse samantapaisessa yhteytyössä toteutetussa näytöksessä mukana olleena voin sanoa, että siinä on tehty duunia, että ollaan saatu yhteistö pelaamaan. Joten viihdyin.
 Sitten vaelsin jälleen syksyyn. Ja aikaa tuntui olevan loppuelämä. Aluksi suunnitelmani oli jatkaa jäähallilta kohti Laitaatsillan huomaan uskottuja veneitä. Kohti meninkin, kunnes totesin kengät ja sukat litimärkinä (kun en haita tajunnut jalkaani vetää), että valintataloneitsyyden menettäminen ja rehujen kuvaaminen saivat riittää tämän muutaman tunnin saldoksi.
 Tällaisen kuljeskelun lisäksi aktiviteetteihin on kuulunut: randomkahvittelu (korvikkeena kaakao ja tee), hakemuksen täyttäminen, sovelletun taiteen portfolion saattaminen kuntoon niin että sen jopa uskaltaa avata, lisää syksyilyä, asioiden edestakaisin säätämistä, villasukat, Inkerin nimipäivänä iskän synttäreiden unohtaminen, Jyrki Kataisen pärstän livenä todistaminen ja sokerina pohjalla torstaiolut ohoh.

 Huhhuijaa. Kuljeskellessani hylätyn näköisen päiväkodin ohi, päässäni pyöri vähintään tusina runotyttöjä. Nytpä en enää tavoita miten he mielessäni leipoivat ja lauloivat. Kovinkovin sekalainen kavalkadi kuvia, joita olen saanut tallennettua. Saattaapi olla, että teen vielä erillisen julkaisun noista näytöskuvista. Ei niitä kauheasti ole, mutta en nyt ala änkeä tähän samaan. Varmaan kiinnostaa kaikkia, mutta haluan nyt kuitenkin niillä jotain tehdä.




 

Mutta ne olivat minulla kädessäni jo,
 annoin vain katseeni seurata ääriviivojen sumentumista.

Kohta tajuan, että olen hereillä,
 eivätkä leijat olleet totta. 

 Erityiskiitos tietysti ihanille aamuihmisille, jotka olitte oikeassa paikassa oikeaan aikaan.